Poliisikomisario oli astunut aivan Blickin kintereillä pyssysepän
puotiin ja kuuli kuiskaten annetun tiedon. Kun hän ei ollut niin
tottunut kuin Blick hillitsemään kieltään ja kasvojensa ilmeitä, päästi
hän heikon hämmästyksen huudahduksen, mutta Blick ei virkkanut mitään,
vaan nyökkäsi vain suostumukseksi pyssysepän ehdotukseen: nuo kolme
miestä menivät yhdessä puodin takahuoneeseen, missä teräväkatseinen
nuori mies hääräili innokkaasti tilikirjojen ääressä.
"Apulaiseni, herra Waters", esitteli pyssyseppä. "Waters -- näytäpä
näille herroille sitä merkintää, jota katselimme hetki sitten."
Waters otti esille päiväkirjan, selaili sen sivuja, kuljetti sormeaan
rivien yli ja osoitti vaiteliaana erästä merkintää ja muutamia
numeroita. Blick tarkasteli niitä.
"Muistatteko myyneenne Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin
Harry Markenmorelle?" kysyi hän kääntyen apulaiseen päin. "Tarkoitan --
myittekö sen itse?"
"Myin", myönsi Waters. "Muistan tapauksen varsin hyvin. Hän halusi
revolveria -- minä suosittelin pistoolia."
"Tuntisitteko sen jälleen?" kysyi Blick.
Waters viittasi muutamiin merkinnässä oleviin numeroihin ja kirjaimiin.
"Siinä on numero", sanoi hän.
Blick otti esille aseen, jonka hän oli siepannut airedalelaisen
terrierin uutteroiden käpälien alta.
"Onko tämä se?" tiedusti hän.
Waters käänteli automaattista pistoolia kädessään ja tarkasteli
huolellisesti päähän leimattuja numeroita ja kirjaimia.
"Se se on!" vastasi hän. "Niinpä kyllä -- mutta minä olisin sen
tuntenut muutenkin."
"Ihan varmastiko?" sanoi Blick. "Ettehän vain erehtyne? Oletteko
varma, että tämä on se pistooli, jonka myitte silloin herra Harry
Markenmorelle?"
"Ehdottoman varma", vastasi Waters päättävästi. "Menen siitä vaikka
valalle!"
Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja kääntyi.
"Toivoakseni se ei ole välttämätöntä, herra Waters", sanoi hän. "Mutta
--" nyt hän katsoi pyssyseppään, joka oli seisonut vieressä yhdessä
poliisikomisarion kanssa seuraten tapausten menoa ja kuunnellen --
"älkää vain puhuko tästä mitään -- älkää hiiskuko siitä kenellekään.
Voinhan sanoa teille näin meidän keskemme, että löysin tämän esineen --
omistaja on saattanut pudottaa sen huomaamattaan. Siis -- toistaiseksi
-- suu poikki!"
Pyssyseppä ja hänen apulaisensa nyökkäsivät osoittaakseen, että he
olivat käsittäneet; Blick ja poliisikomisario poistuivat kadulle ja
kävelivät jonkun matkaa vaiteliaina.
"Uusi pulmallinen juttu!" murahti Blick vihdoin. "Ei kai ole lainkaan
mahdotonta, että Harry Markenmore ampui veljensä ja sujautti tämän
esineen notkotien varrelle! Mahdollista, muttei mielestäni ensinkään
luultavaa. Oli miten oli, mutta minä hankin siitä pian varmuuden."
"Millä tavoin?" kysyi poliisikomisario.
"Lääkärintodistuksen mukaan", vastasi Blick, "Guy Markenmore ammuttiin
kuoliaaksi Markenmoren notkelmassa noin kello neljä aamulla. Mutta
juuri samoihin aikoihin sir Anthony kuoli Markenmoren kartanossa, ja
minä luulen, että hänen nuorempi poikansa oli hänen kuolinvuoteensa
ääressä. Harry Markenmore ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Miten tämä automaattinen pistooli sitten joutui siihen mäyränpesään!
