Professori, nojaten kävelykeppiinsä, ja etsivä, luoden metsänvartijaan
teräviä syrjäsilmäyksiä, tunsivat kumpikin, että salaisuus oli nyt
paljastumaisillaan. Mutta Blickin aivoja askarrutti kummallinen, sekava
epäilys. Roper puhui arvailusta, mutta Blick ei kaivannut suinkaan
arvailuja; hän aprikoi, mitä Roper tarkoitti arvailulla. Ja sittenkin
-- kaiken sen nojalla, mitä he tiesivät, he saattoivat tällä hetkellä
olla aavistamattoman lähellä palavasti kaipaamaansa totuutta.
"No?" virkkoi hän. "No? Mitä?"
"Se tuntuu kovin mitättömältä, kun joutuu siitä kertomaan, tosiaankin
-- enkä minä ole kovinkaan hyvä kertoja", vastasi Roper. "Mutta --
juttu on seuraava! Se tapahtui viime maanantai-iltana -- sen päivän
edellisenä iltana, jona Guy Markenmore löydettiin, tuolta kauempaa,
Markenmoren notkelmasta. Kun sinä iltana olin syönyt illalliseni,
lähdin taivaltamaan mökiltäni Mitbourneen -- siellä minun piti tavata
muuan mies. Kävelin harjannetta, aivan Woodlandin huvilan takaa,
ja painuin sille ruohoiselle polulle, joka kulkee harjanteiden yli
näiltä seuduin Mitbournen asemalle. Lienen kävellyt noin puolitoista
kilometriä, kun kuulin lähestyviä askeleita --"
"Mihin aikaan se tapahtui, Roper?" keskeytti Blick.
"Kello lienee ollut neljännestä yli kahdeksan, ja oli jokseenkin
pimeä. Eräistä syistä en nyt halunnut, että minun olisi nähty kulkevan
Mitbournen tiellä, ja kun kuulin ihmisiä tulevan, livahdin tiheään
kanervikkoon tien oheen ja pysyttelin hiljaa. Tuossa tuokiossa kaksi
miestä saapui paikalle -- eroitin heidän piirteensä Selcasterin tien
yllä kajastavaa taivaanrantaa vasten, nähkääs. Toinen miehistä oli
pitkä -- toinen lyhyehkö. Kun he olivat astelleet muutamia yardeja,
pysähtyi pitkä mies ja sytytti sikaarin. Näin hänen kasvonsa tulitikun
valossa. Sitten aivan kivetyin paikalleni, sillä hän oli se mies, jota
lakkaamatta olin ajatellut seitsemän katkeraa vuotta, ja voitte arvata,
kuka hän oli -- Guy Markenmore! Näin hänet yhtä hyvin -- vain hetkisen
-- kuin nyt näen teidät; hänestä ei voinut erehtyä, sillä hänen
piirteensä eivät olleet muuttuneet senkään vertaa, piru hänet periköön,
kuin omat kasvoni, jos hän vain olisi saattanut nähdä ne. Siinä hän
oli, ja jollei hänen mukanaan olisi ollut tuota toista, niin minä
olisin tehnyt hänestä lopun heti paikalla. Mutta -- minä en tehnyt! He
jatkoivat matkaansa, puhellen; aina siitä lähtien, kun ensiksi huomasin
heidät, he puhelivat yhtä mittaa --"
"Kuulitteko, mitä he haastelivat?" kysyi Blick.
"En oikein -- vain sanan sieltä, toisen täältä. Mutta kun he tulivat
minun kohdalleni -- silloin, heidän ohimennessään, minä kuulin
kaikki selvästi. Guy Markenmore sanoi: 'Minun on palattava tätä
tietä kello neljän tienoissa aamulla, ehtiäkseni vähän yli neljä
Mitbournesta Farshamiin lähtevään junaan', ja sitten hän nauroi. 'Te
kuorsaatte kaikessa rauhassa vuoteessanne', sanoi hän, 'siihen aikaan,
epäilemättä'. 'Älkääpä olko liian varma!' virkkoi lyhyt mies. 'Minä
nousen ylös samoihin aikoihin kuin linnut maaseudulla ollessani!'
