Sir Anthony Markenmoren ja hänen vanhemman poikansa ruumiit haudattiin
asianmukaisesti Markenmoren kirkkomaan perhehautaan seuraavana
päivänä puolenpäivän seuduilla, ja hautaustilaisuudessa oli
saapuvilla ihmisjoukko, joka oli keräytynyt vanhaan kylään kaikkialta
lähitienoilta. Kaikenlaista ja kaikenarvoista väkeä oli kokoontunut
itse kirkkoon ja ikivanhojen jalavien ja marjakuusien alle, jotka
saarsivat hautuumaan harmaita muureja; kun viimeiset juhlamenot olivat
ohitse, niin ihmiset hajautuivat ryhmiin, keskustellen Markenmoren
perheen kohtaloita koskevista viimeisistä uutisista. Nyt tiesivät
kaikki läsnäolevat, että Guy Markenmorelta oli jäänyt poika ja että
tämä oli perinyt arvonimen ja tilukset; monet katselijoista olivat
rientäneet kirkkomaalle toivoen saavansa nähdä uuden baronetin.
Mutta he näkivät vain Harry Markenmoren ja pari kolme sukulaista;
ainoaakaan perheen naisjäsentä ei ollut saapuvilla, eikä tilaisuudessa
ollut mitään tavatonta tai erikoisempaa näkemisen arvoista: esirippu
laskeutui draaman tämän osan jälkeen hiljaa ja välikohtauksitta, ja
kun läsnäolevat olivat nähneet Guy Markenmoren laskettavan hautaan
isänsä viereen, samaan riviin monien kuolleiden, manan majoille
menneiden sukulaistensa kanssa, johtuivat he ajattelemaan tuota monesti
toistettua kysymystä -- kuka oli syypää hänen traagilliseen loppuunsa?
Blick ei ollut näkemässä näitä hautajaismenoja. Hänellä ei ollut
tekemistä vainajien kanssa. Hänen ainoana päämääränään oli päästä
käsiksi elossaolevaan henkilöön -- Guy Markenmoren murhaajaan. Tämä
henkilö oli jossakin, kenties hyvin kaukana juuri tähän aikaan, kenties
lähempänä kuin hän saattoi aavistaakaan. Takaa-ajo oli vaikeata, saalis
oli teillä tietymättömillä ja jäljet eksyttävät, mutta Blick laati
suunnitelmiaan ja toimien väsymättömästi, hyvän onnen avustamana, hän
toivoi pääsevänsä otuksen kintereille. Ja hän oli saanut todellakin
jonkinlaista selkänojaa eilispäivän omituisesta paljastuksesta ja
automaattisen pistoolin onnekkaasta löydöstä. Ankarasti miettien ja
aprikoiden tuota paljastusta, pistooli taskussaan, hän lähti matkalle
Selcasteriin heti aikaisen aamiaisen syötyään, ja kello kymmenen hän
oli jo kahdenkeskisessä keskustelussa poliisikomisarion kanssa. Tälle
hän ilmoitti yksityiskohdittain kaikki ne tapahtumat, jotka olivat
sattuneet eilisaamusta lähtien.
Poliisikomisario kuunteli ja ihmetteli. Hänen ajatuksensa kuten
Blickinkin kohdistuivat kysymykseen: olivatko nämä paljastukset Guy
Markenmoren salanaimisiin menosta seitsemän vuotta sitten jossakin
yhteydessä hänen murhaansa? Hän käsitteli vähän aikaa tämän seikan
todennäköisyyttä ja mahdollisuutta, mutta äkkiä hän siirtyi tärkeämpään
asiaan.
"Tämä kaikkihan on loppujen lopuksi pelkkää arvelua, vaikka, kuten
sanoitte, Blick, siihen voi sisältyä aika paljon", huomautti hän.
"Mutta automaattisen pistoolin löytyminen niin läheltä murhapaikkaa on
aivan toisenlainen asia. Tosiaankin, miten ihmeessä se joutui siihen
pesään tai onkaloon tai miksi sitä nyt nimittänemmekin?"