Tähän kysymykseen on saatava vastaus -- tavalla tai toisella! Sillä
epäilemättä sen heitti sinne joku, joka tahtoi päästä siitä."
Poliisikomisario laski äkkiä kätensä etsivän olkapäälle ja viittasi
toisella kädellään kadun poikki.
"Tuollapa onkin mies, joka tietää, mitä Harry Markenmore teki silloin
tai tarkemmin sanoen, missä hän oli isänsä kuolinhetkellä!" huudahti
hän. "Mennäänpäs hänen puheilleen!"
Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja näki Braxfieldin. Vanha
isännöitsijä, hyvin juhlallisena ja arvokkaana, surupuvussaan,
ilmestyi juuri näkyviin eräästä rohdoskaupasta, käsissään useita pikku
paketteja. Hän kohotti säpsähtäen katseensa, kun poliisikomisario
puhutteli häntä.
"Hyvää iltaa, Braxfield", sanoi poliisikomisario ystävällisesti.
"Kuinka voitte näinä raskaina aikoina?"
Braxfield pudisti päätään.
"Raskaita ne ovat tosiaankin, sir!" vastasi hän. "Tällä viikolla
minusta on tuntunut siltä, sir, kuin maailma olisi käännetty
ylösalaisin -- minun maailmani, ainakin! Koskaan en ole kokenut
tällaisia aikoja, sir, enkä luullut koskaan kokevanikaan!"
"Teillä on ollut tosiaankin aimo lailla huolia Markenmoren kartanossa,
Braxfield", sanoi poliisikomisario myötätuntoisesti. "Se olisi ollut
varmaan suuren surun aikaa kenelle hyvänsä, joka aikaisemmin on
viettänyt tyyntä elämää, kuten kai teidän laitanne on ollut."
Braxfield pudisti jälleen päätänsä ja näytti yhtä synkältä kuin
pukunsakin.
"Eivät huolet, sir, ei edes surukaan, vaikka ne molemmat ovat kovasti
koetelleet, ole niin kauheita kuin yhtämittaiset yllätykset!" vastasi
hän. "Toinen toisensa jälkeen niitä on sattunut, niin että pääparkaani
on ruvennut vallan hirveästi kolottamaan. Herra Guyn tulo -- hänen
isänsä kuolema -- tuo hirvittävä murha -- tieto siitä, että minun
tytärpuoleni oli kaikessa salaisuudessa mennyt naimisiin sir Harryn
kanssa, jona me silloin häntä pidimme -- se pikku poika, joka tuotiin
kartanoon ja selitettiin todelliseksi perilliseksi -- ja kaikki muu;
hyvä Jumala, sir, eihän tässä tiedä, mitä vielä tapahtuu!"
"No, saattepa nähdä, että kaikki palautuu pian ennalleen, Braxfield",
huomautti poliisikomisario. "Pikku poika on todellakin suuri yllätys.
Miten herra Harry suhtautuu kohtalonsa äkilliseen käänteeseen?"
"Herra Harry, sir, ja neiti Valencia", vastasi Braxfield, "ovat
suhtautuneet asiaan niin hyvin kuin vain voi toivoa. Pikku herra -- sir
Guy, tietysti -- on otettu vastaan mitä lämpimimmin; hänen setänsä ja
tätinsä ovat kiintyneet jo häneen ikäänkuin he olisivat tunteneet hänet
kehdosta saakka. Verisiteet, sir, ovat voimakkaat sellaisessa suvussa
kuin Markenmoren!"
"Harry piti kai paljon isästään, sir Anthonystä?" kysyi
poliisipäällikkö luoden miltei huomaamattoman syrjäsilmäyksen Blickiin.
"Hyvin aulis vaalimaan häntä, kai?"