Sitten he jatkoivat matkaansa, Markenmoren tietä, ja minä näin heidän
katoavan niillä paikoin sijaitsevan metsikön taakse, ja sitten --"
"Malttakaahan, Roper", keskeytti Blick. "Se toinen mies -- kuvailemanne
lyhyehkö henkilö. Puhuiko hän maalaismurretta? -- Sellaista kuin tämän
paikkakunnan ihmiset, ymmärrättehän?"
"Ei!" vastasi Roper painavasti. "Ei puhunut! Lontoolaista kieltä hän
käytti. Hän ei ollut näiltä seuduin, tiedän sen. Olen käynyt Lontoossa,
sisareni luona! Lontoolaisena minä häntä pidän."
"Näittekö hänen kasvonsa?"
"En nähnyt hänestä muuta kuin ääriviivat. Hän seisoi syrjässä,
valopiirin ulkopuolella, kun Guy sytytti sikaariaan, joten en voinut
eroittaa hänen piirteitään. Mutta hän oli pienehkö, tukeva mies. En
tosiaankaan kiinnittänyt häneen suurta huomiota, kun toivoin, ettei
häntä olisi siinä ollutkaan!"
"Hyvä -- entäs sitten?" kysyi Blick.
"Sitten minä jatkoin matkaani Mitbourneen ja selvitin asiani miehen
kanssa, jota tahdoin tavata", sanoi Roper, "ja kun se oli tehty,
menimme yhdessä juomaan haarikan olutta Kukko ja Harakka-ravintolaan,
ja sitten palasin kotiin".
"Vai niin", virkkoi Blick. "Aivan niin! Ja --" Hän keskeytti puheensa
ja loi Roperiin läpitunkevan katseen. "Eikö mitään muuta?" kysyi hän.
"Minä en tahdo salata mitään", sanoi Roper. "Tiedän vielä muutakin.
Muistattehan, että -- minä olin hautonut kostoa Guy Markenmorelle
seitsemän vuotta! Mies, jolle on tehty niin suurta vääryyttä kuin
minulle, ei unohda hevillä. Ja saavuttuani mökilleni Mitbournesta
tultuani, istuuduin sinä iltana ajattelemaan, aivan yksin, ja minä
muistin -- sillä en ollut unohtanut! -- Guyn sanoneen mukanaan olleelle
miehelle, että hän palaisi samaa polkua Mitbourneen kello neljä
seuraavana aamuna. Niinpä minä nousin ylös kello kolme ja valmistauduin
kohtaamaan hänet aikoen, jos tapaisin hänet siellä, selvittää välimme
-- iäksi päiväksi!"
"Tapasitteko hänet?" kysyi Blick levollisesti.
Roper katsahti etsivästä professoriin.
"Kyllä!" vastasi hän yhtä levollisesti. "Minä tapasin hänet! Mutta joku
oli ehtinyt ennen minua. Hän oli lämmin, silloin -- mutta henki poissa,
kuula ammuttu ohimoon!"
Professori huoahti. Mutta Blick ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä,
ja kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kylmempi kuin koskaan. "Murha
oli siis tapahtunut juuri vähän ennen tuloanne?" sanoi hän. "Näittekö
ketään lähettyvillä?"
Roper pudisti päätänsä.
"Kun minä kohtasin hänet", vastasi hän, "arvelin, että hän oli ampunut
itsensä. Ja minä tutkin tarkasti lähipaikat, tapaamatta kuitenkaan
minkäänlaista asetta -- pistoolia, revolveria tai mitään muutakaan.
Sitten tähystelin joka taholle -- en nähnyt ketään! Oli aamuhämärä,
eikä voinut nähdä kovin kauas; metsiköt ja lehdot olivat sumun peitossa
ja usva leijaili kukkuloiden rinteilläkin. En, en nähnyt ketään --
paitsi häntä, kuoliaana."
"Koskitteko häneen?" kysyi Blick äkkiä.
Metsänvartijan kasvoille levisi omituinen, synkkä ilme, eikä hän
katsonut nyt etsivään, vaan professoriin, ikäänkuin tuntien, että tämän
taholta olisi odotettavissa jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärtämystä.