"Te tarkoitatte -- miten se voi joutua sinne, jollei sitä pantu sinne!"
sanoi Blick. "Tietysti sen pisti sinne joku, joka halusi päästä siitä
-- miten se olisi muuten voinut joutua sinne? Olettakaamme, että tuo
joku oli tavoittelemamme murhaaja. Hän poistui paikalta, jossa oli
tehnyt rikoksensa, meni Woodlandin huvilan edustalla olevan mäenrinteen
poikki --"
"Luultavammin hän hiipi sen takana olevien pensaikkojen läpi", väitti
poliisikomisario katsahtaen isoon karttaan, joka oli ripustettu
seinälle hänen pöytänsä yläpuolelle. "Sitä tietä kulkiessaan häntä ei
voitu nähdä."
"No, olkoon, että hän meni sitä tietä", myönsi Blick. "Joka tapauksessa
hän saapuu notkopolulle. Laskeuduttuaan sille hän päättää päästä
aseestaan. Siellä on koko joukko onkaloita pengermissä sekä niiden
päällä, korkeiden pensasrivien juurella. Hän työntää syrjään pensaat ja
heittää aseensa erääseen syvimmistä koloista. Siellä se olisi saanut
maata iät päivät -- jollei Fransemmeryn koira olisi vainunnut sitä."
"Hyvä, te olette nyt joka tapauksessa löytänyt sen, ja ensi
tehtävänämme on ottaa selvä siitä, kenelle se kuuluu", sanoi
poliisikomisario. "Vaikea työ, mutta suoritettavissa." Hän otti
käteensä automaattisen pistoolin, jonka Blick oli pannut hänen
eteensä, ja tarkasteli sitä miettivin katsein. "Näyttää olevan uuden
uutukainen", huomautti hän. "Onkohan se ostettu joltakin näiden
seutujen asukkaalta?"
"Aion ryhtyä tutkimaan sitä heti paikalla", vastasi Blick. "Sellaisia
esineitä voidaan kai ostaa Selcasterista?"
"Metsästyspyssyjä ja revolvereita voidaan täältä ostaa vaikka kuinka
paljon", vastasi poliisikomisario. "Ja epäilemättä myös tällaisia
kapineita. Tässä kaupungissa on pari kolme pyssyseppää, ja tietysti
täällä on rautakauppiaita ja teräsvalmisteiden välittäjiä, jotka
myyvät ampuma-aseita." Hän valikoi pikku nidoksen pöydällään olevien
nimikirjojen joukosta. "Kaupungin nimikirja", selitti hän. "Siitä
löydätte nimet ja osoitteet."
Blick kirjoitti listalle koko joukon nimiä ja lähti tutkimusmatkalle.
Hän käväisi kymmenisen kauppiaan luona, jotka kuultuaan hänen
henkilöllisyydestään ja ammatistaan ja päästyään perille salaisuudesta,
olivat liiankin kärkkäitä antautumaan tuttavalliseen keskusteluun
kuuluisan lontoolaisen etsivän kanssa. Mutta he eivät voineet antaa
hänelle minkäänlaisia tietoja -- ainoakaan heistä ei ollut nähnyt
aikaisemmin automaattista pistoolia. Vasta viimeisellä vierailullaan
hän sai jonkinlaista apua tai osviittaa. Kauppias arveli näet,
vaikkakin epäillen, että hän oli saattanut nähdä puheena olevan aseen
joskus aikaisemminkin.
"Minusta tuntuu siltä, että me olemme ehkä myyneet sen", huomautti hän.
"Mutta minä ilmoitan teille asiasta lähemmin -- jos pistäydytte tänne
kello kuudelta tänä iltana, tai milloin hyvänsä kuuden ja seitsemän
välillä. Seuraavasta syystä: minulla on sivumyymälä Chilhamptonissa
ja apulaiseni on tänään siellä, mutta hän palaa takaisin myöhään
iltapäivällä. Jos me nyt olemme myyneet tuon pistoolin -- kuten
luultavasti olemme -- niin hän tuntee koko asian ja tietää, kuka
oli ostaja; etupäässä hän hoitaa aseosastoa. Tulkaa jälleen kuuden
tienoilla; jollen minä ole saapuvilla, niin kysykää Watersia ja
kertokaa hänelle, mitä minullekin olette kertonut. Voitte luottaa
häneen."