"Herra Harry, sir", vastasi Braxfield, "oli kovin hyvä poika isäänsä
kohtaan, varsinkin kun sir Anthonyn viimeiset hetket alkoivat lähestyä.
Aina hän oli hänen vierellään -- ei lähtenyt isänsä luota muulloin kuin
neiti Valencian astuessa hänen paikalleen."
"Oliko hän isänsä luona kuolinhetkellä?" tiedusti poliisikomisario
päästen vihdoin siihen kysymykseen, johon Blick halusi saada vastauksen.
"Oli, sir! Herra Harry", sanoi Braxfield, "oli isäntävainajani luona
koko sen yön aina siihen saakka, kun sir Anthony kuoli -- mikä tapahtui
hänen nukkuessaan. Niin, sir, herra Harryn ei tarvitse soimata itseään
käyttäytymisestään isäänsä kohtaan, ja minä toivoisin, sir, että hän
olisi perinyt arvonimen ja tilukset. Mutta laki on kai laki, sir, tehän
tiedätte sen paremmin kuin minä -- ja koko Markenmore ja vanha arvonimi
kuuluvat pikku pojalle! Merkillisiä kohtalon oikkuja, sir, tosiaankin,
mutta suokaa anteeksi, hyvät herrat -- tallirenkimme näkyy odottavan
kieseissämme, ja minun on käytävä vielä pikku ostoksilla."
Vanha isännöitsijä huristi pois tehtyään kohteliaan kumarruksen, ja
poliisikomisario kääntyi Blickiin päin.
"Tämä poistaa kaikki mahdolliset epäilyt Harry Markenmoren
syyllisyydestä", mutisi hän. "Hän vietti sen yön isänsä vuoteen
ääressä. Niinpä hän ei siis voinut olla Markenmoren notkelmassa."
"En ole ajatellutkaan, että hän olisi ollut", sanoi Blick. "Mutta
luulenpa, että hänen automaattinen pistoolinsa oli siellä. Ja nyt minä
palaan Valtikkaan syömään kipeästi kaipaamaani illallista ja miettimään
hieman."
"Huomenna on sunnuntai", huomautti poliisikomisario.
"Tiedän sen", vastasi Blick. "Ja kun voin täydellä syyllä olla sitä
mieltä, että sunnuntai on maalaispaikkakunnilla oikea jaarittelupäivä,
aion ottaa selkoa, mitä markenmorelaiset pakisevat. Arvelen, että he
haastelevat aimo lailla omassa piirissään."
"Entä miten pääsette kuuntelemaan heidän puheitaan -- vieras kun
olette?" kysyi poliisikomisario naurahtaen.
"Helposti", vastasi Blick. "Kaikki kyläjuorut saavat alkunsa
kapakasta tai päättyvät sinne. Valtikassa saan kai kuulla uutta aivan
loppumattomiin."
"Tietojen hankintakeino sekin, epäilemättä", myönsi poliisikomisario.
"No hyvä, olipa sunnuntai tai ei, mutta ilmoittakaa minulle kiireesti,
Blick, jos kuulette jotakin tärkeätä."
Blick lupasi ja poistui Markenmoreen; sinä iltana, määrätyssä
tarkoituksessa, hän karkoitti mielestään tehtävänsä ja vietti
iltahetkensä rauhallisesti lukemalla kuvauksia paikkakunnan historiasta
ja tarkastelemalla opaskirjoja, jotka hän oli hankkinut itselleen
Selcasterista heti majoituttuaan Valtikkaan. Näissä kirjoissa oli
aika lailla mielenkiintoisia selostuksia, ja ennen maatamenoaan hän
oli saanut tietää paljon Markenmoren naapuristosta ja Markenmoren
perheestä, jonka sukuluettelo, pitkä ja sekava, oli esitetty
kokonaisuudessaan eräissä näistä nidoksista. Seuraavana aamuna
hän virui myöhään vuoteellaan laiskotellen sekä henkisesti että
ruumiillisesti, ja vasta päivällisen jälkeen hän rupesi ajattelemaan
ammattiinsa kuuluvaa tehtävää. Se johtui hänen mieleensä vasta
kun hän astuskeli verkalleen hiljaisella kadulla keskellä tyyntä
sunnuntai-iltapäivää ja kohtasi Benny Crippsin, haudankaivajan,
joka istui kirkkomaan sivuportin edustalla kivipenkillä, piippuaan
poltellen. Bennyn katseessa oli kehoittava ilme, ja Blick istahti hänen
viereensä.
