Rouva Braxfield itse avasi Woodlandin huvilan oven Fransemmerylle ja
todettuaan eteishallissaan palavan lampun valossa, kuka tulija oli,
pyysi tätä käymään sisälle toivottaen hänet lämpimästi tervetulleeksi.
"Kun alkaa sataa, niin vettä tulee kuin saavista kaataen!" huudahti hän
johdattaessaan kävijän vieraskamariinsa. "Minulla on täällä jo yksi
vieras, ja nyt tulee toinen; hauskaa nähdä teitä, herra Fransemmery."
Fransemmery astui hyvinvalaistuun, kodikkaaseen arkihuoneeseen
ja huomasi joutuneensa vastatusten Blickin kanssa. Blick hymyili
ja nyökkäsi; hän tunsi tulokkaan perin leppoisaksi, silmälaseja
käyttäväksi herrasmieheksi, joka oli toiminut valamiehistön esimiehenä
äskeisessä oikeudenistunnossa. Fransemmery tiesi luonnollisesti, kuka
Blick oli. Hän epäröi kynnyksellä.
"Jos teillä on tärkeitä asioita pohdittavananne --", virkkoi
Fransemmery.
"Ei ollenkaan!" huudahti rouva Braxfield. "Tämä nuori herra --
liian nuori, sanon sen hänelle, nykyiseen hommaansa -- on tullut
vain tekemään minulle, niinkuin hän sanoo, erään tärkeän kysymyksen
toissa-aamuna antamani todistuksen johdosta. Minä olen erittäin
hyväluontoinen nainen, kuten hyvin tiedätte, Fransemmery, ja muussa
tapauksessa olisinkin antanut hänen kysymykselleen toisen nimen ja
sanonut sitä jonninjoutavaksi! Mitä luulette hänen halunneen tietää,
herra Fransemmery? Olinko minä muka varma siitä, että se mies, jonka
näin rinteellä murhan jälkeisenä aamuna, oli herra Harborough? On
siinäkin järkeä!"
Blick, joka näytti hyvin kotiutuneelta istuessaan mukavassa tuolissa,
loi rouva Braxfieldiin kummallisen katseen.
"Niin, te ette ole sanonut minulle vielä, olitteko varma!" virkkoi hän.
Rouva Braxfield kimmastui.
"En ole vielä niin vanha, että olisin kadottanut näköni, mies
hyvä!" huudahti hän. "Näen ihan yhtä hyvin kuin tekin! Paremminkin,
luullakseni."
"Silloin oli varhainen aamu", huomautti Blick. "Päivä vasta hämärsi --
mäen rinteitä peitti aika sakea sumu, kuulemma -- Hobbs, se mies, joka
löysi Guy Markenmoren ruumiin, sanoo, että näillä tienoin oli kovin
sumuista juuri tuona tiistaiaamuna --"
"Mistä hän tietää?" kysyi rouva Braxfield terävästi. "Oliko hän näillä
main siihen aikaan -- kello neljältä?"
"Hän oli näillä seuduin puolitoista tuntia myöhemmin, ja jos
kerta puoli kuuden aikaan oli sumuista, niin vielä sumuisempaa
oli puoli viiden aikoihin", vastasi Blick. "Jos nyt oli -- kuten
todellakin oli -- sumuista, niin te saatoitte helposti erehtyä
henkilöistä, rouva Braxfield. Ja siihen aikaan, josta te puhuitte
todistuksessanne, eräs mies, joka suuresti muistuttaa Harboroughia
pituudeltaan, ruumiinrakenteeltaan ja koko ulkonäöltään -- kasvojen
yhdennäköisyydestä en puhu mitään -- kuljeskeli jossakin täällä
lähistöllä."
"Mikä mies?" kysyi rouva Braxfield epäilevästi.
"Parooni von Eckhardstein", sanoi Blick. "Niin on asian laita!"
Rouva Braxfield kääntyi Fransemmeryyn, joka oli seisonut keskustelun
ajan, ja viittasi häntä istumaan mukavaan tuoliin vastapäätä Blickiä.
