Varhain saman päivän aamuna Fransemmery, samoin kuin muutkin
Markenmoren asukkaat, kuuli parooni von Eckhardsteinin omituisesta
katoamisesta, ja monien muiden tavoin hänkin liittyi hävinnyttä
miestä etsiskeleväin parveen. Tultuaan Puistikkoon Fransemmery oli
tutustunut juurtajaksain sen lähimpiin ympäristöihin, ja hän tunsi
metsissä ja ylängöillä monia sokkeloita ja sopukoita, joihin vieras
saattoi helposti joutua tapaturmaisesti. Naapuristossa oli merkillisiä
paikkoja; kaksituhatta vuotta sitten oli kansa, joka oli asunut
täällä ennenkuin roomalaiset valtasivat tienoot, kovertanut onkaloita
ja luola-asuntoja ja rakentanut pitkiä vallituksia ja hautoja. Nämä
ikivanhat laitokset, jotka kasvullisuus oli peittänyt aikojen kuluessa,
olivat vaarallisia loukkuja henkilölle, joka pahaa aavistamatta
kuljeskeli syrjäisissä metsissä tai samoili ylänköjen karuilla,
yksinäisillä seuduilla; sinä lyhyenä aikana, jonka Fransemmery oli
oleskellut Markenmoressa, hän oli kuullut monesti ihmisen tai hevosen
pudonneen johonkin aavistamattomaan ansaan. Tässä tapauksessa hän
arveli, että mainitunlainen onnettomuus oli hyvinkin saattanut
tapahtua, ja kuultuaan von Eckhardsteinin katoamisesta, hän otti
tukevimman kävelykeppinsä, hiukan evästä taskuunsa, pikku pullollisen
viinaa ja vettä ja lähti etsintämatkalle. Päivän kuluessa hän kohtasi
paljon väkeä, joka oli samassa puuhassa. Rouva Tretheroe oli niin
huolestunut vieraansa kohtalosta ja niin vakuutettu, että tälle oli
tapahtunut jotakin pahaa, että hän oli pestannut palvelukseensa
jokainoan kyläläisen, joka vain voi jättää varsinaisen, jokapäiväisen
työnsä, ja luvannut sievoisen palkkion löytäjälle. Mutta kun ilta oli
jälleen tullut ja Fransemmery, harhailtuaan itsensä uuvuksiin mäkiä
ylös ja alas, palannut kotilietensä ääreen, oli kaikki haeskelu ollut
turhaa; parooni von Eckhardstein oli hävinnyt olemattomiin, ainakin
markenmorelaisten joukosta.
Fransemmery istuutui syömään päivällistään yksin, hämmentyneenä
ja ihmeissään. Hän ei ollut ajatellut juuri mitään muuta kuin
Markenmoren kysymystä aina siitä saakka, kun se oli hänelle ensiksi
esiintynyt, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän joutui
ymmälle. Hän oli kuunnellut tarkasti ja kärsivällisesti ja mielestään
ymmärtänyt ne tosiasiat, jotka oli esitetty hänelle itselleen ja
hänen valamiestovereilleen; mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän
ollut viisastunut paljoakaan. Kaikkein tärkeimmältä näytti hänestä
todistuksissa mainittua ruusupuista piippua koskeva juttu. Siitä
ei ollut epäilystäkään, että tuon piipun oli unohtanut Valtikan
illallispöydälle toinen noista kahdesta miehestä, jotka olivat olleet
siellä Guy Markenmoren seurassa. Ei ollut epäilystäkään, että Grimsdale
oli ottanut sen esille oikeuden istunnossa, että se oli kulkenut
kädestä käteen ja jäänyt vihdoin pöydälle; ei ollut epäilystäkään -- ei
vähintäkään -- että se oli siepattu tältä pöydältä istunnon päättymisen
ja sen hetken välisenä aikana, jolloin tunkeileva sanomalehtireportteri
pyysi nähdä sitä. Mitä voitiin sanoa kaiken tämän perusteella?
