Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän
Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen,
tuoksuineen, ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois
luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on
tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä
reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä
silloin tuo vakava alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.
Oneilta tuntuvat syksysin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman
harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät
monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä.
Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat
vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen
edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.
Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä
tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin
kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen ja
muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista
katoamista.
Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni ovat
jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa. Onpa iäti
vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja kallioon
kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata,
uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista
tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat, ja
valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän,
myöhästyneen kalahaaskan särmikäs kirkuna.
Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta
toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä, jos
kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän
ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi. Se
se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että
yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.
Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen
kulkea viesti: "mujeet kutevat." -- Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa
taikavoima, luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille
ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon
sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin päin
pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja
poikkeilevan, tarmokkaiden käsien ohjaamina, pitkien niemenhuiskaleiden
kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisiin. Noin satasylinen tahi
pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen istuu
airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita,
eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.
Maata viljelevä, salskea karjalainen on muuntunut kalastajaksi
muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä
täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta
on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa,
eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä
Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin
aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen
viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja,
joita ei ole kukaan tehnyt, vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan
syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan.
Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla
aina, kun naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan
niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin
Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta Yrjö
Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja,
kummitusjuttuja ja "ollaan arvoituksilla".
Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä
hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa kuin "airokas",
parhaillaan oleva nuori nainen, keittää ilalliseksi kaloja hiiloksella
tahi "koukussa", kalasaunan ulkopuolella. -- Somalta näyttää tuo tulen
ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen, ja hänen tavattomasti
suurennettu varjonsa kallion rinnassa, aavemaisesti kumarrellen ja
kyykkien, matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi pilkistelevät
tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa pikkuisen lainehtivassa, pimeässä
vedessä, jonka pintaan siellä täällä rannikoilla palavat nuotiotulet
heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja juomuilevia valoviivoja. Pian on
yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen heitäksen
perämies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen. Köysimies pistää
piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti kupit ja lusikat
ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa sameasti valaisseen
päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle kiukaan puoleiseen
nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu köysimiehen piippu pöydän
takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin katselevan kaunista airokasta.
Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta köysimies ei enää polttaisi pahalle
haisevaa piippuansa, mutta ei oikein uskalla. Hän on näet jo kädet
ristissä lukenut: "valvo Herran" ja "Isä meitänsä", eikä ihan varmaan
tiedä, eikö olisi syntikin puhella vielä siunattuaankin.
Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta
rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti se
vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta pieni
kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys
todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään
uneen. Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan
tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy
pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä
taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen
vesien takaa, ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella
puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata
valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta.
Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon
kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin
kuollutta, eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti
veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet
vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta
mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää
ilmaa. -- Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.
Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä
kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Wiekin vuorien yläpuolelle.
Alkaa kuulua kaukaista huminaa ja puiden oksat käyvät levottomiksi.
Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan.
Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat
äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja.
Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa
vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia ja taas uusia
pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja
hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle
taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät
ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä
ja kuolemaa kaikille.
Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen
harjoilta savun tavoin tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin kiihtyvät
kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät tahtovan
tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee kuin kiehuen
valtavasti vyöryvien vesivuorten huipulla, kääntyy torveksi ja perän
kautta syöksee pärskyen sisään venheisiin, jotka ovat antautuneet
myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat aaltojen
harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden välillä;
enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä lentävää
vetistä utua, ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.
Ei näe eteensäpäin kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti
hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään
ilmavirtoja. Eteenpäin -- eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen
tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva
pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä,
syöksähtää taas alas aallokkoon, ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun
se äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella
siinä muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja
veden hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä
niistäkin edelle.
Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn
torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä
soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja
kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa, ja
veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.
Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet
purkaavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien
pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä
paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden
lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin
tähtikirkas yö, ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille
salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta vapaina
vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä
aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea,
vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi käynyt
ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin yhä
edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on
viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä --
Pielinen on masennettu, voitettu!
Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria
sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja
leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta -- yhtä äkkiä
kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien
perustuksetkin vapisevat silloin, valittavaa voivotusta kuuluu
Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.
Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos
ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se
kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas
vapaana lainehtii. Se on pitkä, liikkumaton, sininen joki tuo railo,
mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy
kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää, ja talvi on täydellä todella
tullut, -- pitkä ja ikävä talvi.