Blick kiitti ja poistui. Muuan poliisimies, joka seisoi toisella puolen
katua tähyillen ympärilleen, äkkäsi hänet ja astui kadun poikki hänen
luokseen.
"Päällikkö lähetti minut etsimään teitä, herra Blick", ilmoitti hän
perille päästyään. "Hän pyytää teitä saapumaan toimistoonsa -- siellä
on eräs nuori mies, jota hän haluaa teidän tapaavan. Kysymys on
Markenmoren asiasta, sanoi hän."
Blick riensi takaisin poliisiasemalle ja astui kiireesti
poliisikomisarion huoneeseen. Tuolilla takan ääressä istui nuori
mies, josta poliisi oli kertonut, katsellen poliisikomisarioon, joka
luki asiakirjoja ja teki niihin merkintöjä. Hyvin sävyisä ja lempeä
nuorukainen, ajatteli Blick, ainakin ulkonäöltään; työskenteli jollakin
henkisellä alalla ilmeisesti. Hänen otsansa oli hyvin korkea ja leveä;
pitkät ja pörröiset hiukset oli kammattu taaksepäin; silmät suuret,
melkein loistavan kirkkaat; suu iso, herkkä, ja mies kokonaisuudessaan
hyvin voimakaspiirteinen. Blickin terävät silmät havaitsivat kaiken
tämän yhdellä katseella; lisäksi hän huomasi, että nuoren miehen
musta takki oli etupuolelta kovin tahriintunut, ikäänkuin hän olisi
vahingossa läikäyttänyt sille jotakin, ja että hänen pitkät, sievät
sormensa olivat myös tahriintuneet -- hänen kätensä olivat itse
asiassa ranteista sormenpäihin asti täynnänsä merkillisiä vihertäviä,
purppuranpunaisia ja tulipunaisia laikkoja. Kummallisen näköinen mies,
ajatteli etsivä, ei suinkaan jokapäiväinen.
Poliisikomisario allekirjoitti ison sinisen paperin, sysäsi sen
syrjään, laski kynän pöydälle ja käännähti ympäri tuolillaan. Hän
viittasi kädellään lieden luona istuvaan olentoon.
"Tämä nuori herrasmies on tullut tänne kertomaan, että hän on lukenut
sanomalehdistä Markenmoren jutusta, ja hän luulee voivansa luoda hieman
valaistusta siihen", ilmoitti hän katsoen Blickiin. "Odotin teidän
tuloanne kuunnellakseni vasta sitten, mitä hänellä on sanottavaa.
Nyt", jatkoi hän nyökäten vieraalleen, "voitte alkaa! Tämä on
etsiväkomisario Blick, rikosasiain osastolta, ja hän hoitaa tätä asiaa.
Voitte kertoa hänelle ja minulle, mitä vain haluatte -- yksityisesti
ja luottamuksellisesti. Mutta ennen kaikkea -- kenen kanssa meillä on
kunnia puhua."
Vieras katsoi vuoroin kumpaakin ja puhui levollisella, vakavalla
äänellä.
"Nimeni on Spindler", vastasi hän. "Eustace Spindler -- olen apulaisena
Mooren ja Smithin apteekissa, Farshamissa."
"Tunnen sen -- erittäin hyvä, ensiluokkainen liike", sanoi
poliisikomisario. "Perustettu jo aikoja sitten." Hän kääntyi ja teki
sivuhuomautuksen Blickille, joka oli istuutunut lähelle häntä. "Tämä on
se nuori mies, josta Lansbury kertoi meille", kuiskasi hän. "Sama mies,
joka tarjosi keksintöään myytäväksi." Hän kääntyi jälleen vierailijaan
päin. "No, herra Spindler", jatkoi hän, "hauskaa kuulla, mitä te voitte
kertoa".