Fransemmeryn mielestä saatettiin tehdä eräs varma johtopäätös --
piipun omistaja, se mies, joka oli jättänyt sen Valtikkaan, oli ollut
läsnä tutkintotilaisuudessa, _mutta pysynyt vaiti_. Kuka hän oli?
Fransemmery oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen satoja kertoja,
saamatta kuitenkaan vastausta. Hän ei tietänyt mitään Blickin puuhista
ja keksinnöistä, ja hänen oli rakennettava arvelunsa vain tuntemainsa
seikkojen pohjalle. Mutta eräs asia oli hänestä varma -- piipun
omistaja oli kähveltänyt sen asianajajain pöydältä vanhaan ruokasaliin
järjestetystä tilapäisestä lakituvasta, jotta sitä ei voitaisi käyttää
todistuskappaleena häntä vastaan. Vieläkin kerran -- kuka hän oli?
Fransemmery punnitsi yhä kummastellen tätä ja monia muita sen
yhteydessä olevia kysymyksiä, kun hänen nuorenmiehenateriansa päättyi.
Hän nousi tuoliltaan ja mietti vähän; muistettuaan sitten, että hän oli
kokenut hyvin ankaran ja voimia kysyvän päivän, hän meni vaatimattomaan
kellariinsa, haki käsille pullon parasta vanhaa portviiniään, kaatoi
sitä varovasti kulhoon ja vei sen sekä pari kirkkaasti pyyhittyä
lasia kirjastohuoneeseensa. Nostettuaan tohveleihin pistetyt jalkansa
pesälaa'alle, pitäen viinikulhoa kädessään ja pyökkihalkojen roihutessa
iloisesti takassa, Fransemmery jatkoi ajattelemistaan. Mutta hän ei
ollut saanut kehitetyksi pitkällekään pohtimiaan ongelmia, kun hänen
kukoistava palvelijattarensa astui sisälle ja ilmoitti, että Harborough
oli eteishallissa ja olisi hyvin kiitollinen, jos Fransemmery
suvaitsisi keskustella hänen kanssaan hetkisen.
Fransemmery nousi ripeästi tuoliltaan. Hän oli puhellut Harboroughin
kanssa ensi kerran vasta silloin, kun he olivat kohdanneet toisensa
Markenmoren kartanossa murhan jälkeisenä aamuna, mutta tiesi kaikki
hänestä, Greycloisterin rikkaasta omistajasta; hän piti Harboroughia
vastaan tehtyjä syytöksiä väärinä ja oli pahoillaan siitä, että, niin
monet epämiellyttävät tapahtumat olivat häirinneet hänen kotiintuloaan.
Sitäpaitsi Fransemmery oli niitä ihmisiä, jotka tuntevat aina iloa
tavatessaan puhekumppanin -- ja juuri tällä hetkellä, huolimatta
tutkintotuomarin hänelle ja hänen valamiestovereilleen antamasta
neuvosta, hän tunsi sydämellään olevan kovin paljon asioita. Niinpä hän
kiiruhtikin halliin avosylin ja hymyillen tervehdykseksi.
"Toivoakseni en häiritse teitä?" sanoi Harborough, kun hänen isäntänsä
johdatti hänet kodikkaaseen kirjastohuoneeseen. "Sopimaton vierailuaika
-- mutta minulla oli asiaa."'
"Rakas ystävä, olen siitä päinvastoin hyvin mielissäni!" huudahti
Fransemmery sydämellisesti. "Istuutukaahan -- tuolle tuolille ja
ottakaa lasillinen portviiniäni. Voin suositella niitä molempia."