"Lepäilette hieman sunnuntaitöittenne jälkeen, vai mitä?" sanoi hän.
"Leppoisa paikka sauhujen vetelemiseen, tämä."
"Se kuuluu tapoihini", vastasi Benny. "Aina minä polttelen tässä
parisen piipullista sunnuntai-iltapäivisin, vuodet läpeensä -- satoi
tai paistoi. Koskaan en lyö sitä laimin. Jos on kaunis ilma, istuskelen
tällä vanhalla kivipenkillä; jos taas sattuu satelemaan, tuon
sivuportin alla. Ja poltellessani minä mietin."
"Mitä?" kysyi Blick.
"Eri asioita eri aikoina", vastasi haudankaivaja. "Jos tahdotte tietää
mitä tuumiskelin juuri nyt, niin voinhan teille sanoa, että tullessanne
tänne päin ajattelin parhaillaan teitä!"
"Minuako, todellako?" sanoi Blick. "Ja mitä minusta ajattelitte?"
"Ajattelin, että jos koetatte selvittää tuon murhan, niin onpa teidän
käytävä pitkän vaon päähän", vastasi Benny. "Ja kovaan maahan saatte
auranne tunkea kautta matkan! Ette kai ole päässyt pitkällekään sitten
viime näkemän?"
"En!" myönsi Blick.
Haudankaivaja otti pitkän savipiipun suustaan ja hankasi miettivästi
nenäänsä piipun varrella.
"Nähkääs!" huomautti hän hetken päästä. "Koko tässä pitäjässä ei ole
toista miestä, jota pidettäisiin minua viisaampana, ja minä sanon, että
koko tämän salaisuuden takana on nainen -- ihan varmasti!"
"Nainen?" huudahti Blick.
"Niin, varmaankin naisia", jatkoi Benny. "Nainen tai naisia,
samantekevää! Naiset ovat myrkkyä! Mikään ei ole mennyt vinoon tässä
vanhassa maailmassa aina siitä lähtien, kun se luotiin tyhjästä,
kuten Mooseksen ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, jollei joku nainen
myös ollut mukana pelissä! Sanon sen teille, sir, naiset ovat kaiken
pahan alku ja juuri -- miehet ovat rauhallisia olioita, naiset taas
levottomia luontokappaleita."
"Mitäs rouva Cripps sanoisi, jos kuulisi teidän puheenne?" kysyi Blick.
"Rouva Crippsiä ei ole olemassakaan!" vastasi Benny. "Eipä silti, ettei
olisi ollut! Kolme heitä on ollut joskus maailmassa -- heidät kaikki
olen haudannut, ja viimeisen viitisen vuotta sitten. Se riittää, sanoin
minä, kun kätkin hänet maan poveen, -- kolmas kerta, tuumin minä, toden
sanoo! He olivat hirveitä vanhoja sammakoita, kaikki kolme, ja minä
tulen paljon paremmin toimeen leskimiehenä. Jollette ole nainut mies,
niin älkää ikipäivinä ottako ketään, hyvä ystävä -- ei maksa vaivaa!"
"Painan mieleeni neuvonne", sanoi Blick. "Tehän tunnette asian varsin
hyvin kokemuksestanne. Mutta sanokaapa -- minkä naisen luulette olevan
tämän jutun takana?"
