Pitkään aikaan tämän rohkean selityksen jälkeen ei kuulunut
hiiskahdustakaan, mutta vihdoin keskeytti hiljaisuuden jalkojen
laahaava sohina ja sarja kuivia, arastelevia rykäyksiä. Sitten kajahti
ääni etäisestä nurkasta keskeltä sankkaa tupakansavua.
"Voidaanhan kylläkin sanoa, että tämä on vapaa maa", huomautti
ääni, "mutta sen minä sanon, ettei se ole niin vapaa, että joku
mies voisi syyttää naista murhasta! On olemassa sellaista, mitä
nimitetään panetteluksi ja herjaukseksi, ja siitä saadaan vastata
käräjillä -- sellaisesta ei pääse rangaistuksetta. Taidatpa joutua
pahaan pinteeseen, Bill Carver, jos aiot kierrellä paikasta toiseen
kertomassa, että rouva Braxfield murhasi nuoren master Guy-paran --
taidatpa tosiaankin!"
"Minähän en väitä, että hän murhasi hänet!" vastasi Bill Carver. "Minä
sanon vain omasta puolestani olevani sitä mieltä, että hän ampui
kuoliaaksi hänet -- vallan toinen asia! Saattoihan se tapahtua jotenkin
tapaturmaisesti!"
"No, jos se sattui jotenkin tapaturmaisesti, niin sehän on ihan eri
asia!" virkkoi nuhteleva ääni. "Paljon vakavia ja verisiä murhia on
sattunut tapaturmaisesti, myönnän sen! Mutta tuntuu omituiselta, että
tämä onnettomuus olisi tapahtunut sillä tavoin. Rouva Braxfield ei ole
puhunut mistään sellaisesta, ei ainakaan tähän mennessä."
"Eikä ole todennäköistä, että hän puhuukaan", selitti Bill Carver.
"Onhan hän toki siksi viisas! En tunne ainoatakaan tapausta, että
joku mies tai nainen olisi ruvennut syyttämään itseään hirvittävistä
teoista. Olisipa siinäkin järkeä, jos joku astuisi esiin ja selittäisi
tehneensä rikoksen! Eihän kukaan järki-ihminen kai tahallaan pistä
päätänsä loukkuun."
"Silkkaa totta!" myönsi toinen viisaudenpuhuja.
"Ee-i -- minä en usko, että kukaan järjellinen, lakianoudattava
kansalainen ryhtyisi syyttämään itseään rikoksesta -- se on uskonnon
ja luonnonjärjestyksen vastaista, jotka ovat suuria lahjoja. Ee-i
-- minä luulen, että jos rouva Braxfield on tehnyt sen jotenkin
tapaturmaisesti, sillä pistoolilla, josta Bill Carver puhui, niin hän
ajattelee itsekseen: 'No', tuumii hän, 'minulle sattui tässä ikävä
onnettomuus, mutta minun ei tarvitse lainkaan puhua siitä', sanoo hän,
ja sitten hän ei tietysti hiisku koko asiasta mitään. Tämä menettely
on -- jokseenkin järkevää. Ja me kaikkihan tiedämme, että tapaturmia
sattuu säyseimmillekin meistä!"
"Tapaturma sattuu nyt minulle, jollen korjaa luitani kotiin!" huomautti
Bill Carver naurahtaen, noustessaan nurkastansa ja lähtiessään ovelle.
"Minun vanha eukkoni valmistaa illallisen kello yhdeksäksi aina
sunnuntai-iltaisin, ja jollen minä ole kotona juuri sillä minuutilla,
niin nostaa hän kovan melun. Hyvää yötä teille kaikille."
Hän astui ulos toisten toivottaessa hänelle kuorossa hyvää yötä,
mutta pysähtyi eteishalliin, kun häntä nykäistiin käsivarresta, ja
käännähtäessään huomasi Blickin seisovan ihan lähellä.