"Merkillistä", mutisi hän, "vasta hetkistä aikaisemmin olin tullut
häntä tapaamaan haluten sydämeni pohjasta päästä häneen käsiksi! Minä
olisin tarttunut häntä kurkkuun ja kuristanut hänet kuoliaaksi niinkuin
tuo koira ottaisi rotan hengiltä! Mutta nähdessäni hänen makaavan
jaloissani, kuolleena, vainajana, minusta tuntui -- minusta tuntui,
kuin en voisikaan kajota kädelläni hänen ruumiiseensa! Hän oli --
kuollut! Ja sitten tein jotakin, minkä nojalla tulin havaitsemaan, että
hän oli vielä lämmin."
"Niin -- niin!" huohotti professori. "Mitä sitten?"
"Näin sormuksen hänen sormessaan", vastasi Roper vakavasti. "Sellaisen
sormuksen, joita mustalaisnaiset kaupittelevat maanteillä näillä
tienoin: aivan arvoton esine, ymmärrättehän, mutta huomio kiinnittyy
siihen. Ja päähäni pälkähti -- en tiedä miksi -- että minun Myrani
oli antanut sen hänelle. Ja minä vedin sen hänen sormestaan, poistuin
vieden sen mukanani ja jätin hänet sinne, tuijottelemaan taivasta
kohti!"
Professori huokasi pitkään. Mutta Blick puhui.
"Mihin olette pannut sen sormuksen, Roper?" kysyi hän.
"Se on täällä!" vastasi metsänvartija työntäen kaksi sormeaan liiviensä
taskuun. "Ajattelin, että tyttöparkani antoi sen hänelle! Hän piti
kovasti tällaisista kiiltävistä koruista. Monta kertaa peijasivat häntä
mustalaisnaiset, jotka myivät hänelle tuollaista vanhaa rojua hyvästä
hinnasta. Mutta minä ajattelin, että se oli hänen, enkä minä tahtonut,
että Guy Markenmore veisi sen mukanaan hautaansa!"
"No, te olitte väärässä", sanoi Blick säälimättömän vilpittömästi.
"Rouva Tretheroe antoi sen sormuksen Guy Markenmorelle ja tämä
puolestaan antoi rouva Tretheroelle toisen aivan samanlaisen. He
ostivat ne vanhasta muinaisesineiden kaupasta Portsmouthin satamasta.
Koskaan se ei ole ollut Myran."
Roper katsoi tiukasti etsivään. Blick nyökkäsi. Ja tällöin Roper, joka
oli ottanut sormuksen kämmenelleen, heitti sen äkkiä maahan, inhoa
ilmaisevin elein.
"Ajattelin, että se olisi ollut!" mutisi hän. "Mutta kun se ei kerta
ole --"
Blick sieppasi sormuksen ja nousi seisoalleen.
"No, Roper", sanoi hän, "siinäkö koko totuus?"
"Kaikki, mitä minä tiedän", vastasi Roper. "En voi lisätä enää
sanaakaan, herra."
"Pysyttekö siinä, mitä olette sanonut?" kysyi Blick.
"En peruuta sanaakaan!" vakuutti Roper.
"Olemme siis päässeet näin pitkälle", jatkoi etsivä kääntyen
professoriin. "Olemme nyt kuulleet miehestä, joka oli Guy Markenmoren
seurassa murhan edellisenä iltana ja tiesi, että Guy palaisi ylängöille
kello neljä seuraavana aamuna. Kuka on se mies?"
"Luultavasti sama mies, josta hänen konttoripäällikkönsä kertoi
minulle", vastasi professori. "Se on minun mielipiteeni ehdottomasti."
"Hyvä, lähtekäämme", sanoi Blick. "Minä tulen tapaamaan teitä vielä,
Roper -- epäilemättä te olette ohjannut meidät jonkinlaisille jäljille."
Mutta professori vitkasteli.
"Kuulkaas, hyvä ystävä", sanoi hän kääntyen metsänvartijan puoleen.
"Tiedättehän Mitre-hotellin Selcasterissa? Hyvä -- minä asun siellä.
Tulkaa tapaamaan minua sinne, tänä iltana; tässä on nimikorttini --
kysykää minua. Jos tahdotte muuttaa maasta, niin minä hankin teille
kyllä rahaa. Tänä iltana, muistakaa, milloin hyvänsä kahdeksan jälkeen."