"Kaiketi noudatetaan ehdotonta vaiteliaisuutta", tiedusti Spindler.
"Jäähän asia vain meidän -- läsnäolevien keskiseksi, kaikin mokomin?"
"Osasittepa sanoa paikalleen", myönsi poliisikomisario. "Läsnäolevien
-- kaikin mokomin."
"No hyvä", jatkoi Spindler nyökäten myöntymyksen merkiksi, "halusin
ja haluan kertoa teille seuraavaa -- ja voinhan sanoa, että tulin
tänne samassa määrin itseni vuoksi kuin tietoja antaakseni. Minä
olen, kuten sanoin, apulaiskemisti -- ammattitaitoinen apulainen,
olen siis suorittanut kaikki tutkintoni. Olen käyttänyt, nähkääs,
vapaa-aikani viimeisinä parina vuotena synteettisten väriaineiden
valmistuskokeiluihin. Te, herrat, tiedätte varmaan, että
väriteollisuutemme harjoittajat ovat tässä maassa olleet miltei
kokonaan riippuvaisia Saksasta aniliiniväreihin nähden --"
"Tiedämme!" sanoi poliisikomisario juhlallisesti. "Varsin hyvin
tiedämme, herra Spindler, että tässä suhteessa olemme epäilemättä
olleet häpeällisen takapajulla!"
"Aivan niin -- olemme todellakin", myönsi Spindler. "Nähkääs, minä
olen, selostaakseni koko asian lyhyesti tehnyt keksinnön arvokkaan
synteettisen väriaineen valmistuksessa: hyvin tärkeän keksinnön. Ja
kun olin saanut sen lopullisesti valmiiksi, tahdoin luonnollisesti
ansaita sillä hieman rahaa. Niinpä ilmoitinkin _Timesissä_ mainiten,
mitä minulla oli myytävänä. Ilmoitukseeni vastasi Guy Markenmore.
Hänen kirjeensä johdosta menin häntä tapaamaan hänen toimistoonsa
Folgrave Courtin varrelle Lontoossa -- lähellä Cornhilliä. Kerroin
hänelle perinpohjin keksinnöstäni, ja hän kysyi minulta, kuinka paljon
minä vaadin salaisuudestani. Olen köyhä mies, mutta minulla on hyviä
aatteita ja haluan saada aikaan jotakin, muun muassa ostaa liikkeen
-- pienen vaatimattoman liikkeen vielä, mutta minun käsissäni sillä
on suuria edistymisen mahdollisuuksia -- eräältä kemistiltä, joka
luovuttaisi sen minulle hyvin kohtuulliseen hintaan. Haudoin asiaa ja
ilmoitin Markenmorelle vaativani kolmetuhatta puntaa käteistä. Sitten
hän tiedusti minulta, suostuisinko luovuttamaan hänelle paperini --
keksintöni luonnoksen, ymmärrättehän -- jotta hän voisi esittää sen
jollekin asiantuntijalle. Suostuin sillä ehdolla, että asiantuntija
olisi sellainen henkilö, johon minä voin luottaa. Täksi henkilöksi
valitsimme professori sir Thomas Hodges-Wilkinsin, Cambridgesta --
kuuluisan kemistin. Sitten jätin paperit Markenmorelle. Viikkoa
myöhemmin hän kirjoitti minulle ilmoittaen haluavansa ostaa keksinnön
määräämästäni hinnasta, jos hän saisi pari muuta rahamiestä yhtymään
yritykseen. Vastasin hänelle ja esitin vaatimuksenani, että jos hän
ostaisi olisi hänen suoritettava maksu käteisessä rahassa. Vaadin
tätä siksi, koska aioin maksaa käteisellä mainitsemani liikkeen
hinnan enkä halunnut, että kukaan tietäisi, kuinka paljon rahaa
minulla oli -- eivät pankkiirit eivätkä kutkaan, ymmärrättehän. Hän
vastasi myönteisesti ja ilmoitti luultavasti tulevansa käymään luonani
Farshamissa muutamien päivien kuluttua ja tuovansa minulle rahat. Mutta
senjälkeen", lopetti Spindler levittäen hoikat kätensä, "en kuullut
hänestä mitään ennenkuin luin sanomalehdistä tuosta murhasta -- ja
minä haluaisin nyt tietää -- missä ovat minun paperini, minun arvokas
salaisuuteni?"
