Fransemmery lopetti kertomuksensa niin voimakkaasti ja pontevasti
kuin tuomarille sopikin, ja Blick, joka pohti innokkaasti kuulemiaan,
hämmästyttäviä tosiasioita, nyökkäsi myöntymyksen merkiksi hänen
loppuhuomautuksiinsa. Mutta rouva Braxfield, huolimatta ilmeisestä
kiihtymyksestään, näytti itsepintaisesti kieltäytyvän hyväksymästä
Fransemmeryn perustelua.
"Tämä kaikki kuulostaa varsin hyvältä, herra Fransemmery", sanoi
rouva Braxfield kotvan kuluttua. "Te olette lakimies ja teidän
pitäisi tietää! Mutta kaikki on vain pelkkiä jossia ja muttia! Jos,
kuten te väitätte, Guy Markenmore nai Myra Halliwellin, jos heillä
oli lapsi, poika, ja jos se poika on elossa -- no, siinä tapauksessa
hän tietysti perii isänsä -- tai isoisänsä, sillä minun tietääkseni
kukaan ei ole selvillä, kumpi kuoli ensiksi, sir Anthony vaiko hänen
vanhempi poikansa -- arvonimen ja tilukset. Mutta kaikki riippuu
sanasta jos! --jos -- jos -- jos -- jos! Minä en usko Guy Markenmoren
koskaan menneen naimisiin tuon tytön kanssa -- en ikipäivinäni! Hän
on saattanut ottaa tytön mukaansa ja he ovat saattaneet elää yhdessä
Lontoossa, ja heillä on saattanut olla lapsi -- mutta tämä ei todista
vielä avioliitosta, herra Fransemmery!"
"Entäs hautakivikirjoitus, rouva Braxfield?" väitti Fransemmery.
"Henkilö, joka antoi minulle nämä tiedot, näki sen -- ja minä pidän
Margaret Hilsonia rehellisenä naisena."
"Minun tarkoitukseni ei ole suinkaan puhua pahaa Margaret Hilsonista",
vastasi rouva Braxfield. "Varsin kunnioitettava nainen! Enkä kiellä,
että hän on saattanut nähdä sellaisen hautakirjoituksen. Mutta se
ei todista mitään. Kuka tahansa voisi sillä tavalla merkitä toisen
ihmisen, varsinkin Lontoon hautuumaalla, mutta kuka siitä viisastuisi?
Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, herra Fransemmery, ennenkuin
saadaan todistetuksi, että kaikki se, mitä olette kertonut, on totta --
vihkimätodistus, kastetodistus ja muuta sellaista."
"Epäilemättä ne kaikki vielä esitetään, rouva", vastasi Fransemmery.
"Saamme kuulla enemmän -- aivan varmasti -- paljon enemmän! Jonkun
täytyy tietää."
"Ja te sanoitte neuvoneenne Margaret Hilsonia, että hän menisi
kertomaan tämän jutun tuomari Chilfordille?" kysyi rouva Braxfield.
"Heti?"
"Heti!" vastasi herra. Fransemmery. "Asioiden luonne on sellainen,
ettei niitä sovi lykätä toistaiseksi. Luullakseni Margaret Hilson on jo
tavannut Chilfordin -- hän mainitsi aikovansa käväistä hänen luonaan
aikaisin tänä iltana."
"Silloin kartanossa saataneen tietää asiasta", huomautti rouva
Braxfield rypistäen kulmiaan. "Chilford menee tietysti sinne ja kertoo
heille koko jutun saatuaan kuulla sen."
"Siellä tiedettäneen se jo nyt", vakuutti Fransemmery. "Mutta saatakoon
asia tietää siellä tänä iltana tai huomenna, rouva Braxfield, niin
varmaa on joka tapauksessa, että tämä asia on perinpohjin tutkittava.