"Sananen kanssanne", sanoi Blick. "Tulkaahan tänne." Hän vei Carverin
arkihuoneeseensa ja sulki oven. "Tiedättehän, kuka minä olen, Carver?"
jatkoi hän matalalla äänellä. "Etsivä! No hyvä -- nähkääs, minä kuulin,
mitä te puhuitte tuolla. Onko totta, että te olette nähnyt rouva
Braxfieldin ammuskelevan pistoolilla -- varhain aamulla?"
"Ihka totta, master", vastasi Carver. "Olen nähnyt hänen tekevän niin
useamminkin kuin kerran. Olen ollut metsätöissä ylängöllä koko talven
ja kevään ja mennyt työmaalleni tavallista varemmin, senjälkeen kun
aamut ovat alkaneet käydä valoisiksi. Olen nähnyt rouva Braxfieldin
ulkona talonsa lähettyvillä pamauttelemassa kettuja -- niitä
kiusalaisia on siellä enemmän kuin tarpeeksi, ja kuullut hänen sanovan,
että aina ne ovat hänen kanojensa kimpussa. Totta vieköön, minä olen
nähnyt hänen hääräilevän pistoolillaan."
"Näittekö hänet viime tiistaiaamuna? -- sinä aamuna, jolloin herra Guy
ammuttiin?"
"En nähnyt, koska en ollut lainkaan niillä main, sinä päivänä -- minä
olin Greycloisterin toisella puolen, kolmisen kilometrin päässä." Hän
keskeytti puheensa, katsellen etsivää ovelasti. "En halua aikaansaada
mitään hämminkiä", jatkoi hän äkisti, "mutta minä olisin voinut sanoa
paljon enemmänkin äsken tuolla sisällä kuin mitä sanoin!"
"Mitä?" kysyi Blick. "Jos tiedätte jotakin, niin kertokaa!"
"En tiedä mitään erikoista", sanoi Carver. "Mutta sanoin äsken tuolla
-- tapaturmaisesti! Mutta kylässä on sellaisiakin, jotka sanovat --
tahallaan!"
"Tarkoitatteko, että Markenmoressa on henkilöitä, jotka väittävät rouva
Braxfieldin ampuneen herra Guyn tahallaan?" kysyi Blick. "Niinkö?"
"Aivan niin!" vastasi Carver. "Sellaista huhuilevat jotkut niillä
seuduin, missä minä asun -- Mitbournen tien varrella. Mutta vasta sen
jälkeen on sellaista huhua levitetty, kun saatiin tietää, että rouva
Braxfieldin tytär -- nuori Poppy -- on naimisissa master Harryn kanssa.
Kun tämä tuli tiedoksi, alkoivat ihmiset puhua samaa kuin minä kerron
nyt teille. 'Kas!' supistaan. 'Asia alkaa valjeta! Hän ampui master
Guyn, jotta tämän veli-parka pääsisi sir Harryksi ja nuori neiti lady
Markenmoreksi. Niin on laita', sanotaan, 'ei epäilystäkään'. Mutta
muistattehan, etten minä ole väittänyt sitä. Minä uskon, että hän,
hyvin luultavasti, ampui hänet tapaturmaisesti."
Blick ei piitannut paljoakaan Carverin omasta mielipiteestä; hän pohti
mielessään yleistä huhua.
"Puhuvatko monetkin sellaista?" kysyi hän. "Naapurinne, tarkoitan?"