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Harborough. "Minä en ole mikään
erikoinen viinintuntija", lisäsi hän ottaen lasin, jonka hänen
isäntänsä oli ojentanut hänelle vanhanaikuisia kohteliaisuusmenoja
noudattaen. "Ja mitä taas tulee pehmeihin nojatuoleihin, niin viime
vuosina en ole nauttinut niiden tarjoamasta mukavuudesta paljoakaan --
minä olen käyttänyt enemmän telttatuoleja, herra Fransemmery! Nähkääs",
jatkoi hän, kun Fransemmery oli istuutunut, "tulin kysymään teiltä
neuvoa eräässä asiassa; minussa heräsi sellainen käsitys, kun kohtasin
teidät toissapäivänä, että te olette mies, joka paremmin kuin kukaan
näillä main voi katsella asioita yleisemmältä kannalta".
"Mairittelevaa, todellakin!" sanoi Fransemmery. "Minä toivoisin olevani
laajakatseinen henkilö."
"Noh, ymmärrättehän mitä tarkoitan", huomautti Harborough.
"Todennäköisesti te ette anna paikkakunnan ennakkoluulojen ja juorujen
vaikuttaa itseenne. Minä haluaisin nyt kysyä teiltä neuvoa -- kuten
äsken sanoin. Huomenna haudataan sir Anthony ja hänen vanhin poikansa
Markenmoren kirkkomaahan. Minä olen tietysti tuntenut Markenmoren
perheen jo siitä lähtien, kun yleensä aloin oppia tuntemaan
ihmisiä. Guy Markenmore ja minä olimme läheisiä ystäviä poikasina
ja nuorukaisina, kunnes vierauduimme sillä tavoin kuin kuulitte
toissapäivänä. Olisiko teidän mielestänne nyt sopivaa, jos minä menisin
hautajaisiin -- nykyisissä olosuhteissa?"
Fransemmery otti teeskentelemättömän tuomariryhdin, hänen kasvonsa
kävivät miettiviksi ja ensin hieman epäileviksi, mutta äkkiä ne
kirkastuivat.
"Hyvä herra!" sanoi hän. "Muistaakseni te sanoitte, antaessanne
todistuksenne minun ja valamiestovereitteni edessä toissa-aamuna,
selvästi, vilpittömästi, varmasti, nähtävästi ilman minkäänlaista
salaista ehtoa, että teidän entinen kiukkunne ja kostonhimonne Guy
Markenmore-vainajaa kohtaan oli kuollut täydelleen vuosia sitten ja
että, jos te olisitte kohdannut hänet jälleen, olisitte ojentanut
hänelle kätenne. Olenko oikeassa?"
"Aivan!" vastasi Harborough. "Kaikissa suhteissa."
"Silloin ei minusta mikään estä teitä olemasta läsnä
hautajaismenoissa", sanoi Fransemmery. "Ei mikään!"
"Niin -- on muistettava, että on ihmisiä -- aivan lähettyvillä - jotka
uskovat, että minä surmasin Guy Markenmoren", sanoi Harborough.
"Hm!" huomautti Fransemmery kuivasti. "Mutta -- onko niitä? Tarkoitan
-- todellisuudessa?"
"Rouva Tretheroe -- ja hänen kannallaan olevat", väitti Harborough.
"Onko kukaan hänen kannallaan?" kysyi Fransemmery kuivahkosti. "Ja hän
itse taas -- suuttumusta, hyvä herra, suuttumusta! Minä en usko, että
se nainen ajattelee ainakaan niin, jos vain voisi päästä selville hänen
todellisesta mielipiteestään -- mikäli hänellä on sellaista."
"Minä luulen hänen uskoneen -- ensin", sanoi Harborough mietittyään
hetkisen. "Luonnollisesti, ehkä."
"Luonnollisesti, ehkä, jos joku voi olla kyllin mieletön uskoakseen,
että ihmiset kantavat vihankaunaa iät päivät", sanoi Fransemmery. "Hän
käsittänee, että hänen syytöksensä oli naurettava. Minä en antaisi
vähintäkään arvoa rouva Tretheroen mielipiteelle, mutta", lisäsi hän
ikäänkuin keksien äkkiä oivan ajatuksen, "tiedän, mitä tekisin --
minä tiedustaisin ilman muuta Markenmoren kartanon nuorilta, mitä he
asiasta ajattelevat. Luulisin puolestani, että he iloitsisivat teidän
läsnäolostanne."