Hän kosketti Blickiä käsivarteen ja riensi Blickin kanssa metsästä
niin nopeasti, ettei Roper ehtinyt edes kiittää häntä. He kävelivät
kiiruusti hyvän matkaa ennenkuin saapuivat jälleen mäenrinteelle.
"Siinä mies, jonka sielu on turtunut, hyvä ystävä!" sanoi hän.
"Miesparka! Miesparka! Tunnen syvällistä ja vilpitöntä sääliä häntä
kohtaan. Seitsemän vuotta yksin, hautoen rakkaustarinaansa -- hirveätä!"
"Pelkäänpä, että olette kovin herkkätunteinen, sir!" huomautti Blick.
"Minäkin säälin tuota miestä; Myran menettäminen koski nähtävästi
kipeästi hänen sydämeensä. Mutta sanonpa teille, mitä arvelen,
professori -- arvelen, että Roperin pitäisi olla minulle hyvin
kiitollinen siitä, etten vaatinut häntä lähtemään mukaani Selcasterin
poliisiasemalle! Jollen pitäisi arvossa sielutiedettä, niin olisin
varmasti tahtonut hänen saapuvan sinne. Mutta minä punnitsin häntä
mielessäni ja pidin häntä tarkasti silmällä, ja luulen käsittäneeni
hänen omituiset sieluntilansa ja uskon, että hän kertoi meille
totuuden. Toivon vain, että hän olisi tullut puhumaan minulle asiasta
jo viikko sitten!"
"Tiedättekö, minä luulen melkein, että hänen asemassaan olisin tehnyt
aivan samoin kuin hän on tehnyt", virkkoi professori avoimesti. "Minut
valtasi kokonaan myötätunto tuota onnetonta miestä kohtaan. Mutta
hyvä ystäväni -- se salaperäinen henkilö? Miten aiotte päästä hänen
jäljilleen?"
"Merkillistä tässä on", huomautti Blick, "seuraava seikka -- ja se
näyttää ainakin ensi silmäyksellä vaikealta. Jos oletamme Roperin
kertomuksen olevan totta -- kuten minä uskon -- niin tuo outo mies,
lontoolainen puheesta päättäen, sanoo Roper, millä hän luultavasti
tarkoittaa sivistynyttä miestä, on ollut harjanteilla Guy Markenmoren
seurassa myöhään maanantai-iltana. Kuka hän on? Saapuiko hän tänne
Markenmoren kanssa Lontoosta? Kohtasivatko he toisensa junassa?
Sattuivatko he yhteen Mitbournen ja Markenmoren välisellä tiellä?
Me emme tiedä. Mutta on tärkeämpiä kysymyksiä kuin yksikään näistä
-- ensiksikin, mihin se mies oli menossa? Mihin hän meni erottuaan
Markenmoresta -- toiseksi. Ja kolmanneksi, tämä on tärkein kysymys --
jos hän on se mies, joka ampui Guy Markenmoren seuraavana aamuna, niin
missä hän oli tuon väliajan? Missä hän vietti maanantai-illan? Hän
ei ole saattanut olla kaukanakaan näiltä seuduilta, jos hän odotteli
uhriaan kello neljään seuraavaan aamuun asti."
"Käsittämätöntä!" myönsi professori. "Minä luulen kuitenkin, että
mies, joka odotteli hyvää saalista, saattoi hyvinkin käyskennellä
täällä metsissä muutamien tuntien ajan -- yöt ovat nykyisin lämpimiä
ja täällä, näissä laaksoissa, on yllinkyllin suojapaikkoja. Minua
hämmästyttää eniten se, että jos se mies murhasi Guy Markenmoren, kuten
hän varmastikin teki, niin miksei hän murhannut häntä maanantai-iltana
ja paennut pimeän turvissa?"
Blick naurahti.
"Sanon teille, miksi", vastasi hän. "Hän oli henkilö, jolle Guy
Markenmore oli uskonut tuon värisalaisuuden. Hän oli saapunut tänne
Guyn mukana ollen täysin selvillä siitä, mitä Guy puuhaili. Hän tiesi,
että kaupan rahallinen puoli selvitettäisiin sinä iltana. Ja hän odotti
aamuun asti voidakseen anastaa sekä rahat että sen keksintöpaperin,
josta olette meille kertonut -- sekä teidän lausuntonne, joka oli sen
mukana. Luultavasti hän on se mies, josta Markenmoren konttoripäällikkö
Folgrave Courtin varrella kertoi teille. Ja meidän on koetettava löytää
hänet. Mutta jäljet ovat vielä kovin epäselvät."