"Kaikki he puhuvat niin!" selitti Carver. "Meidän tiemme varrella,
ymmärrättehän? -- kaukana kylän toisessa laidassa. Nuo velikullat,
joiden näitte istuskelevan tuolla tarjoiluhuoneessa, he ovat tämän
puolen väkeä -- meillä ei tiedetä, mitä he ajattelevat. Mutta siellä
meidän puolessamme, siellä puhutaan yleisesti -- hän ampui master
Guyn, jotta master Harry pääsisi sir Harryksi ja nuoresta tytöstä
tulisi lady! Käsitättekö, master?" Hän keskeytti jälleen puhelunsa --
ja loi taas etsivään luihun, ovelan katseen. "Hän on kipakka, nopsa
naisihminen, se rouva Braxfield", jatkoi hän äkkiä. "Minä voisin kertoa
teille paljon muutakin, jollei minun tarvitsisi pelätä tuottavani
kenellekään vaikeuksia. Mutta kertoa voisin!"
"Jos jotakin tiedätte, niin teidän pitäisi kertoa siitä", sanoi Blick.
"Mitä te oikeastaan ajattelette rouva Braxfieldistä?"
"Noh, minäpä sanon teille", virkkoi Carver kotvan kuluttua. "Ehkette
nähnyt minua, mutta minä olin läsnä siinä tutkintotilaisuudessa, joka
pidettiin kartanossa. Rouva Braxfield, hän meni todistajain aitioon
ja esitti todistuksensa. Hän sanoi nähneensä Harboroughin tietyssä
paikassa, mäenrinteellä, kamarinsa ikkunasta, määrättyyn aikaan tuona
tiistaiaamuna. Hän ei nähnyt kuitenkaan mitään sellaista! Hän ei
voinut nähdä sitä paikkaa kamarinsa ikkunasta! -- se on mahdotonta!
Minä olin rakentamassa hänen taloansa -- Woodlandin huvilaa -- eikä
hänen kamarinsa ikkunasta voi nähdä sitä paikkaa, missä hän sanoi
nähneensä herra Johnin. Mutta -- hän on saattanut nähdä sen paikan ja
myös Harboroughin tai kenet hyvänsä, joka siellä oli, jostakin muualta,
missä hän luultavasti oli!"
"Missä?" kysyi Blick.
"Metsikössä, aivan vastapäätä Markenmoren notkelmaa", vastasi Carver.
"Siellä minä olen nähnyt hänet monta kertaa kettuja vaanimassa."
Blick muisti äkkiä suuren karttansa, joka oli vielä levitettynä
seinälle. Hän vei Carverin sen luo ja osoitti hänelle muutamia
maamerkkejä.
"Olen nähnyt ennenkin tällaisen piirustuksen, master", sanoi Carver.
"Vanhalla Tompkinsilla on samanlainen kuin tämä, kehystettynä,
vierashuoneessa -- monesti olen tarkastellut sitä odottaessani
siellä vanhan herran määräyksiä. Ja minä näytän teille sen paikan,
mitä tarkoitan." Hän otti taskustaan tulitikun ja ryhtyi osoittamaan
paikkoja ja merkkiviivoja edessään olevalla kartalla. "Tuossa on
nyt Woodlandin huvila, master, niin selvästi merkittynä kuin ikinä
saattaa, ja tuossa se kohta, missä rouva Braxfield sanoo nähneensä
Harboroughin. Mutta, kuten näette, näiden kahden paikan välillä on
tuossa vähäinen kukkula. Hän ei voinut nähdä sen läpi, ei mitenkään,
vai mitä arvelette? Ei! Mutta jos nyt tulisitte tänne, mikä käy hyvin
päinsä, hänen taloltaan kukkulan poikki tähän pikkumetsikköön, joka
sijaitsee Markenmoren notkelman reunalla, niin huomaatte, että täältä
hän saattoi nähdä, suoraan alaspäin, siihen paikkaan, missä hän sanoi
nähneensä Harboroughin: se näkyy sieltä kokonaisuudessaan. Ei liene
epäilystäkään, että hän näki Harboroughin juuri tuossa paikassa sinä
aamuna, mutta hän ei nähnyt häntä kamarinsa ikkunasta, koska se oli
mahdotonta! Jos hän kerta näki hänet, niin hän näki hänet tuosta
metsiköstä, missä, vakuutan teille, minä olen nähnyt hänet monta kertaa
pamauttelemassa kettuja."