Rouva Braxfield istui toiselle tuolille miesten keskelle.
"Vai niin!" sanoi hän. "Hän oli siis täällä, hän? Se ulkomaalainenko,
joka vieraili rouva Tretheroen luona? Kah, tosiaankin! Nähkääs, häntä
minä en nähnyt -- se mies, jonka näin, oli Harborough. Tosiaankin,
kun oikein ajattelen, niin se ulkomaalainen on melkein yhtä pitkä ja
samannäköinen kuin Harborough."
"Ettekö luule, ajatellessanne nyt asiaa uudelleen, että olisitte voinut
erehtyä", virkkoi Blick. "Ettekö luule, että näkemänne mies saattoi
olla von Eckhardstein eikä Harborough? Noh!"
"Ei!" sanoi rouva Braxfield. "Sitä ette saa minun päähäni, nuori
mies! Minä olen ollut lakituvassa jo ennenkin, mutta nyt te koetatte
syöttää vastauksia todistajallenne. Se mies, jonka näin ja josta puhuin
todistajain aitiossa, oli John Harborough", sanoi hän. "Luuletteko,
etten tuntisi miestä, jonka olen tuntenut pojan nallikasta asti,
naurettavaa!"
"Ettehän ollut nähnyt Harboroughia seitsemään vuoteen", sanoi Blick.
"Mitä merkitsee seitsemän vuotta kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen
verrattuna", tiuskasi rouva Braxfield kiukkuisesti "Muistan, kun John
Harborough syntyi, tuolla Greycloisterissa; sanon teille, että hän se
oli, jonka näin tiistaiaamuna -- oli kun olikin! Tämä on naurettavaa,
eikö olekin, herra Fransemmery?"
Fransemmery, joka halusi kiihkeästi tietää, mitä tämä kaikki oikeastaan
merkitsi, katsoi etsivään.
"Minä -- tuota -- muistelen, että Harborough avoimesti tunnusti
menneensä tätä tietä tiistaiaamuna neljän aikaan", huomautti hän.
"Harborough myönsi kyllä; Harborough oli täällä", selitti Blick. "Siitä
ei ole kysymys. Sillä toinenkin mies oli täällä -- von Eckhardstein.
Kysymys on minun kannaltani tarkoista ajoista ja paikoista. Arvelin,
että rouva Braxfield oli saattanut erehtyä, mutta koska hän ei ole,
niin voin vain antaa tunnustukseni hänen oivalliselle näölleen!
Noh, sivumennen sanoen, rouva Braxfield", lisäsi hän hymähtäen,
"on toinenkin asia -- paljon hauskempi -- jonka johdosta minun
on onniteltava teitä! Kuulin kylässä juuri ennen tänne tuloani
tapahtumasta, josta te olitte kertonut. Toivotan tyttärellenne kaikkea
mahdollista onnea uudessa asemassaan; sikäli kuin olen kuullut, täyttää
hän sen verrattomasti."
"Niinpä kyllä, kiitos, kai hän täyttää, paljon kiitoksia teille",
vastasi rouva Braxfield. "Mutta tämä lienee hepreaa herra
Fransemmerylle -- tehän ette tiedä, mistä hän puhuu, herra Fransemmery,
vai tiedättekö?"
"Minä -- minä luulen tietäväni, rouva Braxfield", vastasi Fransemmery.
"Minun -- niin juuri ennen tänne tuloani minun luonani pistäytyi
neiti Markenmore. Hän kertoi minulle veljensä, sir Henry Markenmoren,
olevan naimisissa teidän tyttärenne kanssa ja aikovan julkaista asian
sukulaisilleen ja asianajajalleen huomenna, sen jälkeen kun tuo
surullinen toimitus, josta kaikki tiedämme, on ohi. Mutta -- tuota --
luulin, ettei asiasta ole tehty vielä mitään muuta ilmoitusta?"