"En tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Harborough. "Taidan olla hieman
hidas ajatuksiltani. Olen kovin pahoillani heidän tähtensä, Jumala sen
tietää! Ja luulen heidän käsittävän, että mitä hyvänsä lienenkin kerran
tuntenut heidän veljeään kohtaan, minä -- no niin, minä olen vapautunut
niistä tunteista jo aikoja sitten."
Fransemmery loi vieraaseensa terävän syrjäkatseen. "Guy Markenmore
kohteli teitä pahasti todella?" virkkoi hän.
"Kyllä!" vastasi Harborough koruttoman vilpittömästi. "Mutta -- olen
unohtanut sen. Eikähän -- kaikki ollut yksin hänen syytään. Kuten
sanoin -- olen unohtanut sen."
"Merkillinen juttu, tämä murha!" huomautti Fransemmery. "Ja nyt on
sattunut toinen salaperäinen tapaus. Olettehan kaiketi kuullut siitä
parooni von Eckhardsteinista?"
"En", vastasi Harborough. "En ole kuullut mitään. Olen ollut poissa
Greycloisterista varhaisesta aamusta aina tähän asti -- tulin suoraa
päätä tapaamaan teitä palattuani kotiin. Mitä von Eckhardsteinista?"
"Kadonnut!" huudahti Fransemmery. "Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin --
kukaan ei tiedä minne." Sitten hän antoi vieraalleen yksityiskohtaisen
selostuksen päivän tapahtumista ja omasta osuudestaan niihin. "Mitä
ajattelette tästä?" kysyi hän lopuksi. "Merkillistä, eikö totta?"
"Koko juttu on merkillinen", myönsi Harborough. "Minusta näyttää siltä
kuin -- mutta itse asiassa se tuntuu minusta mahdottomalta!"
"Mikä tuntuu mahdottomalta?" kysyi Fransemmery.
"Nähkääs, minä ajattelin -- minun piti sanoa -- näyttää melkein siltä
kuin -- tässä olisi kysymys toisestakin murhasta!" vastasi Harborough
arasti. "Olen tuuminut itsekseni -- mutta kuten sanoin, taidan olla
hieman hidas ajatuksiltani, toisinaan -- mahtoiko von Eckhardstein
olla se mies, joka poikkesi Valtikkaan kello kaksi aamulla? Siinä
tapauksessa --"
Fransemmery hätkähti.
"Ah!" huudahti hän. "Teidän saapuessanne olin itsekin juuri
pääsemäisilläni tuontapaiseen johtopäätökseen! Jos hän oli se mies,
niin se muuttaa asian. Mutta -- olettaen että hän oli -- mitä teidän
piti sanoa?"
"Minun piti sanoa, että siinä tapauksessa näyttää siltä kuin hän ja
Guy Markenmore olisivat olleet yhteisissä liikeasioissa", vastasi
Harborough. "Ja jos asian laita on sellainen, niin liikeasiat, joku
suuri rahakauppa -- saattaa olla kaiken tämän pohjalla. Jokuhan on
esimerkiksi mahdollisesti tahtonut vapautua heistä molemmista? Olen
itse kuullut sellaisista tapauksista -- en kuitenkaan tässä maassa."
"Saattaa olla, saattaa olla!" yhtyi Fransemmery. "Koko asia on
salaisuus, joka näyttää olevan vaikeasti ratkaistavissa, ja --"
Koskaan ei saatu tietää, mitä Fransemmery aikoi sanoa. Sillä hetkellä
avautui näet ovi, rehevä palvelijatar mutisi jotakin epäselvää, astui
syrjään, katosi, ja hänen tilalleen ilmestyi Valencia Markenmore,
joka syöksyi huoneeseen niin nopeasti, ettei ehtinyt edes huomata
Harboroughia, jonka pitkän vartalon kätki hänen katseiltaan
uuninvarjostin.