"Oletteko nähnyt milloinkaan sitä pistoolia, jota hän käytti?" kysyi
Blick. Hän uskoi nyt varmasti päässeensä selville jäljille ja arveli,
että hänen pitäisi lähteä seuraamaan niitä.
"Olen nähnyt sen hänen kädessään, silloin tällöin", vastasi Carver.
Blick vetäisi äkkiä esille automaattisen pistoolin ja ojensi sen
kumppanilleen.
"Oliko se tämä?" kysyi hän.
Carver tarkasteli kapinetta kiihkeän uteliaasti.
"Kas!" huudahti hän. "Jollei tämä ole sama ase, niin sitten se on
tarkkaakin tarkempi jäljennös siitä, jota näin hänen käsittelevän!
Mutta tämmöisiä esineitähän saattaa kai olla hyvinkin paljon, master."
Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja laski kätensä
Carverin olalle.
"Kuulkaas nyt!" sanoi hän. "Pitäkää kaikki tämä omana tietonanne, niin
olette kunnon mies. Älkää hiiskuko siitä puolella sanalla kenellekään
-- älkää edes vaimollenne. Toivon, ettei teille koituisi ikävyyksiä,
kun myöhästytte illalliselta. Mutta -- suu poikki, nyt -- ei sanaakaan."
"Ymmärrän", vastasi Carver virnistäen viekkaasti. "Minä en mene
lörpöttelemään siitä rahtuakaan ennenkuin te sanotte, että se käy
laatuun. Mutta muistattehan, että minä sanoin -- tapaturmaisesti se
on saattanut sattua! Eiväthän ne naiset osaa käsitellä pyssyjä ja
pistooleja, kuten tiedätte."
Kun Carver oli poistunut illan hämyyn, käveli Blick edestakaisin
huoneessaan runsaasti kymmenen minuuttia, ajatellen. Sitten hän
pyörähti makuuhuoneeseensa, veti ylleen päällystakkinsa ja valmistautui
lähtemään ulos. Eteishalliin laskeuduttuaan hän kohtasi Grimsdalen,
joka juuri oli tulossa sisälle.
"Kävelyllekö vielä, herra Blick?" kysyi majatalon isäntä hymyillen.
"Kaunis iltapa nyt onkin!"
"Aion mennä Selcasteriin", vastasi Blick, "mutta kuulkaas --
luullakseni en palaa takaisin tänä iltana: jään yöksi Mitreen. Näette
minut jälleen johonkin aikaan huomisaamuna."
Grimsdale ilmaisi nyökäten ymmärtäneensä ja päästi vieraansa menemään.
Ja Blick lähti kävelemään kuutamoista tietä pitkin Selcasteriin
päin, yhä ajatellen, aprikoiden, laskelmia tehden, ja kaikki hänen
ajatuksensa ja mietteensä pyörivät erään rouva Braxfieldia koskevan
seikan ympärillä.
Rouva Braxfield oli seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan antamassa
juuri määräyksiä apuvaimolle, joka tuli aina maanantaisin Woodlandin
huvilaan, kun kolkutus kajahti pääovelta. Hän aukaisi oven itse ja
kohtasi Blickin, poliisikomisarion ja vielä kolmannen henkilön --
siviilivaatteisiin puetun, mutta ilmeisesti poliisimiehen. Nämä kolme
miestä, jotka kaikki tähystelivät häntä tarkasti, näkivät hänen
säpsähtävän, rypistävän kulmiaan ja kalpenevan. Mutta he eivät olleet
huomaavinaan mitään erikoista, ja poliisikomisarion ääni oli kohtelias
ja ystävällinen, kun hän puhutteli rouva Braxfieldia.