"Niinkö?" huudahti rouva Braxfield hiukan halveksuvasti. "Niin kai te
kuulitte -- Valencia Markenmorelta! Mutta heidän on otettava minutkin
lukuun, herra Fransemmery, ja minä tahdon, että minun tyttäreni, lady
Markenmore, esiintyy oikealla paikallaan huomenna! Hän saapuu kotiin
tänä iltana Lontoosta, missä hän on ollut vierailemassa ystävättärensä
luona -- odotan häntä saapuvaksi Selcasterin asemalta kello yhdentoista
ajoissa. Hän tulee viimeisellä junalla ja huomenna aamulla hän ottaa
oikean paikkansa Markenmoren kartanossa. Päättäkööt hän ja hänen
miehensä, sir Harry, onko hänen oltava läsnä sir Anthonyn ja herra
Guyn hautajaisissa; se ei kuulu minulle, herra Fransemmery. Minun on
vain päästävä varmuuteen siitä, että minun tyttäreni, kun hän kerta
on lady Markenmore, astuu oikealle paikalleen Markenmoren kartanon
valtijattarena, kun isäntävainajaa lähdetään saattamaan viimeiseen
leposijaansa."
Fransemmery ei vastannut heti. Hän käsitti nyt, että maaperä petti
hänen jalkojensa alla; hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia
Valencialle antamansa lupauksen täyttämiseen. Uuden lady Markenmoren
äiti tahtoi ilmeisesti näytellä edesvastuullisen osaa, oli ruvennut
pöyhkeilemään ja käytti omia keinojansa.
"Toivon vilpittömästi nuorten tulevan onnellisiksi", sanoi Fransemmery
heikolla äänellä. "Minä -- tuota, uskon niin!"
"Oma syynsä, jolleivät tule!" selitti rouva Braxfield kiivaasti. "Mikä
heitä estäisi? En ainakaan minä! Minä olen ollut harvinaisen hyvä
heitä kohtaan -- varsinkin Harrya; paljon parempi kuin useimmat äidit
olisivat olleet niissä olosuhteissa, uskokaa pois, herra Fransemmery.
Te ette tiedä kaikkea!"
"Tuskinpa tiedän mitään, rouva", virkkoi Fransemmery. "Olen kuullut
vain itse avioliitosta."
"No, minäpä kerron teille", sanoi rouva Braxfield. "En välitä, vaikka
saattekin kuulla, en välitä, vaikka tämä nuori mieskin saa kuulla,
siitäkin huolimatta, että hän on vieras --"
"Viimeisten kymmenen minuutin kuluessa olen vaaninut tilaisuutta
sanoakseni hyvästi", sanoi Blick hyväntuulisesti. "Mutta te olitte niin
innostunut perheasioihinne, ettette huomannut minun nousevan, rouva
Braxfield. En vitkastellut kuunnellakseni -- uteliaisuudesta."
"Eihän sitä ole kukaan väittänytkään!" tiuskasi rouva Braxfield.
"Istuutukaa jälleen -- koska teitä koskevat Guy Markenmoren asiat, niin
silloin teitä koskevat myös hänen veljensä, minun vävypoikani, asiat.
Sanoinhan, etten pidä väliä, vaikka saattekin tietää tämän avioliiton
yksityiskohdista -- minä en pidä väliä, vaikka kaikki tietäisivät; ei
ole minun syyni, ettei avioliittoa solmittu julkisesti. Asian laita
on tällainen, herra Fransemmery. Tehän tiedätte, että minun tyttäreni
on hyvin sievä, hyvin suloinen, mitä parhaimman kasvatuksen saanut
tyttö. Kauniin näkönsä hän on perinyt minun suvultani -- kaikki meidän
sukumme naiset ovat olleet huomiota herättävän kauniita, vaikka itse
sen sanonkin --"
"Täydellä syyllä ja pelkäämättä voitte sanoa sen itse, rouva!" mutisi
Fransemmery. "Kuten monasti olen huomauttanut."
"Yhdyn herra Fransemmeryn mielipiteeseen, rouva Braxfield", lisäsi
Blick kumartaen. "Aivan samoin ajattelin minäkin!"