"Voi, herra Fransemmery!" huudahti hän astuessaan sisään. "Suokaa
anteeksi, että ryntään huoneeseenne näin tunkeilevasti, mutta minä olen
hirveän pahassa pulassa ja pyytäisin teiltä apua, mutta -- oh!"
Tällä välin hän oli kiertänyt varjostimen taakse ja nähnyt
Harboroughin. Harborough nousi seisoalleen katsellen epävarmasti ja
avuttomasti.
"Minä lähden!" sanoi hän.
"Älkää missään nimessä!" vastusteli Valencia. "Sehän on aina
yhdentekevää -- minä -- minä haluaisin kertoa asiastani yhtä mielelläni
teille kuin herra Fransemmeryllekin -- minä kerron teille molemmille.
Te olette miehiä -- te tiedätte, mitä on tehtävä."
Fransemmery viittasi Harboroughia jäämään paikalleen ja veti tuolin
takan ääreen.
"Mikä hätänä, kultaseni?" kysyi hän, kun Valencia oli istuutunut.
"Kaikki, mitä voimme tehdä, tulemme varmasti tekemään -- jos se vain on
meidän vallassamme."
"Luulen, ettei se ole kenenkään vallassa", vastasi Valencia. "Mitään ei
kai ole tehtävissä! Se on tehty, eikä sitä saada tekemättömäksi!"
"Mitä on tehty?" kysyi Fransemmery hiljaa.
Valencia katsoi vuoroin kumpaankin mieheen. Nämä molemmat silmäsivät
häntä tarkkaavasti; molemmat havaitsivat, että hän oli hieman
kiihdyksissä ja närkästynyt ja luultavasti suutuksissaan.
"Parasta lienee paljastaa heti koko asia!" sanoi hän äkkiä. "Veljeni
Harry on mennyt naimisiin Poppy Wrennen kanssa!"
Taas hän katsahti kumpaankin mieheen -- tällä kertaa tutkivasti.
Harboroughin kasvoille levisi sfinksimäinen ilme; Fransemmery otti
silmälasit nenältään ja alkoi hangata niitä.
"Hm!" sanoi hän entistä hiljemmin. "Salanaimisiinko?"
"Tietysti!" huudahti Valencia. "Kolme kuukautta sitten Lontoossa."
"Eikä kukaan ole tietänyt siitä mitään tähän mennessä?" tiedusti
Fransemmery.
"Kyllä, se tiedettiin!" sanoi Valencia. "Sen tiesi rouva Braxfield!"
"Nuorikon äiti!" virkahti Fransemmery venytellen. "Hyvä Jumala!
Todellakin! Niinpä siis -- Poppy Wrenne on todellisuudessa lady
Markenmore?"
"Tietysti!" puuskahti Valencia.
"Onko avioliitto eittämättömän varma -- sen laillisuus, tarkoitan?"
kysyi Fransemmery.
"Ihan varma!" selitti Valencia lyhyesti kuten ennenkin. "Kaikissa
suhteissa!"
Fransemmery oli vaiti kotvasen, sitten hän katsoi Valencian ohi
Harboroughiin. Harborough tuijotti tuleen sivellen leukaansa.
Fransemmery kääntyi Valenciaan.
"Mikä tässä on sitten hätänä?" kysäisi Fransemmery. "Kun se on kerta
tehty, kuten sanoitte, kultaseni, -- minkäs sille mahtaa, se on tehty!"