Ja jos saan antaa teille pienen neuvon naapurina, joka toivoo teille
hyvää, niin kehoittaisin teitä odottamaan hieman ennenkuin lähetätte
tyttärenne Markenmoren kartanoon lady Markenmorena. Hän saattaa,
tiedättehän, olla hyvinkin vain rouva Harry Markenmore. Harkitkaa ensin
tarkoin, rouva!"
Tämän sanottuaan Fransemmery nyökkäsi rouva Braxfieldille, viisaan
neuvonantajan varoittava ilme katseessaan, ja nousi, lähteäkseen
pois; hänen airedalelainen terrierinsä, joka tähän asti oli maannut
pöydän alla toinen silmä raollaan, nousi myös. Blickin seurassa he
painuivat yöhön; oli pimeä, vain tähdet tuikkivat, sillä kuu ei ollut
vielä kohonnut taivaalle. Vaiteliaina he astelivat Woodlandin huvilan
puistopolkuja ja saapuivat avoimelle mäenrinteelle.
"Merkillisiä paljastuksia!" murahti Blick vihdoin, kun he kävelivät
verkalleen orastavan nurmikon poikki. "Käsittääkseni te uskotte tähän
kertomukseen Guy Markenmoren avioliitosta?"
"Uskon!" vastasi Fransemmery päättävästi. "Kaikki seikat huomioonottaen
-- minä uskon! Nainen, jolta sain tietoni tänään, Margaret Hilson,
on niitä ihmisiä, joita voidaan sanoa ihanteellisiksi todistajiksi
-- ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Niitä ihmisiä, jotka kertovat
vain sen, mitä tietävät, eivät pyri lisäilemään tai vähentelemään,
kaunistelemaan tai vääristelemään, myöntävät rehellisesti tai
kieltävät yhtä rehellisesti; niitä ihmisiä, joilta itse asiassa
puuttuu sitä mielikuvitusta, jota totuudesta poikkeaminen
välttämättömästi edellyttää. Minä en epäile lainkaan, että hän
antoi minulle vilpittömän, kaunistelemattoman selostuksen siitä,
mitä tapahtui hänen Lontoossa vierailunsa aikana, enkä liioin sitä,
että hän on nähnyt haudan ja hautakirjoituksen, kuten hän selitti.
Ja mitä taas tulee avioliiton mahdollisuuksiin -- no, herra Blick,
minussa taitaa olla hieman vanhan kielikellon vikaa! -- minusta
on joka tapauksessa mieluista pakista maalaisväen kanssa heidän
asioistaan, vaikka toivoakseni en olekaan mikään urkiskelija. Minusta
on mieluista kuunnella heidän pikku komedioitaan ja tragedioitaan,
otan myötätuntoisesti osaa niihin. Jo kauan ennen, kuin kuulin tämän
tarinan rouva Hilsonilta, olin kuullut Myra Halliwellista ja hänen
katoamisestaan, ja pari kolme kylän vanhaa asukasta oli viittaillut
minulle, että Guy Markenmore saattaa hyvinkin olla mukana pelissä.
Niinpä -- minä en hämmästynyt pahasti, kun rouva Hilson kertoi minulle
juttunsa."
"Mahtaakohan Myran sisar -- se Dower-talon nainen -- tietää tästä
mitään?" sanoi Blick.
"Daffy, kuten häntä nimitetään -- olisipa minustakin hauska tietää?"
vastasi Fransemmery. "En luule, sentään. Daffy -- jonka oikea nimi
on Daphne -- on ollut kaukana Intiassa kolme vuotta rouva Tretheroen
kanssa ja palannut vasta äskettäin. Hän saattaa kuitenkin tietää, mutta
jos niin on, niin aivan varmasti hän ilmoittaa siitä pian!"
"Hän näyttää", huomautti Blick miettivästi, "naiselta, jonka sydämellä
on koko joukko salaisuuksia. Salaperäinen -- kovasti. Noh, tämä
on kummallinen juttu, sir! Ja kun esititte kertomustanne rouva
Braxfieldille, niin aloin tuumiskella, eikö se olisi mahdollisesti
jossakin yhteydessä myös minun tehtäväni kanssa -- luonnollisesti!"