"Niin, minä olen säilynyt hyvin", sanoi rouva Braxfield hyvillään. "Me
kaikki säilymme -- ja kuten sanoin, tyttäreni on perinyt suvultamme
hyvän ulkonäkönsä. Mitä taas hänen kasvatukseensa tulee -- no, jollei
hän ole hyvin kasvatettu nuori nainen, niin syyttäköön itseään. Hän
kävi Selcasterin tyttökoulua kymmenvuotiaasta aina siihen asti, kun
täytti viisitoista; sitten hän opiskeli kaksi vuotta tietääkseni
Lontoon parhaassa sisäoppilaitoksessa ja lopetti koulunkäyntinsä
Pariisissa, missä hän oleskeli kaksitoista kuukautta. Määrättömästi
rahaa hänen kasvatuksensa minulle maksoi, sen voin teille sanoa! Ja kun
olin uhrannut hänen sivistyksensä hyväksi kaiken tämän, silloin myin
Valtikan ja vetäydyin tänne, jotta tyttö saisi sopivan kodin. Mutta
pian tänne tulomme jälkeen, herra Fransemmery, tein sen havainnon,
että hän ja nuori Harry Markenmore olivat pihkautuneet toisiinsa, että
he järjestivät kohtauksia lähimetsiin ja että heidän välillään oli
muutakin sellaista. Minä en sallinut sen pelin jatkua, kun tiesin,
mitä se kaikki merkitsi ja mihin se johtaisi, ja niin katkaisin välit
Harryn kanssa. Mutta sitten hän sai minut suostumaan kihlaukseen,
vaikka hän tosin suostutteli minut pitämään asian salassa hänen
isältään ja sisareltaan vielä jonkun aikaa. Ja lopulta hän rupesi
puhumaan minulle innokkaasti avioliitosta -- hän lupasi, että jos
minä vain antaisin suostumukseni siihen, niin hän kertoisi asiasta
sir Anthonylle vähän myöhemmin. Ja niin annoin perää, näin heidät
vihittävän eräässä Lontoon kirkossa, ja pian sen jälkeen sir Anthony
sairastui, minkä varjolla Harry lykkäsi tuonnemmaksi selvityksen, ja
vaikka sellaisia tilaisuuksia -- monen monituisia tilaisuuksia, herra
Fransemmery! -- oli tarjolla, jolloin hän olisi voinut kertoa isälleen
-- ja sisarelleen hän olisi tietysti voinut kertoa milloin hyvänsä
-- niin hän keksi aina tekosyitä. Kun siis sir Anthony kuoli ja kun
lisäksi tuli tämä Guyn juttu ja Harrystä tuli arvonimen ja tiluksien
perijä, niin minä päätin itsekseni, että asiaan olisi heti käytävä
käsiksi ja saatettava se oikealle tolalle, ja sanoin sen Harrylle. Olen
tavannut hänet tänään kaksi kertaa ja hän on täydelleen kaikkien niiden
Markenmorein kaltainen, jotka aikanani ole tuntenut -- itsepintainen
ja omavaltainen! Hän tahtoi lykätä sen jälleen -- siksi, kunnes hänen
isänsä ja veljensä olisi haudattu. Minä sanoin ei! -- minun tyttäreni
ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanon valtiattarena huomisaamuna.
Ja sen hän tekeekin!"
"Te kai, rouva", huomautti Fransemmery levollisesti, "sanoitte äsken
ilmoittaneenne avioliitosta?"
"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield.
"Kenelle, jos saan luvan kysyä? Herra Blick on kai kuullut siitä
joltakin henkilöltä kylässä?"
"Ilmoitin sen asianomaisille henkilöille", vastasi rouva Braxfield
iloisesti. "Toisin en olisi voinut tehdäkään. Ilmoitin siitä
pastorille, herra Chilfordille, Markenmoren perheen asianajajalle ja
rouva Perrinille, huomattavimman vuokratilallisen vaimolle."
"Annoitte varmaan heille luvan kertoa uutisen kenelle tahansa?" virkkoi
Fransemmery.