"Tämä on hätänä, herra Fransemmery", vastasi Valencia. "Harry tuli
kertomaan minulle asiasta tunti sitten. Hän kertoi, että hän ja
Poppy Wrenne olivat rakastaneet toisiaan aina siitä lähtien, kun
Poppy pääsi sisäoppilaskoulusta, jonne hänen äitinsä oli lähettänyt
hänet, ja että myöhemmin rouva Braxfieldille oli uskottu salaisuus,
että äiti oli antanut suostumuksensa sekä heidän kihlaukseensa että
myös vihkimiseensä Lontoossa, kun Poppy oli siellä kolme kuukautta
sitten. Samaan aikaan Harry matkusti kaupunkiin viettämään lomaansa
-- hän viipyi poissa runsaan kuukauden. Nyt -- ovat asiat sellaisella
tolalla kuin ne ovat -- te molemmathan käsitätte, mitä tarkoitan
-- rouva Braxfield vaatii, että nyt on aika tehdä julkiseksi; hän
vaatii, että hänen tyttärensä on kohotettava oikealle paikalleen --
hautajaisissa huomenna, lady Markenmoreksi, ja hän on uhkaillut Harrya,
että jollei näin tapahdu, hän aikoo -- niin, hän aikoo panna toimeen
häväistysjutun!"
"Entä -- veljenne?" kysyi Fransemmery. "Mitä hän sanoo?"
"Hän haluaisi mieluimmin lykätä asian siksi, kun hautajaiset ovat ohi",
vastasi Valencia. "Sitten hän ilmoittaisi siitä asianomaisella tavalla.
Mutta rouva Braxfield on heltymätön -- Harry on käynyt tapaamassa häntä
kahdesti tänä päivänä, mutta rouva Braxfield ei tahdo antaa perää
tuumaakaan! Hän vaatii, että lady Markenmoren on esiinnyttävä huomenna
oikeudenmukaisella paikallaan -- että jokaisen on nähtävä hänet lady
Markenmorena ja pidettävä häntä sinä."
Fransemmery loi katseen toiseen vieraaseensa.
"Mitäs te arvelette, Harborough?" kysyi hän.
Harboroughin ruskeat kasvot sävähtivät punaisiksi, kun hän huomasi myös
Valencian suuntaavan äkkiä silmänsä häneen.
"Minä -- tuota -- oh, niin, minä -- luulen, ettei minusta ole oikein
neuvojaksi tällaisissa asioissa", sanoi hän arastellen. "Minä -- tuota
-- en tiedä niistä paljoakaan, ymmärrättehän. Mutta -- tuota -- minusta
tuntuu siltä, että voisi olla -- saanenhan kysyä, vai mitä? -- mitä
nuori lady -- lady Markenmore -- sanoo asiasta?"
"Oikein!" mumisi Fransemmery. "Mainiota! Noh, kultaseni, mitä sanookaan
lady Markenmore asiasta?"
"Lady Markenmore, joka ei ole vielä kotonaan, mutta saapuu sinne
myöhään tänä iltana, kirjoittaa haluavansa tehdä kernaasti niin kuin
hänen miehestään näyttää parhaalta ja mitä tämä tahtoo", vastasi
Valencia. "Hän on aivan samaa mieltä kuin Harrykin -- mutta sikäli kuin
minä voin päättää, rouva Braxfield on niitä ihmisiä, jotka aina pitävät
oman päänsä tai nostavat aika elämän, jollei kaikki käy heidän tahtonsa
mukaan! Tällainen on tilanne -- ja ettekö te, herra Fransemmery,
tuntiessanne meidät kaikki suostuisi käymään rouva Braxfieldin luona
tänä iltana ja neuvomaan häntä palaamaan järkiinsä? Minä en toivo
mitään välikohtauksia huomenna."
"Minä menen!" sanoi Fransemmery. "Minä puhun rouvan Braxfieldille.
Mutta -- käsittääkseni teidän veljenne aikoo --"
"Harryn aikomuksena on ilmoittaa avioliitosta heti hautajaisten
jälkeen", sanoi Valencia. "Minä en mene kirkkoon -- siellähän tulee
olemaan vain miehiä, kun hautajaisväki on palannut takaisin kartanoon,
järjestämään eräitä laillisia muotoseikkoja -- isäni testamentti ja
muuta sellaista. Herra Chilford tulee olemaan saapuvilla ja myös muita
henkilöitä, sukulaisia, tiedättehän. Tällöin hän ilmoittaa asian."