"Millä tavoin sitten?" kysyi Fransemmery.
"Ensiksikin", vastasi Blick. "Muuan ilmeisen selvä kysymys: Onko sillä
mitään tekemistä Guy Markenmoren murhan kanssa?"
"Kah!" huudahti Fransemmery. "Onko sillä, tosiaankin? Hyvin tärkeä
kysymys, hyvä herra, johon on kovin vaikeata vastata."
"Toiseksi", jatkoi Blick. "Rouva Tretheroe kertoi meille
tutkintotilaisuudessa, että hän ja Guy Markenmore olivat solmineet
vanhat rakkaussuhteensa kohdatessaan toisensa, viime maanantai-iltana
ja päättäneet mennä naimisiin heti. Nyt haluaisin saada vastauksen
tähän kysymykseen: kertoiko Guy Markenmore hänelle, että hän oli ollut
aikaisemmin naimisissa, että hän oli menettänyt vaimonsa ja että
hänellä oli poika?"
"Kertoiko hän, tosiaankin?" sanoi Fransemmery. "Kovin ihmeellistä.
Mutta -- kuka tietää?."
"Jos hän kertoi", jatkoi Blick, "niin miksei rouva Tretheroe ilmaissut
sitä tutkinnossa? Jos hän tiesi, niin miksi hän sen salasi?"
"Niin -- miksi?" mutisi Fransemmery. "Miksi?"
"Ja jollei Guy Markenmore kertonut hänelle -- naiselle, joka hänen piti
naida -- niin mistä se johtui?" sanoi Blick. "Kertoiko hän vai eikö hän
kertonut? Minusta tuntuu, sir, että tässä on melko paljon sellaista,
mikä on tuiki tärkeätä!"
"Eipä ihme", myönsi Fransemmery. "Mutta sitäpaitsi näin meidän kesken
puhuen, tässä on aika paljon muutakin, jota olen kummastellut aina
siitä lähtien, kun kuulin rouva Tretheroen todistuksen."
"Mitä, esimerkiksi?" kysyi Blick.
"Ei mitään erikoisempaa. Olen miettinyt yleensä, mahtoiko rouva
Tretheroe kertoa kaikki, mitä hän olisi voinut kertoa; oliko hän
vilpitön, avomielinen, suora, luotettava. Näin meidän kesken puhuen
pidän häntä turhamaisena, itsekkäänä, yksinkertaisena naisena -- ja
niin typeränä kuin hänenlaisensa nainen aina on!"
"Sellaiseen typeryyteen on hyvin monesti yhtynyt suuri annos viekkautta
sentään, vai mitä?" virkahti Blick. "Hän on tehnyt minuun sen
vaikutuksen -- sen vähän perusteella, mitä olen häntä nähnyt -- että
hän on senlaatuinen nainen, joka kykenee näyttelemään."
"Enpä ihmettelisi!" myönsi Fransemmery. "Näin ollen minun on saatava
vastaus kysymykseen -- esittääkö hän nytkin jotakin näytelmää, ja jos
hän esittää, niin millainen se on?" sanoi Blick. "Ja onko Eckhardstein
jollakin tavoin mukana siinä?"
"Kah!" huudahti Fransemmery. "Siinäpä onkin toinen kysymys!"
"Sievä pulma kerrakseen!" mörähti Blick.
"Musta kuin tämä tie, ystäväni", sanoi Fransemmery, kun he laskeutuivat
siihen syvään ja kaitaan notkoon, joka korkeine pengermineen ja
mutkineen kiemurteli Puistikon ja Woodlandin huvilan välisten
harjanteiden huipuille. "Ja te tarvitsette paremmat valaistusvehkeet
kuin tähdet voidaksenne päästä sen perille! Tähän mennessä te kai ette
ole saanut vielä vihiäkään jäljistä?"