"Hyvää huomenta, rouva Braxfield!" sanoi hän. "Pistäydyimme vähän
pakisemaan kanssanne, rouva. Saammeko tulla sisälle?"
Rouva Braxfield vetäytyi eteishalliin ja avattuaan oven viittasi
vieraita astumaan samaan huoneeseen, jossa Blick oli kuunnellut rouva
Fransemmeryn kertomusta kolme päivää sitten. Siviilipukuinen mies, joka
tuli sisään viimeisenä, sulki huolellisesti oven ja jäi seisomaan sen
eteen.
"Mitä te tahdotte?" kysyi rouva Braxfield. Väri oli palannut hänen
kasvoilleen ja hän katseli miehiä hyvin vihaisesti ja varmasti;
vihastusta ilmaisi hänen äänensäkin.
"Tahdomme puhua kanssanne viime tiistaiaamun tapahtumista, rouva
Braxfield", vastasi poliisikomisario. "Vain rauhallista puhelua --
meidän keskemme."
"En oikein ymmärrä tuota 'meidän keskemme'!" huudahti rouva Braxfield
ilmeisen rajusti. "Minusta tuntuu, että muutamat ihmiset tarkoittavat
sanoessaan 'meidän keskemme' ihan päinvastaista. Luulen, että joku
teistä" -- tällöin hän katsahti kiukkuisesti Blickiin -- "joku teistä
on jaaritellut minusta, takanapäin! Täällä on minun apulaiseni, joka
juuri on tullut kylästä, ja hän kertoi, että siellä alhaalla kiertelee
huhu minusta ja murhasta! Ei -- vielä muutakin! Ihmiset puhuvat,
jotkut, että minä olisin sekaantunut siihen jollakin tavoin -- tehnyt
sen itse, niin sanovat jotkut, häikäilemättä! Mutta missä on moisen
huhun alkuunpanija, olisipa hauska tietää? Minä otan kuitenkin selvän
hänestä -- ja sittenpä saadaan nähdä, mitä minun asianajajallani on
asiasta sanottavaa!"
"Aivan niin, rouva Braxfield", myönsi poliisikomisario. "Teillä
on täysi oikeus menetellä siten, jos teistä on levitelty vääriä
huhuja. Mekin olemme kuulleet niistä huhuista ja haluaisimme tehdä
teille muutamia kysymyksiä. Olen varma siitä, että käsitätte niihin
vastaamisen koituvan itsellenne eduksi -- vai mitä arvelette, rouva
Braxfield?"
"Riippuu siitä, millaisia ne ovat!" vastasi rouva Braxfield vielä
suutuksissaan. "Minä teen mieleni mukaan!"
"No niin, ensimmäinen seikka on tämä", jatkoi poliisikomisario ryhtyen
käyttämään hieman ankarampaa puhetapaa. "Pelkään, ettette kertonut
puhdasta totuutta kuulustelussa joku päivä sitten. Te sanoitte
nähneenne John Harboroughin eräässä paikassa mäenrinteellä kamarinne
ikkunasta -- makuuhuoneenne ikkunasta. Mutta, rouva Braxfield, te
ette voinut nähdä häntä sieltä makuuhuoneenne ikkunasta, koska teidän
talonne ja tuon paikan välillä on mäen törmä. Mitä sanotte tähän?"
Rouva Braxfield oli kalvennut jälleen ja säpsähti huomattavasti tämän
kysymyksen kuultuaan, ja hänen huulensa puristuivat hetkeksi yhteen.
"Minä näin hänet joka tapauksessa!" sanoi hän äreästi. "Olen saattanut
vähän erehtyä siitä paikasta, mistä hänet näin, mutta --"
"Mistä sitten näitte hänet?" kysyi poliisikomisario. "Noh -- sitä te
ette ole voinut unohtaa -- tärkeä asia!"
Mutta rouva Braxfieldin huulet puristuivat jälleen yhteen ja hänen
kalpeille poskilleen alkoi ilmestyä punaisia suuttumuksen täpliä.