"Ja teidän kolmetuhatta puntaanne!" mutisi poliisikomisario sivuun
Blickille. "Katsokaas, herra Spindler", sanoi hän ääneen, "voin
vakuuttaa teille, ettei mitään sellaisia tieteellisiä papereita, joista
kerroitte, löydetty surmatulta Guy Markenmorelta -- kaikki, mitä
löydettiin, on meidän hallussamme. Mutta sanokaapa minulle -- millainen
oli teidän kaavanne? Jos se olisi mahdollisesti joutunut sellaisen
henkilön käsiin, joka tunsi sen arvon -- mikä merkitys sillä yleensä
on, tarkoitan -- voiko siitä olla hänelle hyötyä?"
"Hyötyä?" toisti Spindler. "Luulisinpä olevan! Nähkääs, siinähän
selostetaan tarkasti, millä tavoin tuota erikoista väriainetta voidaan
valmistaa!"
"Siinä tapauksessa -- kenen hyvänsä olisi kannattanut varastaa se?"
kysyi poliisikomisario.
"Kenen hyvänsäkö kannattanut?" huudahti Spindler. "Herra paratkoon
-- kerroinhan teille, että Markenmoren piti maksaa minulle siitä
kolmetuhatta puntaa!"
"Vain papereistako?"
"Keksintö oli paperilla -- paperilla -- tavallisella kirjoitusarkilla!
Sen mukana on tietysti eräitä muitakin papereita -- muistiinpanoja.
Mutta jos se paperi joutuu jonkun käsiin, -- voi, silloin minun
keksintöni on tietysti mennyttä! Oletteko varma siitä, ettei se
ollut Markenmore-vainajan taskuissa -- tavallinen lehti -- melkein
lääkemääräyksen näköinen?"
Nyt he käsittivät, miksi Eustace Spindler oli saapunut. Hänen
tarkoituksenaan ei ollut antaa tietoja, vaan saada uutisia. Mutta
heillä ei ollut hänelle mitään annettavana. "Markenmorella ei ollut
sellaisia papereita", sanoi Blick. "Mutta -- ne saattavat olla hänen
toimistossaan Lontoossa tai hänen yksityisasunnossaan. Me teemme kaiken
voitavamme teidän hyväksenne, herra Spindler, ja niin nopeasti kuin
mahdollista."
Mutta kun Spindler oli mennyt, kovasti kiihtyneenä ja tyytymättömänä,
kääntyi Blick poliisikomisarioon päin ja pudisti päätään.
"Siitä, mitä Lansbury kertoi meille, tiedämme, että Guy Markemorella
oli mukanaan ne paperit, joista tämä nuori mies puhui, sinä iltana
Valtikassa!" huomautti hän. "Hänellä oli ne aivan varmasti, koska
keskustelu koski juuri niitä, keksintöä ja sen hintaa. Hänellä oli
luultavasti luonnospaperi ja tuon professorin, mikä hänen nimensä nyt
olikaan, antama lausunto. Siinä tapauksessa hän otti ne kai mukaansa
Valtikasta lähtiessään -- sullottuna seteleiden joukkoon, joiden
arvo oli kolmetuhatta puntaa. Ja ken hyvänsä hänet lienee murhannut,
joutuivat ne murhaajan käsiin -- samoin kuin myös setelit!"
"On olemassa toinenkin mahdollisuus", huomautti poliisikomisario.
"Setelit olivat epäilemättä hänen taskussaan. Mutta hän on saattanut
jättää luonnospaperin ja professorin lausunnon jommallekummalle
liikekumppaneistaan."
"Ei ainakaan Lansburylle", selitti Blick. "Hän olisi kertonut siitä
meille."