Professori nyökkäsi, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Pakistessaan
he olivat astelleet verkalleen mäen rinnettä pitkin ja saapuneet
entistäänkin kolkommalle seudulle. Nyt he seisoivat pelottavan rotkon
partaalla, sillä kuilu oli vähintään kahdensadan jalan syvyinen;
siellä täällä olivat kuilun seinämät äkkijyrkät; pimeissä ja synkissä
piilopaikoissa kaukana alhaalla oli valtavia puurykelmiä punakatajia
ja kuusia, joita isot, harmaat kivilohkareet olivat katkoneet; kaiken
tämän yllä lepäsi synkkä ja salaperäinen hiljaisuus. Mutta äkkiä
professori keskeytti sen.
"Tuolla on joku, joka viittoilee meille!" huudahti hän. "Tuolla
alhaalla! Nainen!"
Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja hätkähti hämmästyksestä. Kaukana
heidän alapuolellaan, hieman oikealla, hän näki naisolennon seisovan
lähellä lehtoa, joka sijaitsi rotkon jyrkimmän osan juurella. Ja, kuten
professori oli sanonut, nainen koetti todellakin vetää puoleensa heidän
huomiotaan.
"Hyvä Jumala!" huudahti Blick. "Hän on neiti Valencia Markenmore! Mitä
ihmeessä hän siellä tekee? Tiedättekö, miksi tätä paikkaa nimitetään?
Hiidenkirnuksi! Se tietenkin merkitsee äkkisyvännettä. Mutta mitä hän
tahtonee?"
"Menkäämme tuonne alas", ehdotti professori. "Meitä kutsutaan sinne
nähtävästi. Hei, siellä on miehiäkin!"
Kaksi ihmisolentoa oli juuri sukeltanut esille pikku kuusikosta
läheltä sitä paikkaa, missä Valencia seisoi. Blick tunsi heidät äkkiä
Harboroughiksi ja Fransemmeryksi. Kun hekin olivat tunteneet etsivän,
alkoivat he tehdä hänelle merkkejä.
"Siellä on jotakin tekeillä!" mutisi hän. "Näyttää siltä kuin he
olisivat keksineet jotakin. Kuulkaas, sir -- tuo pitkä mies on
Harborough, jota, kuten olen teille kertonut, rouva Tretheroe syytti
murhasta; toinen on Fransemmery, se vanha herrasmies, joka on näytellyt
suurta osaa tässä jutussa."
"Tunnen Fransemmeryn nimeltä", vastasi professori. "Hän on saman
arkeologisen seuran jäsen, johon minäkin kuulun -- olen ollut
kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Mutta kuinka voimme päästä tuonne alas
taittamatta niskojamme."
"Täältä jostakin päästään sinne lammaspolkua myöten", sanoi Blick. "Jos
lammas voi kerta kulkea siitä, niin mekin voimme -- hätätilassa."
Ja hetkisen kuluttua he olivatkin keksineet keinon miten laskeutua
syvään rotkoon, jossa toiset odottivat heitä. Päästyään syvänteen
pohjaan professori katseli ihmetellen äkkijyrkkiä kallioseiniä,
joita alas he olivat tulleet. Siinä kohden, missä Valencia ja hänen
kaksi kumppaniaan seisoivat, kohosivat graniittiseinät korkeina ja
jyrkkinä; eräässä paikassa oli pystysuora, kahdensadan jalan korkuinen
kallioseinä, jonka juurella kasvoi pensaita karussa ja rikkonaisessa
louhikossa; tämän lohduttoman paikan alapäässä seisoivat nuo kolme
henkilöä silmäillen vuoronperään louhikon onkaloihin ja miehiin, jotka
kiiruhtivat rotkon tasaista pohjaa pitkin heidän luokseen. Fransemmeryn
takana airedalelainen terrieri, joka oli kahlittu isäntänsä
nenäliinasta tehtyyn hihnaan, ärhenteli ja haukkui, haluten nähtävästi
tunkeuduttavan kauemmas pensaikkoihin, mistä se oli väkisten laahattu
pois.
