Salapoliisin vaisto, joka oli Blickin toinen luonto, heräsi voimakkaana
ja innokkaana, kun hän kuuli tämän ilmoituksen. Hänkin katsahti
Grimsdaleen tutkivasti.
"Onko hän tullut kertomaan jotakin?" kysyi Blick.
"Minulle hän ei puhunut edes sen vertaa", vastasi isäntä, "mutta
luulisinpa olevan. Hän hiiviskeli takaovemme lähettyvillä, kunnes sai
minut näkyviinsä, ja silloin hän kysyi, olitteko te kotona ja voisiko
hän tavata teitä, halusi kertoa asian vain teille -- kenenkään muun ei
pitäisi saada tietää siitä mitään."
"Käskekää hänet sisään -- ja sanokaa hänelle, ettei kukaan saa tietää
mitään, olipa kysymys mistä hyvänsä", määräsi Blick. "Ehdottoman
salainen asia, vai mitä?"
Grimsdale silmäsi ikkunaan, astui lattian poikki sen luo ja veti verhot
eteen. Hän poistui huoneesta -- palatakseen hetkistä myöhemmin mukanaan
nuori mies, jolla oli karkeapintainen puku ja keikailevat säärystimet;
muuten hän oli älykäskatseinen, teräväpiirteinen, ja katseli etsivää
melkein samalla tavoin kuin varmaankin olisi katsellut pesästään juuri
ulos ryntäävää viekasta kettua.
"William Pegge, herra Blick", sanoi Grimsdale.
Blick nyökkäsi ystävällisesti aralle ja varovaiselle vierailijalleen ja
viittasi häntä istuutumaan lähelleen tuolille iloisen valkean ääreen.
"Hyvää iltaa, Pegge", sanoi hän. "Istuutukaa -- haluatteko kulauksen?"
Pegge istahti mukavaan tuoliin, pani hattunsa lattialle ja veti
naamansa pöllömäiseen virnistykseen.
"No, kiitos, sir", vastasi hän. "Eihän pisara olutta tekisi pahaa."
Blick katsahti Grimsdaleen, joka pyörähti huoneesta ja palasi kädessään
vaahtoava oluthaarikka, jonka laski tallirengin eteen.
"Pitäkää huoli siitä, ettei meitä häiritä, Grimsdale", sanoi Blick.
"Jos joku -- olipa hän kuka hyvänsä -- kysyy minua, niin sanokaa, etten
ole tavattavissa."
Isäntä vetäytyi pois sulkien oven perässään, ja Blick ojensi
tupakkakukkaronsa vieraalleen, joka hypisteli piippuaan.
"Ottakaahan tuosta", sanoi hän anteliaasti, "ja sytyttäkää. No niin --
te halusitte keskustella kanssani, Pegge. Mikä on asianne?"
Ennenkuin Pegge vastasi tähän suoraan kehoitukseen, täytti hän ja
sytytti piippunsa; imaisten koetteeksi muutamia vahvoja sauhuja ja
kohottaen oluthaarikan huulilleen hän ilmaisi mutisten tuntevansa
suurta kunnioitusta kestitsijäänsä kohtaan. Sitten, luoden ympärilleen
katseen, joka osoitti hänen haluavan, että asia pidettäisiin tarkasti
salassa, hän katsahti viekkaasti Blickiin.
"En haluaisi joutua ikävyyksiin", huomautti hän.
"Aivan niin!" myönsi Blick. "Te ette halua -- sen vuoksi -- mitä aiotte
ilmoittaa minulle."
"Enkä saattaa kenellekään muullekaan ikävyyksiä", jatkoi Pegge. "Se on
-- jolleivät he kenties ansaitse sitä!"
"Juuri niin -- jolleivät he ansaitse sitä", sanoi Blick. "Ettekö siinä
tapauksessa pitäisi väliä?"
"Minä en pelkää kertoa sitä, minkä tiedän olevan totta", vastasi Pegge.
Hän tarkasteli etsivää uudelleen kiireestä kantapäähän. "Asian laita",
jatkoi hän, "asian laita on kai siten, että jos minä kerron teille
-- jotakin -- minä joutuisin kertomaan sen uudestaan -- todistajana
kaiketi?"
"Kaikki riippuu siitä, millainen asia se on, Pegge", vastasi Blick.