"Seurassahan oli kolmaskin mies", sanoi poliisikomisario merkitsevästi.
"Von Eckhardstein."
Blick harppoi pari kolme askelta huoneessa, miettien.
"Kunpa saisimme hänet kynsiimme!" huudahti hän äkkiä. "Se mies on
kadonnut, emmekä me ole tehneet mitään hänen löytämisekseen. Mistä
tiedämme loppujen lopuksi, vaikka hän olikin varakas mies, kuten
väitetään, ettei hän ampunut Guy Markenmorea omien tarkoitusperiensä
saavuttamiseksi ja anastanut rahoja ja luonnosta?"
"Mahdollista!" myönsi poliisikomisario. "Mutta mitä tulee hänen
etsiskelyynsä, niin siinä suhteessa olemme täällä tehneet kaiken
voitavamme ja saaneet varmoja tietoja siitä, ettei häntä ole nähty
ainoassakaan hänen tavallisista asuinpaikoistaan Lontoossa eikä
Cityssä. Mutta -- hän on kaikonnut! Vieläpä äkkiarvaamatta! Mutta --
miksi?"
Blick alkoi jälleen kävellä huoneessa edestakaisin vaivaten aivojaan
entistä ankarammin.
"Mahtaisikohan rouva Tretheroe tietää enemmän kuin mitä hän on
kertonut!" sanoi hän äkkiä. "Minä olen vakuutettu -- jonkinlaista
ounastusta -- että hän tietää."
"Minä olen koko ajan aavistellut jotakin sellaista", vastasi
poliisikomisario. "Minä puolestani en voi luottaa häneen hitustakaan!"
"No hyvä", sanoi Blick ajateltuaan vielä kotvan aikaa, "on eräs asia,
jonka voimme tehdä".
"Mikä?"
"Meidän on lähdettävä hänen luokseen, molempain, tänään iltapäivällä",
vastasi Blick. "Pantava hänet ahtaalle! Peijattava häntä! Uskoteltava
hänelle tietävämme jotakin. Tulkaa mukaan ja antakaa minun puhua. Minä
puristan hänestä jotakin esille."
"Mainiota -- puolisen jälkeen", yhtyi poliisikomisario. "Ehkä onnistuu."
Rouva Tretheroe, joka oli yksin huoneessaan myöhään samana iltapäivänä,
ei hämmästynyt eikä harmistunut, kun Daffy Halliwell ilmoitti
poliisipäällikön ja Blickin tulosta. Poliisipäällikkö, entinen
korkea-arvoinen upseeri, oli todennäköisesti hyvin miellyttävä vieras,
ja Blick oli hauskannäköinen, mielenkiintoa herättävä nuori mies. Hän
tervehti molempia kuin iloissaan.
"Toivoakseni te tuotte minulle joitakin uutisia parooni von
Eckhardsteinista", sanoi hän viitatessaan heitä istumaan tuolille
lähelle itseään. "On todellakin hyvin ahdistavaa, kun vielä en
ole kuullut hänestä mitään, vaikka varmastikin olen tehnyt kaiken
voitavani löytääkseni hänet täältä lähistöltä -- olen järjestänyt
tiedustelujoukkoja ja vaikka mitä. Oletteko te saaneet mitään selville
poliisienne avulla?"
"Aika paljon, rouva Tretheroe!" vastasi Blick.
Rouva Tretheroe hätkähti ja katsoi terävästi etsivään. Hänen
puhetapansa oli nyt aivan toisenlainen kuin edellisellä vieraskäynnillä
-- hänen äänensä oli nyt virallinen, luja, melkeinpä uhkaava; hän puhui
kuin mies, joka keskustelee voittamansa henkilön kanssa. Ja luotuaan
häneen terävän katseen kalpeni rouva Tretheroe hieman; hän oivalsi,
että kahden miehen silmät olivat tähdätyt häneen, ei ihailevasti, vaan
ikäänkuin ankarassa tutkinnossa.