"Tietysti! Miksen olisi, herra Fransemmery?" huudahti rouva Braxfield.
"Minun tyttäreni on lady Markenmore!"
Fransemmery yskäisi -- lyhyen, kuivan, hämmästystä ilmaisevan rykäyksen
-- ja rouva Braxfield katsahti häneen äkkiä ja terävästi. Rouva
Braxfield oli käsittänyt tai luullut käsittävänsä tällä rykäisyllä
olevan tietyn tarkoituksensa.
"Mitä nyt?" kysyi hän kärsimätön sävy äänessään. "Mitä te tuolla
tarkoitatte, herra Fransemmery? Tiedän, että olette lakimies, vaikka
käytännössä ette toimikaan sillä alalla -- tahdotteko väittää, ettei
minun tyttäreni olisi lady Markenmore?"
"Jos hänen miehensä on sir Harry Markenmore, rouva, niin tietysti
teidän tyttärenne on lady Markenmore", vastasi Fransemmery tyynesti.
"Mutta -- onko Harry?"
Rouva Braxfieldin verevät posket kalpenivat. Blick, joka oli pitänyt
häntä tarkasti silmällä, näki hänen huuliensa äkkiä puristuvan yhteen;
lisäksi hän näki hänen vasemman kätensä kohoavan vaistomaisesti,
mekaanisesti. Mutta väri oli jälleen palannut rouva Braxfieldin
kasvoille, kun hän kääntyi Fransemmeryn puoleen.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" kysyi hän naurahtaen väkinäisesti. "Sir
Harry! Epäilemättä hän on sir Harry, hänen isänsä on kuollut -- hänen
veljensä on kuollut --"
"Mutta jos hänen veljensä on jättänyt jälkeensä pojan?" sanoi
Fransemmery levollisella, vakavalla äänellä. "Myöskö siinä tapauksessa?"
Rouva Braxfield kävi entistään kalpeammaksi. Ja Blick, joka valppaasti
oli pannut merkille uuden tilanteen ja uudet mahdollisuudet, havaitsi
nyt, että rouva Braxfield oli menettänyt kokonaan malttinsa ja tuijotti
vaiteliaana Fransemmeryyn virkkamatta hyvään aikaan sanaakaan. Blick
alkoi puhua katsoen vanhempaan mieheen.
"Te ette varmaankaan puhuisi noin, jollei teillä olisi siihen jotakin
aihetta", huomautti hän. "Onko teillä? Jos niin on, haluaisin kuulla
sen. Minun velvollisuuteni on hankkia kaikki mahdolliset, Guy
Markenmorea koskevat tiedot."
"Herra Blick", vastasi Fransemmery hyvin vakavalla äänellä, "ammattinne
takia voin puhua teille peittelemättä. Ja tahdon puhua vapaasti myös
rouva Braxfieldille, kun asiat ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen.
Sen, mitä aion ilmoittaa, olen saanut kuulla vasta muutamia tunteja
sitten; kenties se on nyt jo tunnettua Markenmoren asianajajallekin
-- kenties -- ja mahdollisesti Harry Markenmorelle. Mutta minä kerron
nyt teille ja rouva Braxfieldille koko asian -- siten säästymme ehkä
monilta hämmingeiltä. Ottakaa huomioon, etten tästä kertomuksesta voi
persoonallisesti mitenkään mennä takuuseen -- olen vain kuullut sen.
Asia on seuraava -- voin mainita teille, että harhailin koko päivän
parooni von Eckhardsteiniä etsimässä; olen samoillut ristiin rastiin
metsien yksinäisimmissä sopukoissa ja muutamissa ylängön laaksoissa.