"Olen päässyt vasta mitättömän pienen askelen, jota kenties ei voida
lainkaan sanoa askeleeksi", vastasi Blick, muistellen niitä tietoja,
jotka Lansbury oli hänelle antanut. "Ei! Toistaiseksi, Fransemmery, se
piiri, jossa minun on toimittava, on tosiaankin kovin ahdas. Minä --
mikä teidän koiraanne vaivaa?"
Airedalelainen terrieri, joka oli juossut miesten edelle pimeälle
tielle, oli rynnännyt samaan paikkaan, jossa se oli osoittanut
tavattoman levottomuuden ja kiihkon merkkejä, kun Fransemmery oli
menossa rouva Braxfieldin luo. Se vinkui nyt jälleen, ja kun he tulivat
lähelle pensaita, kuulivat he sen valittelevan ja kaivavan kynsillään
maata; vinkuna muuttui senjälkeen murinaksi.
"Enpä ihmettelisi lainkaan, vaikka se olisi päässyt metsäsian
jäljille!" huomautti Fransemmery. "Arvelinkin jo joku aika sitten,
että tämän tien lähettyvillä on metsäsika tai metsäsikoja; luulin
eroittaneeni käpälän jälkiä höllässä hiekkamaassa. Kunpa minulla vain
olisi lyhty, niin pian voisin ottaa siitä selvän, sillä helppo on
eroittaa metsäsian pesä ketun luolasta."
Blick työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti esille jotakin, josta
hänen sormilla painaessaan kajahti ilmoille terävä metallimainen
raksahdus, ja sitä seurasi huikaisevan kirkas valohohde.
"Niin se on!" sanoi hän. "Sähkölamput ovat parempia kuin lyhdyt. Missä
on koira?"
Fransemmery työnsi syrjään pensaat, joiden takana airedalelainen
terrieri puuhasi, ja näki sen kaivavan hurjasti pengermässä ammottavaa
onkaloa. Koira käänsi päänsä, vilkaisi valoon ja jatkoi entistä
innokkaammin kaivamistaan. Fransemmery aivasti.
"Hts!" tirskahti hän. "Metsäsika, aivan varmasti! Väkevästä hajusta
ei voi erehtyä -- vallan toisenlaista kuin ketunpesissä. Mutta se ei
ole nyt siellä, poikaseni! Metsäsiat poistuvat pesistään heti pimeän
tultua hakemaan kasvien juuria, hyönteisiä, sammakoita ja ampiaisten ja
mehiläisten toukkia. Tule pois, Kattilanpaikkuri!"
Mutta airedalelainen kaivoi yhä, ja Blick seurasi sen työskentelyä
tarkasti, valaisten taskulampullaan pesän suuta.
"Mainio kaivuri!" sanoi hän. "Se on kaapinut esille jo aimo lailla
multaa. Pian se on päässyt pengermän sisälle tuolla menolla, jos --
hei!"
Hän kumartui äkkiä, sysäsi koiran syrjään ja veti soran ja höllän
hiekan keskeltä, jonka koira oli kasannut, esille erineen, joka välkkyi
kirkkaasti taskulampun valossa. Päästäen kovan huudahduksen hän kohotti
sen Fransemmeryn nähtäväksi.
"Katsokaas tätä!" sanoi Blick.
Fransemmery katsoi ja hätkähti.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Revolveriko?"
Blick ojentautui ja pitäen vasemmassa kädessään löytämäänsä esinettä
suuntasi taskulamppunsa koko valon siihen.
"Webley Fosbery-mallinen automaattinen pistooli", sanoi hän. "Ja --
uusi! Ja pistetty tuonne vasta hiljan! Herra Fransemmery! -- mitäs,
jos olemme nyt löytäneet sen aseen, joka teki lopun Guy Markenmoren
elämästä? Enpä ihmettelisi!"
Fransemmery peräytyi takaisin tielle.