"Saattaisitte joutua -- jos se on hyvin tärkeä. Voi käydä niinkin,
ettette joutuisi -- jos se on vain jotakin, mitä te haluaisitte
ilmoittaa minulle näin kahden kesken. Oli miten oli, teille ei tule
siitä mitään kiusaa -- kunhan vain puhutte silkkaa totta."
"Entäs todistajat", tiedusteli Pegge. "Saavatko he esiintyä rauhassa
tuomarien, valamiesten ja asianajajain edessä oikeudessa? Eihän kukaan
vain voine estää heitä puhumasta, mitä he tietävät, vai mitä?"
"Ehdottomasti rauhassa, kaikissa suhteissa", sanoi Blick ponnekkaan
päättävästi. "Huonoa on kenenkään hätyyttää todistajaa, Pegge! Älkää
olko yhtään huolissanne siitä, veikkoseni."
Pegge nyökkäsi, otti toisen kulauksen olutta ja näytti rohkaisevan
mieltään.
"No, minä tiedän jotakin!" sanoi hän äkkiä. "Olin jo vähällä kertoa
siitä tänä aamuna, siellä tutkinnossa --"
"Olitteko siellä?" kysyi Blick.
"Melkein koko ajan", myönsi Pegge. "Kuulin kaikki, mitä Grimsdale
kertoi, jokaisen sanan. Häntä kuullessani tuumin jo astua esille,
katsokaas, mutta en oikein tietänyt mitä tehdä, ja kun sitten kuulin
heidän puhuvan lykkäämisestä, arvelin, että luopuisin tuumastani ja
pohtisin asiaa perinpohjin. Mutta kun sain kuulla, että te aioitte
jäädä tänne huolehtimaan asioista, ajattelin, että minun pitäisi puhua
siitä teille."
"Aivan oikein, Pegge -- kiitoksia paljon", sanoi Blick. "Olkaa kuin
kotonanne. Ja nyt -- mikä on asianne?"
Pegge otti piipun suustaan ja nojautui hieman lähemmäksi puhetoveriaan.
"Nähkääs", sanoi hän, "se on tällainen. Te kai kuulitte, mitä Grimsdale
kertoi Guy Markenmoren tulosta tähän taloon murhan edellisenä iltana ja
siitä, että hän oli kahden muun herrasmiehen seurassa?"
"Tietysti", vastasi Blick, "kuulin sen".
"Toinen heistä", jatkoi Pegge, "oli pitkä mies -- herra Harboroughin
pituinen? Niinhän kertoi Grimsdale -- sen nojalla, mitä oli nähnyt
miehestä heidän mennessään pois."
"Kyllä -- muistan", sanoi Blick.
"No niin, minäpä kerron teille jotakin", jatkoi Pegge näyttäen
innostuvan yhä enemmän omaan tarinaansa. "Grimsdale lienee maininnut
teille, että minä olen tallirenkinä rouva Tretheroella -- meillä on
siellä ajuri ja kaksi tallirenkiä -- minä olen tallimestari. Meidän
emännällä on viisi hevosta nykyään -- kaksi metsästyshevosta, pari
vaunuhevosia ja mainio ori. No, maanantaipäivän iltapuolella, tämä
ori -- se ei ole mikään tavallinen eläin, sillä rouva Tretheroe
pulitti siitä kokonaista sataneljäkymmentä guineaa, sairastui --
ähkyyn tai johonkin sentapaiseen -- ja minun oli noudettava paikalle
eläinlääkäri. Tuo eläinlääkäri viipyi meillä pari tuntia sinä iltana
oritta lääkitsemässä ja sai sen melkoisesti virkoamaan. Mutta hän sanoi
ajurillemme ja meille muille: 'Jonkun teistä, miehet, on jäätävä tämän
oriin luo yöksi ja pidettävä siitä hyvää huolta.' Minä tarjouduin
siihen hommaan -- ne kaksi muuta ovat naineita miehiä ja asuvat täällä
kylässä; minä kun olen yksinäinen mies, niin jäin vahdiksi talliin,
ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", sanoi Blick. "Te olitte paikalla."