Puolenpäivän tienoilla olin saapunut erään kukkulan, jota nimitetään
Harjuspohjukaksi, toisella puolen sijaitsevaan kaukaiseen laaksoon
-- karua, autiota seutua, Blick. Siellä oli vain yksi ihmisasumus,
jonka on vuokrannut eräs nainen, jonka rouva Braxfield epäilemättä
tuntee -- Margaret Hilson. Laaksossa oli hyvin koleaa -- alati
auringoton, kylmä paikka -- ja minä pyysin Margaret Hilsonilta saada
istuutua hänen mökkinsä takan ääreen syödäkseni välipalaa, jonka olin
ottanut mukaani. Se nainen on umpimielinen, ihmisiä karttava henkilö
-- sellainen, joka luullakseni pitäisi salaisuuden omina tietoinaan
iät päivät, jos niin päättäisi -- mutta minulle hän pakisi hieman
vapaammin äskeisistä tapahtumista ja nykyisestä tilanteesta. Kuultuaan
minun olevan lakimiehen hän puhui entistäänkin vapaammin, ja lopulta
-- käsittäen, kuten hän sanoi, että asiat olisi selvitettävä -- hän
ilmaisi mielivänsä kertoa minulle jotakin, josta hän ei ollut hiiskunut
sanaakaan neljään vuoteen. Lyhyesti seuraavaa: Margaret Hilson kertoi,
että juuri samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore katosi näiltä
seuduilta, katosi täältä myös muuan tyttö, nimeltä Myra Halliwell,
hyvin soma tyttö, erään lähiseudun pienviljelijän toinen tytär, jonka
sisar, Daphne Halliwell, kertoi hän, matkusti Intiaan rouva Tretheroen
kamarineitsyenä, palasi jälleen hänen mukanaan ja palvelee nyt täällä
Dower-talossa. Tämän Myran, sanoi Margaret Hilson, arveltiin aikovan
mennä naimisiin Roper-nimisen miehen kanssa -- James Roperin --
metsänvartijan, joka kai vieläkin työskentelee Markenmoren tilalla.
Mutta kuten sanoin, Myra hävisi Margaret Hilsonin kertoman mukaan aivan
jäljettömiin samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore lähti kartanosta.
Tässä", huomautti Fransemmery keskeyttäen kertomuksensa ja katsahtaen
merkitsevästi etsivään, "on tärkeä seikka, joka on otettava huomioon --
tapahtumain vastaisen kulun käsittämiseksi".
Blick nyökkäsi. Mutta hän ei tarkastellut läheskään niin valppaasti
Fransemmeryä kuin rouva Braxfieldiä. Tämä oli ilmeisesti perin
innostunut kertomukseen, joka paljastettiin hänelle näin odottamatta,
ja sittenkun Myra Halliwellin nimi oli mainittu, oli hänen
harrastuksensa kohonnut miltei kiihtymyksen asteelle. Väri vaihteli
hänen kasvoillaan; hänen huulensa puristuivat vuoroin yhteen, vuoroin
höllenivät; ilmeisesti, ajatteli Blick, tämä nainen oli erittäin
huolestunut, jollei suorastaan säikähtynyt. Ja kun Fransemmery
keskeytti, niin hän tuijotti häneen silmissään odottava, miltei
pelästyneen kiihtynyt ilme, haluten kuulla, mitä nyt seuraisi.
"No niin", jatkoi Fransemmery, "kertomus jatkuu seuraavaan tapaan:
Margaret Hilson pistäytyi noin neljä vuotta Myra Halliwellin katoamisen
jälkeen näiltä main Lontooseen katsomaan sisartaan, joka asui lähellä
Wandsworthin puistikkoa. Margaretilla oli tapana mennä käyskentelemään
aamuisin puistikkoon, raikasta ilmaa nauttiakseen, kun taas hänen
sisarensa, työmiehen vaimon, täytyi puuhailla kotiaskareissaan.
Käyskennellessään eräänä aamuna mainitussa paikassa hän havaitsi
nuoren, hienosti puetun naisen, joka näytti hänestä tutulta ja jonka
rinnalla käveli lapsenpiika työntäen vaunuja, joissa oli lapsi. He
tulivat lähemmäksi, ja loisteliaan, nuoren naisen Margaret Hilson
tunsi Myra Halliwelliksi. Myös tämä tunsi Margaretin; he pysähtyivät
ja rupesivat pakisemaan. Lopuksi Myra Halliwell, vannottaen Margaretia
olemaan puhumatta mitään, uskoi hänelle menneensä naimisiin Guy
Markenmoren kanssa ja vaunuissa lepäävän lapsen, jo kolme vuotta
vanhan, olevan heidän poikansa --" Rouva Braxfield iski äkkiä
puristetun nyrkkinsä pöytään.