"Onko -- onko se ladattu?" kysyi hän hermostuneesti. "Pyydän teitä
olemaan varovainen, hyvä herra! Minä tunnen mitä suurinta kauhua --"
"Pitäkää te sähkölamppua", keskeytti Blick. "Minä olen varovainen, minä
tunnen perinpohjin kaikki ampuma-aseet." Hän ojensi sähkötaskulampun
kumppanilleen, ja saatuaan molemmat kätensä vapaiksi hän alkoi tutkia
automaattisen pistoolin koneistoa. "Aivan tyhjä", ilmoitti hän hetken
päästä. "Ei ainoatakaan patruunaa! Mutta katsokaapas, sir -- tämä ei
ole ollut siellä kauan! Ei pienintäkään ruostepilkkua -- aivan kirkas,
puhdas, uusi --"
"Hiekka on hyvin kuivaa", sanoi Fransemmery katsoen onkalon suulle.
"Samoin kuin myös sora. Kenties --"
"Ei!" sanoi Blick. "Jos se olisi ollut maassa kauan, niin siinä
nähtäisiin joka tapauksessa jonkinlaisia ruostumisen merkkejä,
ainakin parisen pilkkua metalliosassa. Onnenpotkaus! Tekisipä mieleni
lahjoittaa teidän koirallenne hopeinen kaularengas!"
"Te siis pidätte sitä hyvin tärkeänä?" kysäisi Fransemmery.
"Mitä tärkeimpänä!" huudahti Blick. "Johan ajattelinkin! Niin -- me
olemme puolen kilometrin päässä siitä paikasta, missä Guy Markenmore
ammuttiin kuoliaaksi samanmallisella pistoolilla, ja tässä meillä on
pistooli, automaattinen pistooli, joka ilmeisesti on kätketty -- aivan
äskettäin -- pengermässä olevaan onkaloon, pensaiden taakse, syrjäisen
tien varrelle! Tärkeänäkö? Hyvä herra! Tässä on johtolanka!"
"Olemme lähellä minun asuntoani", huomautti Fransemmery. "Menkäämme
sinne ja punnitkaamme asiaa perinpohjaisemmin. Hyväinen aika! -- Kuinka
merkillinen paljastus! Siihen on kiinnitettävä tosiaankin suurta ja
tarkkaa huomiota."
"Niin tehdäänkin!" sanoi Blick tuikeasti, "Ensimmäinen todellinen
tienviitta, jonka olen löytänyt."
Fransemmery kulki edellä mentäessä hänen talolleen. Ovella he
kohtasivat sievän palvelijattaren.
"Herra Chilford odottaa teitä kirjastohuoneessa, sir", ilmoitti hän.
"Minä sanoin hänelle, etten tietänyt, kuinka kauan te olisitte poissa,
mutta hän sanoi, että hänen täytyi odottaa."
Blick nykäisi Fransemmeryä hihasta, kun he astuivat eteishalliin.
"Ei sanaakaan automaattisesta pistoolista!" kuiskasi hän. "En halua
siitä puhuttavan lainkaan vielä. Kuulkaas -- Chilford ei ehkä toivo
minun olevan läsnä; lähdenkö minä?"
"Älkää, tulkaa sisälle", sanoi Fransemmery. "Pyydän teitä tulemaan
sisälle. Minä kerron hänelle, että te tunnette koko tämän Hilsonin
jutun. Kas, Chilford!" jatkoi hän, kun he astuivat kirjastoon, missä
asianajaja, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena, istui tuijotellen
tuleen. "Tiedän, mikä teidät on tuonut tänne -- sitä odotinkin!
Margaret Hilson on käynyt teidän luonanne -- hän kai kertoi teille,
että hän oli jo tavannut minut. No, herra Blick on perillä koko
jutusta, joten --"
Chilford silmäsi toisesta toiseen.