"Mitä -- mitä te tarkoitatte?" änkytti hän. "Mistä on kysymys -- mitä
on tapahtunut?"
"On tapahtunut seuraavaa, rouva Tretheroe", vastasi Blick. "Nyt
tiedämme koko joukon enemmän kuin te luulette meidän tietävän von
Eckhardsteinin äskeisistä edesottamisista. Von Eckhardstein oli
kolmas niistä miehistä, jotka kohtasivat toisensa Valtikassa viime
maanantaiyönä -- oh, teidän vastaväitöksenne ovat vallan hyödyttömiä,
rouva Tretheroe! -- hän se oli! Juuri hän saapui sinne kello kahdelta
aamulla ja -- painakaa mieleenne! -- hän oli viimeinen henkilö, jonka
seurassa Guy Markenmore nähtiin elävänä!"
Rouva Tretheroe kirkaisi heikosti -- nähtävästi teeskentelemättömän
hämmästyneenä.
"Ei -- ei!" huudahti hän. "Minä en voi uskoa --"
"Eipä väliä, mitä te uskotte", sanoi Blick töykeän välinpitämättömästi.
"Me tiedämme sen! Rouva Tretheroe, koko tuo teidän teeskennelty
hätäilynne, että von Eckhardsteinin katoaminen olisi muka johtunut
jostakin onnettomuustapauksesta, on pelkkää veruketta! Sanon teille,
että tiedämme yhtä ja toista. Te ette ole ollut vilpitön meitä
kohtaan tähän asti, ja siten te syöksette itsenne pahaan vaaraan.
Puhukaa suunne puhtaaksi, rouva Tretheroe! Te tiedätte varsin hyvin,
että von Eckhardstein lähti talostanne myöhään silloin illalla --
tarkoituksellisesti. Missä hän on nyt?"
Blick odotti salaten maltittomuutensa ja epäillen vieläkin, tarttuisiko
kala onkeen. Mutta rouva Tretheroe, luotuaan melkein kauhua ilmaisevan
katseen poliisipäällikön ankariin kasvoihin, alkoi puhua heikolla ja
voipuneella äänellä.
"Luullakseni -- Pariisissa!"
"Miten hän poistui täältä?" kysyi Blick.
"Hän odotti, kunnes kaikki oli rauhoittunut, käveli sitten Carfantiin
ja vuokrasi auton, joka kiidätti hänet rannikkotietä Newhaveniin, missä
hänen piti nousta varhain aamulla Dieppeen lähtevään laivaan."
"Miksi hän poistui sillä tavoin?"
"Hän selitti", vastasi rouva Tretheroe hyvin hiljaisella äänellä,
"ettei hän tahtonut tulla sekoitetuksi alhaisen murhan likaisiin
yksityiskohtiin ja että hän siirtyisi mannermaalle, kunnes te saisitte
käsiinne oikean miehen ja juttu selviäisi."
Blick nousi ja viittasi ääneti kumppaniaan seuraamaan itseään. Rouva
Tretheroekin nousi, valjuna ja vapisten.
"Ettehän -- ettehän ajatelle, että hän tappoi Guyn?" kuiskasi rouva
Tretheroe. "Ettehän tahtone väittää, että hän teki sen?"
"Tällä hetkellä -- me emme väitä mitään", vastasi Blick ja poistui.
Mutta heti kun he olivat päässeet Dower-talon ulkopuolelle, kääntyi hän
poliisikomisarion puoleen.
"Sehän kävi kuin loitsimalla", huudahti hän. "No -- entäs nyt?"
Sitten hän muisti selcasterilaisen pyssysepän ja ajoi hänen puodilleen
vinhasti poliisikomisarion pikku rattailla.
Hän kohtasi pyssysepän sisään astuessaan puodin ovella, ja tämä veti
hänet syrjään.
"Olen ottanut selvän teidän automaattisesta pistoolistanne", kuiskasi
hän. "Me myimme sen noin kolme kuukautta sitten Harry Markenmorelle,
Markenmoren kartanosta. Tahdotteko tarkastaa kirjamerkintää?"