"Tuo on Fransemmeryn koira -- se vekkuli, joka kaivoi esille
automaattisen pistoolin", sanoi Blick. "Onkohan se tehnyt uuden löydön?"
Harborough tuli verkalleen heitä vastaan. Lähemmäksi saavuttuaan hän
loi Blickiin varoittavan katseen ja viittasi kuusikkoon.
"Kuulkaas!" sanoi hän hätäisesti, kun he lähestyivät. "Tuolla makaa
mies, kuoliaana -- hän on kai suistunut rotkoon. Terrieri löysi hänet
-- koira ei tahtonut tulla täältä pois, jolloin minä menin sitä
noutamaan ja näin miehen -- kuolleena, epäilemättä. Tulkaa katsomaan!"
Tällöin he olivat saapuneet toisten kahden luo, ja Blick tunkeutui
enempää kyselemättä muitta mutkitta metsikköön, toisten kolmen miehen
seuratessa häntä.
"Missä hän on? Kuka hän on?" kysyi hän "Tunnetteko ehkä hänet?"
"Vieras -- näyttää huvimatkailijalta", sanoi Harborough. "Täällä,
louhikon juurella!"
Hän työnsi syrjään kuusien tiheät oksat, ja äkkiä näkyi miehen
ruumis, joka lepäsi omituisessa mykkyrässä terävillä kivilohkareilla.
Tarvitsi luoda vain yksi ainoa silmäys ylöspäin huomatakseen, miten
hänelle oli käynyt; hän oli liukastunut ylhäältä jyrkänteen reunalta
ja murskautunut kuoliaaksi siihen paikkaan, missä hän nyt lepäsi:
vähän matkan päässä hänestä oli kävelykeppi, joka oli kirvonnut hänen
kädestään hänen pudotessaan.
Päästäen kovan huudahduksen Blick syöksähti eteenpäin ja käänsi kasvot,
jotka sammal- ja kanervaverho oli peittänyt, valoa kohti. Hän nousi,
tuijottaen niihin.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän "Hän on Crawley -- se mies, jonka kohtasin --"
Mutta kovemman, paljon hämmästyneemmän huudahduksen päästi professori,
kun hänkin vuorostaan sai nähdä kuolleen miehen kasvot.
"Crawley?" sanoi hän "Crawley? Eihän toki -- hän on Carter! -- Carter!
Carter, sanon minä!"
Blickistä tuntui kuin kirkas valonvälähdys olisi leimahtanut hänen
aivoissaan. Hän kääntyi professoriin päin katsellen kysyvästi.
"Carter!" huudahti hän. "Teidän apulaisenne?"
"Minun apulaiseni!"
"Se mieskö, joka vei teidän sinetöidyn kirjeenne Guy Markenmorelle?"
"Sama mies!" vakuutti professori juhlallisesti.
"Laupias taivas! Mitä tämä kaikki merkitsee?"
Blick laskeutui äkkiä polvilleen kuolleen miehen viereen ja sujautti
odottamatta kätensä miehen povitaskuun -- sitten toiseen -- ja
kolmanteen. Yhtä äkkiarvaamatta hän veti näkyviin kirjesalkun ja otti
sieltä esille tukun seteleitä ja kaksi paperia. Hän heitti setelit
välinpitämättömästi maahan, mutta levitti nopeasti paperit; hetkistä
myöhemmin hän pisti ne professorin käteen.
"Tässä koko jutun avain!" sanoi hän tyynesti. "Siinä on Spindlerin
keksintö ja teidän siitä antamanne lausunto. Ja -- tuossa on se mies,
joka tappoi Guy Markenmoren!"
Sitten hän katsahti kolmeen seuralaiseensa. Professori tarkasteli
tyrmistyneenä papereita, jotka hän juuri oli saanut; Fransemmery
tuijotti professoriin; Harborough, huolestuneena ja hämmästyneenä,
silmäili epäilevästi kuollutta miestä. Hän alkoi puhua ensiksi,
kääntyen etsivän puoleen.
"Luuletteko -- että hän tappoi Guy Markenmoren, saadakseen haltuunsa --
nuo?" kysyi hän hiljaisella äänellä.
Blick nousi polviltaan.