"Minä lähden heti tapaamaan rouva Braxfieldiä", sanoi Fransemmery.
"En tiedä, onko minulla siksi paljon vaikutusvaltaa tuohon kelpo
naiseen, että saan hänet taivutetuksi suostumaan ehdotukseenne; teen
kuitenkin parhaani. Mutta te", jatkoi hän, kun kaikki kolme astuivat
eteishalliin, missä hän otti naulakosta päällystakkinsa ja hattunsa,
"te, kultaseni, ette voi mennä puiston läpi yksin! Harborough?"
"Se käy päinsä, sir", sanoi Harborough levollisesti. "Minä lähden
saattamaan häntä."
"Kiitos teille -- molemmille", mutisi Valencia. "Eipä silti, että
pelkäisin mennä yksin puiston läpi."
Fransemmery aukaisi pääoven, astui polkua pitkin kasvitarhaansa ja
vihelsi.
Hänen takanaan seisovat kaksi ihmistä kuulivat kahinaa, senjälkeen
ketjujen kalinaa.
"Koira!" sanoi Fransemmery. "Illalla en koskaan lähde kävelylle
ilman sitä. Lähdetään, Kattilanpaikkuri -- minä sanon sitä
Kattilanpaikkuriksi", jatkoi hän, "sillä ostin sen jo pentuna
muutamalta epäilyttävältä mieheltä, joka samoili näillä main --
paikkaillen pannuja ja kattiloita".
"Mitä rotua se on?" kysyi Valencia. "Sekarotuako?"
"Ei", vastasi Fransemmery. "Puhdasta Airedalen rotua - maailman
hienointa poliisikoiralajia -- niin sanoaksemme. Sentähden minä sen
ostinkin. Tämä on yksinäinen tienoo -- ja täällä kiertelee väliin outoa
väkeä."
Fransemmeryn puiston portilla he erosivat; molemmat nuoret menivät
pitkin mäenrinnettä puiston poikki Markenmoren kartanoon päin;
Fransemmery painui lähimmälle, Woodlandin huvilaan vievälle tielle, ja
hänen koiransa juoksi vähän edellä. Iltapimeä oli laskeutunut aikoja
sitten; taivas oli synkkä; Fransemmery, joka oli tehnyt monia uusia
havaintoja sääsuhteissa sen jälkeen kun hän oli asettunut asumaan
maalle, ajatteli, että ennen aamua saataisiin sadetta. Pimeys peitti
myös maanpinnan, ja notkotiellä, jolle hän pian laskeutui, oli synkkää
kuin keskellä talvista yötä. Alhaalla, missä Fransemmeryn oli asteltava
muutamia metrejä ennenkuin hän saattoi kavuta pengermälle, hänen
airedalelainen koiransa jätti hänet; pian kuului vinguntaa tiheiden
pensaikkojen keskeltä.
"Kaniineja!" sanoi Fransemmery. "Tuleppa pois tällä kertaa,
Kattilanpaikkuri!"
Koira noudatti kutsua uikuttaen yhä ja nähtävästi rauhattomana ja
vastahakoisena. Näytti siltä kuin se olisi halunnut palattavan sille
paikalle, mistä se oli juuri tullut, mutta sen herra kutsui sitä
seuraamaan itseään ja jatkoi matkaansa. Fransemmeryn ajatukset eivät
liidelleet nyt kaniinitarhoissa ja kiihkeissä koirissa -- ne olivat
kohdistuneet siihen odottamattomaan paljastukseen, jonka Valencia
Markenmore oli tehnyt hänelle, ja lähestyvään keskusteluunsa kätevän ja
ylpeän naisen, rouva Braxfieldin kanssa.