"Saattaa olla yksi tai myös toinen", vastasi Benny. "Minä en pidä
ollenkaan siitä Dower-talon Isabellasta -- hänellä on liian paljon
salaperäisiä ja kummallisia hommia ollakseen minulle mieleen. Olen
tuntenut hänet jo vaaksankorkuisesta saakka, mutta aina olen kuullut
hänen aikaansaavan pelkkiä rettelöitä. Luulenpa hänen olevan jollakin
tavoin osallisena tässä jutussa, mutta hän pysyy vaiti kuin kala. Ja
sitten tuo rouva Braxfield -- minulla ei ole hänestä lainkaan hyviä
ajatuksia?"
"No, mitä hänestä?" kysyi Blick. "Eikö hän ole hyvin kunnioitettava
nainen?"
Benny aivasti.
"Riippuu siitä, mitä sanotte hyvin kunnioitettavaksi", vastasi hän.
"Minusta ei sellainen nainen ole hyvä eikä kunnioitettava, joka piti
kapakkaa saadakseen tyttönsä salavihkaa naitetuksi vanhaan perheeseen
kuuluvalle nuorelle herralle! Kurjaksi menettelyksi minä sitä sanon!
Mutta hän ajatteli, että nyt oli hyvä tilaisuus tehdä tyttärestä lady
Markenmore -- siinä käsityksessä hän oli. Eikäpä ihme, vaikkapa hän
olisikin kaiken tämän takana, tavalla tai toisella. Naiset, sanon sen
teille, ovat aina kaiken pahan alkuunpanijoita. Jos olisitte yhtä hyvin
perehtynyt Bibliaan kuin minä -- mitä ei kuitenkaan sovi odottaa,
sillä minähän olen kirkon tukipylväitä -- niin te tietäisitte, että
kaikki se, mitä minä teille kerron, on totta kuin Jumalan sana -- ihan
niin! Ettekö ole koskaan kuullut kerrottavan, mitä Eeva teki vanhalle
Aatami-paralle?"
"Olen kuullut siitä tapauksesta", myönsi Blick; "Hieman häijyä, vai
mitä?"
"Niinpä luulen, poikaseni! Ja niin on ollut kautta aikojen -- nainen on
aina kaiken pahan alku ja juuri", vakuutti Benny. "Voisin kertoa teille
naisista useampiakin tarinoita, jollaisia ette löytäisi kymmenestäkään
kirjasta, ja sen tekisinkin, kunhan vain pastorimme tulisi
kuulustelemaan noita pahankurisia tenavia, joiden näette kerääntyvän
minun kirkkooni, ja minun on mentävä pitämään heitä kurissa. Mutta
sanon teille suoraan, hyvä ystävä, kun näytätte siivolta ja rehdiltä
mieheltä, vaikka olettekin epäilemättä lontoolainen, että jos mielitte
päästä tämän jutun perille, niin kääntäkää silmänne naisiin! Naiset
ovat aina alunperin syypäitä tappeluihin, murhiin ja äkkikuolemiin --
älkääkä unohtako sitä!"
Tässä keskustelussa Blick ei saanut uusia tietoja, mutta se antoi
hänelle aimo lailla ajattelun aihetta. Hänkin epäili kovasti rouva
Tretheroeta. Blick oli pakottanut hänet tunnustamaan, että von
Eckhardstein oli poistunut hänen tietensä, ja oli ilmeistä, että
hän oli lähettänyt etsiskelyjoukkueita paroonin järjestetyn lähdön
jälkeisenä päivänä tarkoituksella pettää poliisiviranomaisia. Mutta
Blick ei tahtonut oikein uskoa, että hän olisi tiennyt mitään
murhasta; ikäänkuin sisäinen ääni sanoi hänelle, että rouva Tretheroen
ensimmäinen raju syytös Harboroughia vastaan oli todellinen; todellista
oli Blickin mielestä myös hänen selvä levottomuutensa, kun hän kysyi
vasta eilen iltapäivällä, arveliko Blick, että von Eckhardstein oli
tappanut Guy Markenmoren. Jos hän siis tiesi jotakin, mutta salasi
sen, niin mitä hän tiesi -- ja mihin hän pyrki salaamisellaan? Rouva
Tretheroesta hän siirtyi ajattelemaan tämän kamarineitoa; tiesikö Daffy
Halliwell jotakin? Hän tuntui, ajatteli Blick, sellaiselta naiselta,
jolla oli tapana tai tottumuksena tietää yhtä ja toista.