"Eräs toinenkin seikka kuin Margaret Hilsonin kertomus toi minut
tänne, Fransemmery", vastasi hän "Olen tavannut hänet, tosiaankin --
hän käväisi minun luonani myöhään iltapäivällä. En tiennyt oikein,
mitä ajatella hänen kertomuksestaan, niin kauan kuin tiedossani oli
vain hänen kertomuksensa, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Mutta kello
seitsemän jälkeen tänä iltana olen saanut tietää sen olevan totta --
pienimpiä yksityiskohtiaan myöten!"
"Oletteko?" huudahti Fransemmery. "Millä tavoin?"
Chilford viittasi kädellään ikkunaan, josta, jollei olisi ollut yö ja
ikkunaverhot edessä, he olisivat nähneet puiston poikki Markenmoren
kartanon.
"Arvonimen ja tilusten perijä on nyt siellä!" sanoi hän. "Kuusivuotias
poikanen! -- tietämättä lainkaan, mikä hänestä pitäisi tulla!"
Fransemmery katsoi Blickiin ja havaitsi, että etsivän ajatukset
risteilivät samassa kysymyksessä kuin hänen omat ajatuksensakin --
siinä kysymyksessä, jonka rouva Braxfield oli herättänyt, oliko
avioliitto todellinen vai ei.
"Oletteko sitten varma hänen oikeudestaan!" sanoi hän kääntyen
Chilfordiin päin. "Mutta -- mistä ihmeestä hän on ilmestynyt? Tämä on
aivan odottamatonta, vai mitä?"
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällaista tulisi tapahtumaan",
vastasi Chilford. "Kukaan ei ollut edes vihjannut minulle koskaan,
että Guy Markenmore olisi naimisissa -- minä olin aina kuullut
päinvastaista! Ja kun se nainen, Margaret Hilson, tuli luokseni
tänä iltana, juuri kun olin palannut toimistostani, esittäen saman
kertomuksen, jonka hän oli jo esittänyt teille, niin hämmästyin aimo
lailla. Mutta tiedän hänen olevan siivon, kunnioitettavan naisen,
jonka ei voida otaksua keksivän kummitusjuttuja eikä tässäkään asiassa
puhuvan muuta kuin sen, minkä hän uskoi olevan totta; ja kun olin
kuunnellut häntä, rupesin tuumimaan, että tässä saattaa hyvinkin olla
jotakin takana. Ja tiedättekö, Fransemmery, tuskin oli kulunut puolta
tuntia hänen lähdöstään, kun Selcasterin asemalta ajoi kartanoon
tunnettu lontoolainen asianajaja, Quillamane, Bedford Rowin varrelta,
jonka seurassa, oli muuan lady ja pikku poika, ja he kertoivat
tarinan, joka oli aivan samanlainen kuin vähän aikaisemmin kuulemani.
Ja lisäksi", lopetti Chilford naurahtaen kuivasti ja nyökäten
Fransemmerylle, "hän toi mukanaan asiakirjoja, jotka todistivat täysin
oikeaksi kaiken hänen kertomansa. Noh! -- juttu on aivan selvä.
Markenmoren kartanossa on tänä iltana sir Guy Markenmore! -- ja hän on
kuuden vuoden vanha!"
"Guy Markenmore meni naimisiin Myra Halliwellin kanssa?" virkkoi
Fransemmery.
"Meni -- sen jälkeen kun he kumpikin olivat poistuneet täältä", vastasi
Chilford. "Ja he viettivät hyvin rauhallista elämää, Claphamin,
Tootingin tai Wandsworthin puolella, ensi aluksi. Myöhemmin Myra asusti
siellä yksin -- Guy oli paljon poissa hänen luotaan ja piti myös
asuntoa West Endissä. Myra kuoli -- mutta poika jäi eloon. Quillamane
tuntee koko jutun -- hänellä on kaikki paperit. Avioliittotodistus,
kastetodistus, kaikki: hän on ollut Guyn luottamusmiehenä koko ajan.
Kun lapsen äiti kuoli, niin lapsi jätettiin Quillamanen sisaren
hoitoon, joka nyt on hänen mukanaan kartanossa. He kaikki ovat siellä:
minä itse otin heidät vastaan."