"Valhetta!" huudahti hän käheästi. "Valhetta -- alusta loppuun asti!
Pyh! Hän pyysi rouva Tretheroeta vaimokseen sinä yönä, kun hän oli
täällä! Te molemmat kuulitte rouva Tretheroen vahvistavan sen valallaan
-- todistajain aitiossa; tiedättehän, että hän teki niin!"
Blick ei virkkanut mitään. Hän silmäili nyt Fransemmeryä --
vakuutettuna, että tähän juttuun ja sen taakse sisältyi paljon enemmän
kuin hän oli ensin kuvitellutkaan. Sen eri kohdat herättivät hänessä
uusia näköaloja; ammattimiehenä hän alkoi tuntea kiihkeätä innostusta
siihen.
"Vielä en ole lopettanut, rouva Braxfield", sanoi Fransemmery
tyynesti. "Sallikaa minun jatkaa -- niin, Margaret Hilson, jolle
minun mielestäni jos kenellekään voidaan uskoa arkoja asioita --
lupasi nuorelle rouva Guylle säilyttää salaisuuden omana tietonaan,
ja niin hän on tehnytkin. Mutta vuosi sitten Margaret Hilson meni
jälleen vierailemaan sisarensa luo -- samaan paikkaan. Taas hän teki
kävelyretkiä Wandsworthin puistikkoon, ja eräänä aamuna hän kohtasi,
ei rouva Guy Markenmorea, vaan saman lapsentytön saman lapsen kera,
joka nyt oli varttunut vankaksi, viisivuotiaaksi pojaksi. Hän antautui
puheisiin hoitajattaren kanssa, joka kertoi, että äiti oli kuollut
-- kuollut vuosi sitten, keuhkotulehdukseen; lasta, kertoi tyttö,
kasvatti muuan rouva, jonka hoiviin se oli jätetty äidin kuoltua, ja
hän, lapsentyttö, hoiti edelleen lasta. Hoitajatar joka ilmeisesti
katsoi voivansa täydellä syyllä puhua vapaasti naiselle, jonka
kanssa hän oli nähnyt emäntä-vainajansakin keskustelevan hartaasti
ja tuttavallisesti, ilmaisi eräitä yksityiskohtia. Hän kertoi, että
lapsen isä kävi katsomassa lastaan kaksi kertaa viikossa ja vietti
sunnuntai-iltapäivänsä tämän seurassa. Hän, lapsentyttö, sanoi isän
olevan anteliaan ja hyvinvoivan miehen. Lopuksi hän ilmaisi Margaret
Hilsonille, mihin hänen emäntävainajansa oli haudattu, ja Margaret
Hilson kävi katsomassa hautaa. Hän löysi sen varsin helposti saamiensa
selitysten avulla ja hautakiveen hän näki kaiverretun -- Myra, Guy
Markenmoren puoliso. Tästäkään Margaret Hilson ei ollut virkkanut
mitään -- mutta, rouva Braxfield, nyt hän oli päättänyt paljastaa
viipymättä koko salaisuuden! Käydessäni hänen mökillään hän sanoi
aikovansa mennä kertomaan kaiken sen, mitä hän tiesi, Chilfordille
tänä iltana; niin hän kertoi minulle. Minä neuvoin häntä puhumaan
heti Chilfordille -- nyt hän lienee jo tehnyt sen -- luulen hänen
tehneen. Minun mielestäni ei ole pienintäkään aihetta epäillä hänen
kertomuksensa todenperäisyyttä -- miksi olisi? Ja tietysti on
ehdottoman varmaa, että jos Guy Markenmore-vainajan pikku poika on
elossa -- niin hän on luonnollisesti arvonimen ja tilusten perijä!"