"Ja totta vieköön", mutisi Blick itsekseen, "hän osaa pitää peijakkaan
visusti suunsa kiinni, milloin hän vain tuntee salaisuuksia!"
Sinä iltana, väsyneenä paikkakunnan historian ja topografisten
selostusten lukemiseen, hän vetäytyi Valtikan tarjoiluhuoneeseen
ja istuutui yksinäiseen nurkkaan. Huoneessa oli muutamia miehiä,
pienviljelijöitä ja kylän käsityöläisiä; jos he lainkaan tiesivät, kuka
Blick oli, niin he eivät piitanneet paljoakaan hänen läsnäolostaan; he
pakisivat vapaasti ja kainostelematta. Tällä kertaa Grimsdale ei ollut
tarjoilupöytänsä takana; pienen kahvituvan tarjoilijatar täytti hänen
asemestaan isännän tehtäviä; tarjoilijattarella ei ollut paljoakaan
puuhailemista, ja kun Blick, joka oli luonteeltaan sydämellinen, näki,
että hän silmäili surullisesti ja hieman kaihoisasti, niin hän kumartui
tarjoilupöydän yli ja puhutteli häntä. Mutta samalla hän seurasi
tarkasti toisella korvallaan kaikkea, mitä hänen takanaan olevat miehet
rupattivat. Hän oli tullut siihen kokemukseen, että satunnaisesta
huomautuksesta tai yksinäisestä viittauksesta voidaan siepata aika
paljon.
Miehet keskustelivat tietysti edellisen maanantaiyön ja tiistaiaamun
tapahtumista, he olivat keskustelleet niistä jo kuuden päivän ajan, ja
he keskustelisivat niistä vielä monia päiviä -- kauemmin, Blick oli
siitä varma, kuin sananparreksi tulleet yhdeksän päivää.
"Minusta on hiivatin kummallista", huomautti eräs miehistä, "että
kristittyjen ihmisten maassa nuori mies voi saada kuulan kalloonsa
ja menettää siten henkensä, ilman että kukaan tietäisi, kuka sen on
tehnyt! Ja kuten monesti olen sanonut aina siitä lähtien, kun hänelle
kävi siten, sanon vieläkin kerran ja vastedeskin tulen sanomaan -- mitä
hyötyä meillä on poliiseista? Jos minä olisin ollut poliisin sijassa,
olisin löytänyt tihutyöntekijän ja hirttänyt hänet kirkontapulimme
korkeuteen jo aikoja sitten!"
"Mikset sitten ole ottanut häntä kiinni, Bob Gravus?" kysyi muuan
pisteliäs kuuntelija. "Eihän mikään olisi estänyt sinua siitä!"
"Se ei ole minun tehtäväni, se!" vastasi Bob Gravus. "Minä en ole
poliisimies. Mutta", lisäsi hän katsahtaen Blickiin viekkaasti silmää
iskien, "jollen erehdy, niin tuo nuori herrasmies lienee niitä hirveän
taitavia Lontoon-miehiä, joita sanotaan etsiviksi, ja hän tietänee
aivan varmaan paljon enemmän tästä jutusta kuin me!"
Tuntien seurueen tähystelevän häntä, Blick käännähti viimeiseen
puhujaan päin.