"Entä Harry Markenmore ja hänen sisarensa? Kuinka he suhtautuvat
asiaan?" kysyi Fransemmery.
"Totta puhuakseni he eivät olleet millänsäkään!" vastasi Chilford. "He
olivat aivan rauhallisia, kumpikin, ja ollakseni oikeudenmukainen heitä
kohtaan on minun sanottava, että he alkoivat heti osoittaa hartaasti
suosiotaan pienokaiselle. Mutta hiisi vieköön -- luulenpa tuntevani
henkilön, joka raivostuu kuullessaan tästä! Nähkääs, kuulin, että Harry
Markenmore oli mennyt salaa naimisiin Poppy Wrennen kanssa, tämän äidin
tieten!"
"Se on totta!" sanoi Fransemmery. "Heidät vihittiin Lontoossa, kolme
kuukautta sitten, äidin läsnäollessa."
"Silloinpa rouva Braxfield joutuu raivoihinsa saatuaan kuulla
tästä!" huudahti Chilford. "Kaiketi hän ajatteli, että Guy oli
kuollut jo aikoja sitten, kun kukaan ei ollut kuullut hänestä mitään
seitsemään vuoteen, että Harry perisi arvonimen ja Poppysta tulisi
lady Markenmore! Oh -- olipa se aika kolaus! Merkillinen juttu! Ja
Quillamanen kertoman mukaan se voi käydä vieläkin merkillisemmäksi.
Näyttää siltä, että Guy, joka oli ansainnut liikeyrityksillään
melko summan rahaa, on testamentannut vähän ennen kuolemaansa koko
omaisuutensa pojalleen, tietysti, mutta Markenmoren kartanon hän tahtoi
luovuttaa ehdottomasti veljelleen ja sisarelleen ja aikoi ryhtyä
toimenpiteisiin jättääkseen sen heidän käsiinsä heti, kun olisi perinyt
sen. Mutta tila on perinnöllinen sukukartano! Tämä lapsi saa kaikki!
Mielenkiintoista, eikö totta, Fransemmery, lakimiehen kannalta katsoen?"
"Siltä kannalta -- hyvin", myönsi Fransemmery. "Sekavaa, lisäksi."
Hän tuumiskeli, mahtoiko Chilford olla halukas ottamaan laveammalta
pohdittavaksi tilanteen monet sekavat kohdat, ja toivoi, ettei Chilford
haluaisi, sillä hän itse ei ollut ainakaan halukas keskustelemaan nyt
lakikysymyksistä. Chilford lähtikin pian pois ja Blick, vaihdettuaan
kuiskaten muutamia sanoja Fransemmeryn kanssa, seurasi häntä. He
kävelivät yhdessä kylään päin metsän laitaan, missä Chilford asui.
"Oletteko jo saavuttanut mitään tuloksia, nuori mies?" kysyi Chilford
heidän erotessaan.
"Mitättömän vähän!" vastasi Blick.
"Tämä juttu on salaperäisempi kuin koskaan olen kuullut", virkahti
Chilford. "Ei valon pilkahdustakaan!"
Blick erosi hänestä teiden risteyksessä ja suuntasi kulkunsa
Valtikkaan. Muistaen Crawleyn ja toivoen saavansa pakista hauskasti
ennen maatamenoa hän pistäytyi tarjoiluhuoneeseen ja kysyi häntä.
Grimsdale, joka luki sanomalehteä tarjoilupöytänsä takana, pudisti
päätään.
"Ei ole edes käväissytkään täällä, herra Blick", vastasi hän. "Hän
tilasi päivällisen kello seitsemäksi, mutta häntä ei kuulunut
määräajaksi. En ole nähnyt hänestä jälkeäkään sittenkun hän poistui
heti aamiaisen jälkeen; hän on kai muuttanut mieltään ja mennyt
johonkin muualle. Eipä väliä, silti -- hän maksoi laskunsa!"