"Jollette tahdo puhua, niin minä virkistän muistianne" sanoi
poliisikomisario. "Ettekö nähnyt häntä pienen metsikön laidasta lähellä
Markenmoren notkelmaa? Noh!"?
"Entä sitten, jos olisin nähnytkin?" kysäisi rouva Braxfield.
"Mitä teitte siellä siihen aikaan aamusta?" tiedusteli poliisikomisario.
"Se on minun asiani!" sanoi rouva Braxfield käyden äkkiä uhmaavaksi.
"Mitä se teille kuuluu?"
Poliisikomisario pudisti päätään.
"Kyllä vain!" vastasi hän. "Jos te rupeatte käyttämään tuollaista
puhetapaa, rouva Braxfield, niin meidän on puhuttava selvempää kieltä.
Kuulkaapas nyt, rouva Braxfield, mitä minä sanon: me tiedämme yhtä
ja toista. Teillä on ollut tapana käydä siinä metsikössä tai sen
lähettyvillä, hyvin varhain aamulla ammuskelemassa kettuja; ketut,
kuulemma, ovat ahdistelleet teidän siipikarjaanne. Eikö niin?"
"Entäs sitten, jos olisinkin?" kysyi rouva Braxfield. "Luuletteko,
että minä annan kettujen siepata arvokkaat kanani ja kananpoikaseni?
Enhän toki! En kaikkien metsämiesten uhallakaan! Ihan niin! Tahtoisin
ampua jokikisen ketun, joka kiertelee näillä main! Ja jos jotakin olen
tehnyt, niin olen sen tehnyt peloitellakseni vain niitä."
"Nämä kettuasianne te voitte selvittää jahtimestarille rouva
Braxfield", sanoi poliisikomisario suopeasti. "Metsästäjäin mielestä
on ketun ampuminen todella inhoittava rikos, mutta poliisin valtuudet
eivät ulotu sen käsittelyyn. Mutta, rouva Braxfield, millä te
tavallisesti ammuitte kettuja? Rihlapyssyllä, metsästyskiväärillä vaiko
revolverilla? Tahi -- käytittekö automaattista pistoolia? Noh!"
Rouva Braxfield katseli miehestä mieheen. Kolme silmäparia oli tähdätty
häneen tiukasti.
"Kuka teille on kertonut kaiken tämän?" huudahti hän äkkiä. "Kuka on
ollut --"
"Käytittekö automaattista pistoolia, mitä?" jatkoi poliisikomisario
itsepintaisesti. "Kuulkaas nyt, rouva Braxfield, miksette vastaa
rehellisesti?"
"Mitä sitten, jos käytinkin", ärähti rouva Braxfield.
"Käytitte siis sitä! Hyvä; mutta", jatkoi poliisikomisario, "mistä
saitte sen?"
Rouva Braxfield, joka tähän asti oli seisonut pöydän vieressä keskellä
huonetta vastapäätä kolmea vierastaan, istuutui äkkiä lähimmälle
tuolille, pani kädet ristiin syliinsä ja katseli rauhallisesti miehestä
toiseen.
"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti, kiinnittäen lopulta katseensa
poliisikomisarioon. "Te kai luulette olevanne hyvin vilpitön,
suorapuheinen ja muuta sellaista, mutta jos minulta mielitte tietoja
saada, niin teidän on oltava paljon vilpittömämpi! Ja sanon teille
suoraan, ettette saa minua todistamaan itseäni syylliseksi! Minä en ole
sanonut, että minulla olisi ollut automaattinen pistooli. Te sanoitte:
'Käytittekö automaattista pistoolia pelästyttääksenne kettuja!?'