"Olkaa huoleti, hyvä ystävä!" sanoi hän. "Luulenpa, etten tiedä yhtään
enempää kuin tekään. Haluaisin kovin mielelläni saada tietää paljon
enemmän."
"Mutta tehän olette se, joksi teitä sanoin, ettekö olekin?" huomautti
Bob Gravus. "Ainakin teidän kerrottiin olevan."
"No, voittehan pitää minua sinä henkilönä", myönsi Blick. "Mutta minä
en voi nähdä tiiliseinän läpi yhtään paremmin kuin tekään!"
"Se on oikeata puhetta, se!" virkkoi eräs miehistä juhlallisesti.
"Totta tosiaankin, kuolevaisen ihmisen kyvyt ovat kovin rajoitetut,
kuten sanoitte. On asioita, joita ihmislapsi voi suorittaa, ja toisia
taas, joita hän ei voi. Eikä tietääkseni ole koskaan ollut miestä, joka
olisi saattanut nähdä tiiliseinän läpi. Oikea huomautus!"
"Niin", sanoi toinen, "siinäpä vasta salaisuus, kuka sen on tehnyt, ja
yhtä vaikeata lienee sen selvittäminen kuin Selcasterin tuomiokirkon
kohottaminen nostovivulla. Eikähän sitä voi lähteä tallustelemaan
pitkin lähiseutuja ja tiedustamaan jokaiselta vastaantulijalta: 'Tekö
teitte sen kauhean ja katalan tihutyön?' -- eipä vainkaan! Mutta
miksei? Siksi, että kaikki kieltäisivät tehneensä sitä!"
Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa tähän viisaaseen selitykseen.
Mutta muuan tummakasvoinen mies, joka oli istunut, eräässä nurkassa ja
kuunnellut aina tähän asti vaiteliaana, kohotti äkkiä oluttuoppinsa,
ryyppäsi kulauksen ja laski haarikan voimakkaasti kolauttaen jälleen
pöydälle.
"Sanon teille kaikille, mitä minä ajattelen, ja mielipiteeni on varma!"
huudahti hän. "Tästä master Guy Markenmoren ampumisesta, josta te
kaikki jaarittelette kovin paljon, mutta ette tule hullua hurskaammaksi
-- minä ajattelen, että rouva Braxfield, tuolta Woodlandin huvilasta,
ampui hänet! Tämän minä tahdoin sanoa. Rouva Braxfield, joka piti tätä
majataloa ennen -- hän sen on tehnyt!"
Blick kääntyi tarjoilupöydän luota; toisetkin kääntyivät katsomaan
puhujaa; huoneessa syntyi kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vihdoin
juhlallinen ääni.
"Sinun pitäisi ajatella, mitä sinä nyt puhut, Bill Carver!" virkkoi se.
"On olemassa laki niitä varten, jotka levittelevät herjaavia huhuja
ihmisistä -- sinä voit joutua käräjiin! Master Guyhan ammuttiin muuten
revolverilla. Rouva Braxfieldilla ei ole revolveria eikä hän ole niin
ollen voinut ketään ampuakaan!"
"Eikö ole?" huudahti Bill Carver ivallisesti ja halveksivasti. "Mutta
minäpä sanon teille, että hänellä on! Monen monituista kertaa olen
nähnyt hänen ammuskelevan sillä, kun varhain aamulla olen käyskennellyt
harjanteiden tienoilla. Olen nähnyt hänen monesti ampuvan kettuja,
jotka ovat tulleet väijyskelemään hänen siipikarjaansa. Ja kun te
kysytte, kuka ampui Guy Markenmoren, niin minä vastaan, että rouva
Braxfield ampui hänet! Sen minä sanon -- enkä välitä, kuulipa sen kuka
hyvänsä! Eikö minulla ole oikeus sanoa, mitä minä ajattelen -- tämähän
on vapaa maa!"