"Mitäs muutakaan?" virkkoi hän levollisesti. "Nyt käsitän koko jutun!
Sir Thomas, tässä, ja minä tiesimme siitä jo jotakin, mutta vielä
hetki sitten en epäillyt tätä miestä. Mutta, kuten sanoin, nyt minä
käsitän asian -- aivan selvästi. Tämä mies, jonka kohtasin joku päivä
sitten Valtikassa, esiintyi silloin Crawleyna, lomalla-olijana, sanoi
olevansa kävelyretkellä näillä seuduin, mutta todellisuudessa hän
olikin Carter, sir Thomasin laboratorioapulainen Cambridgesta. Juuri
hänelle sir Thomas jätti sinetöidyn paketin, jotta hän veisi sen
suoraan Guy Markenmorelle Lontooseen, hänen, Carterin, piti matkustaa
Lontoon kautta lomaansa viettämään. Vaikkei Carter tiennytkään
tarkemmin, mitä paketti sisälsi, niin sir Thomasilta hän oli kuullut,
että sen sisältö oli sekä tieteellisessä että rahallisessa suhteessa
tavattoman arvokas. Hänen piti jättää paketti Guy Markenmoren omiin
käsiin. Hän teki sen. Myöhemmin samana päivänä Guy Markenmore matkusti
tänne. Samoin myös Carter. Kenties he kohtasivat toisensa junassa;
kenties he matkustivat yhdessä. Mutta, oli miten oli, sir Thomas
ja minä olemme juurikään päässeet selville, että Guy Markenmore ja
Carter olivat yhdessä näillä ylänteillä myöhään saman päivän iltana
ja keskustelivat tuttavallisesti. Kaikesta siitä päättäen, mitä olen
kuullut, Guy Markenmore oli puhelias, toverillinen mies, avomielinen ja
rehellinen; saatuaan tietää, että Carter oli sir Thomasin apulainen,
Guy uskoi nähtävästi Carterille salaisuuden. Ja sir Thomas ja minä
olemme vasta äsken saaneet varmoja tietoja siitä, että Guy kertoi
Carterille palaavansa Markenmoren notkelman kautta hyvin varhain
seuraavana aamuna. Mitä tekee Carter? Hän päättää retkeillä yösydämen
-- yö oli lämmin, ottakaa huomioon! -- väijyä Guyta varhain aamulla
ja murhata hänet anastaakseen keksinnön ja rahat, jotka Guy, Lansbury
ja parooni von Eckhardstein luovuttaisivat sinä yönä keksinnön
ostamista varten. Ja -- hän toteutti tämän suunnitelmansa. Sitten
hän poistui tyynesti näiden kukkuloiden ja metsien kautta -- kukapa
olisi epäillyt tavallista jalkamiestä? Mutta luettuaan myöhemmin
tapahtumasta sanomalehdistä, hän palasi tänne, huvimatkailijaa
näytellen, Valtikkaan, missä minä kohtaan hänet ja missä, tunnustan
sen, hän peijasi minua perinpohjin. Murhaajan vanha temppu, nähkääs,
sillä murhaajilla on tapana kierrellä ja kaarrella rikospaikkansa
lähettyvillä haluten sairaloisen uteliaasti ottaa selkoa, mitä on
sanottu ja tehty. Kukaan ei epäillyt tätä miestä vähääkään -- minä
itse en osannut edes aavistaakaan, että hän olisi sekaantunut tähän
juttuun. Hän viipyi yön Valtikassa ja poistui senjälkeen kävellen
näiden ylänköjen poikki. Ja täällä -- täällä hänelle sattui kohtalokas
onnettomuus, mutta jollei hänelle olisi sattunut tapaturmaa ja jollemme
me olisi löytäneet häntä ja noita papereita hänen taskustaan, niin
minä luulen, ettemme olisi koskaan saaneet tietää, kuka tappoi Guy
Markenmoren. Mutta -- nyt me tiedämme."
Hän kumartui ja veti kuolleen miehen pehmeän hatun paremmin hänen
kasvojensa yli. Kun hän kohotti katseensa, tarkasteli professori yhä
miettivästi kädessään olevia papereita ja Fransemmery, tavattoman
vakavana, katseli häntä. Mutta Harborough harppaili jo puiden lomitse
Valencian luo.