Minä vastasin: 'Entäs sitten, jos käytinkin?' Tämä ei merkitse vielä
sitä, että olisin sitä käyttänyt tai että minulla olisi sitä koskaan
ollutkaan. Olen halukas ilmoittamaan kaiken sen, mitä tiedän, mutta
te kohtelette minua epäluuloisesti, eikä minua taas saada pakotetuksi
tekemään minkäänlaista tunnustusta, joka voisi käydä vahingolliseksi
minulle ja myös muille, varsin todennäköisesti. Kohdelkaa minua hyvin,
niin --"
"Rouva Braxfield", keskeytti poliisikomisario, "meidän tarkoituksenamme
on ollut kohdella teitä vain hyvin, mutta me tiedämme eräitä asioita
ja haluaisimme teiltä jonkinlaista selitystä. Kun siis pyydätte minua
puhumaan selvemmin, niin minä teen sen! Voinhan sanoa teille, että on
löydetty automaattinen pistooli."
Poliisikomisario lakkasi äkkiä puhumasta. Rouva Braxfield, jota oli
kohdannut aavistamaton isku, oli käynyt huuliltaan kalpeaksi, ja hänen
sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän hätkähti silminnähtävästi.
"Löydetty!" huudahti hän.
"Löydetty, rouva Braxfield!" sanoi poliisikomisario ankarasti. "Minun
ei tarvitse kysyä, tiedättekö te, mistä se löydettiin -- minä luulen
teidän tietävän. Siinä automaattisessa pistoolissa on tietysti
tehtaanmerkki ja numero, ja muuan selcasterilainen pyssyseppä on
todennut sen samaksi pistooliksi, jonka hän myi vasta hiljan Harry
Markenmorelle -- teidän vävyllenne. Rouva Braxfield, me tiedämme
lisäksi aivan eittämättömän varmasti, että teillä on ollut tapana
käyttää juuri senmallista automaattista pistoolia peloitellessanne
tai ampuessanne kettuja. Olkaa rehellinen. Antoiko Harry Markenmore
teille sen pistoolin, jota käytitte -- pistoolin, joka on nyt meidän
hallussamme? Noh!"
Rouva Braxfield istui vaiteliaana hetkisen. Tuon tuosta hän katsahti
kysyjään ja sitten taas sormissaan oleviin sormuksiin, joita hän
kierteli koneellisesti. Kesti hyvän aikaa ennenkuin hän aukaisi
huulensa. Mutta samalla kun hän aukaisi ne, levisi hänen kasvoilleen
tavattoman röyhkeä ja uhmaileva ilme.
"Minä en virka enää sanaakaan!" sanoi hän. "Painakaa mieleenne, te
kaikki, etten minä ole tunnustanut mitään!"
Poliisikomisario katsahti Blickiin ja huokasi -- huokasi kuin ihminen,
jonka täytyy pakosta suorittaa ikävä velvollisuus, vaikkapa vastoin
tahtoaankin.
"No hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sittenpä ei ole muuta
neuvoa -- teidän on lähdettävä meidän mukaamme."
"Tarkoitatteko, että aiotte viedä minut Selcasteriin?" kysyi rouva
Braxfield epäilyttävän levollisesti. "Olkoon menneeksi! -- mutta
saattepa sitä katua, enemmän kuin aavistattekaan! Hyvä on -- saan kai
pistäytyä yläkertaan ja laittautua matkakuntoon?"
"Ette!" sanoi poliisikomisario. "Ei mihinkään minun näkyvistäni, nyt!
Teillä on täällä talossanne nainen -- voitte soittaa ja pyytää häntä
tuomaan kaikki, mitä tahdotte. Sitten -- vaunut odottavat ulkona."
"Kas!" huomautti rouva Braxfield ilkkuvasti. "Tehän teette vain siten
kuin olette aikoneetkin! Hyvä, herra poliisikomisario ja te muut kaksi
-- saatte maksaa tämän!"
Mutta poliisikomisario viittasi ääneti Blickiä soittamaan sisälle
apuvaimon.