"Paikalla, niin sanoaksemme", myönsi Pegge. "Nähkääs, se eläinlääkäri
jätti meille jotakin lääkeainetta ja selitti minulle, mitä minun on yön
aikaan tehtävä oriille, ja kun sitten alkoi käydä myöhäiseksi ja kaikki
muut olivat menneet tiehensä, menin minä illalliselleni palvelijain
halliin ja otin syömisen puolta yön ajaksi ja sijoituin niin mukavasti
kuin vain saatoin satulavajaan, joka on sen pilttuun vieressä, missä
oli tuo sairas ori. Sillä ei ollut hätääkään, oriilla -- siitä ei ollut
minkäänlaista vaivaa ja se on nyt jo aivan terve -- toipui jälleen
täydellisesti. Mutta tämä asia ei ole kuitenkaan mistään kotoisin,
kuten on tapana sanoa -- puhuin oriista siksi, että näkisitte, kuinka
tulin valvoneeksi koko maanantaiyön, käsitättekö?"
"Käsitän", sanoi Blick. "Kaikki on aivan selvää, Pegge. Jatkakaahan!"
"No niin", jatkoi Pegge, "mitään ei tapahtunut neljännestä vaille
kahteen saakka aamulla. Tiedän kellon olleen niin paljon siitä, että
minun oli käytävä katsastamassa oritta tämän tästä sitten kun lääkäri
oli lähtenyt sen luota, ja juuri siihen aikaan minun piti mennä sitä
katsomaan. Olin käväissyt sen pilttuussa, kun pois tullessani muistin,
ettei kukkarossani ollut enää tupakan jyvääkään. Mutta minulla oli
sitä yllin kyllin rasiassani makuuhuoneessani ja niin lähdin noutamaan
sitä. No niin, teidän on tiedettävä, että meidän tallirakennuksemme
Dower-talossa eroittaa pihatiestä korkea aita -- pensasistutukset --
käsitättekö? Minä astelin tämän aidan vierustaa, sen ja vaunuvajan
seinän välitse, rappuja kohti, jotka vievät minun makuuhuoneeseeni,
kun kuulen jonkun tulevan alas pihatietä, pensasaidan toista puolta --
hiljaa, ihan niin. Silloin minä pysähdyin, pidätellen hengitystäni --"
"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Blick. "Minkälaisella maaperällä
kävelitte, te itse, Pegge? Oliko tie kivetty vai oliko se polku?"
"Asfalttinen -- vasta hiljan laskettu", vastasi Pegge arvelematta.
"Sillä on peitetty tallimme koko edusta. Se laskettiin silloin, kun
rouva Tretheroe saapui ja ryhtyi korjailemaan paikkoja."
"Ja mitä teillä oli jalassanne, millaiset jalkineet?"
"Tenniskengät, jotka isännöitsijä oli lahjoittanut minulle", vastasi
Pegge. "Ne olivat jääneet joltakin herralta."
"Hyvä on", sanoi Blick. "Jatkakaa. Te pysähdyitte hengitystänne
pidätellen --"
"Pysähdyin siihen paikkaan, hiivin pensaikkoon ja tähyilin pihatielle.
Silloin näin miehen tulevan talon siltä puolelta, missä on ovi, josta
pääsee takana oleviin kasvitarhoihin. Hän meni ihan ohitseni, kävellen
hiekkaisen tien vieressä olevaa ruohopolkua pitkin."
"Näittekö hänet selvästi?"
"Vaikka oli yö -- kirkas yö sentään -- näin hänet yhtä selvästi kuin
teidät nyt! Noh -- ei nyt ihan yhtä selvästi."
"Näittekö hänet niin hyvin, että saatoitte eroittaa, kuka hän oli?"
"Näin!"
"Noh?" kysyi Blick katsellen tarkasti kertojaa. "Kuka hän oli?"
Pegge katsoi yhtä tiukasti kysyjään.
"Se saksalainen herra, joka vierailee meidän rouvamme luona!" vastasi
hän.
"Parooni von Eckhardstein?"
"Sama mies! Parooniksi me häntä nimitämme."
"Oletteko aivan varma, Pegge?"
"Panen pääni pantiksi!" vakuutti Pegge.
Blick täytti jälleen piippunsa ja sytytti sen vedellen vaiteliaana
sauhuja pari minuuttia.
"Hyvä", sanoi hän vihdoin, "minne hän meni?"
"Hän loittoni muutamia yardeja tietä pitkin, mutta sitten hän kääntyi
polulle, joka vie pensaikkojen halki valtamaantielle", vastasi Pegge.
"Se yhtyy valtamaantiehen ihan lähellä niiden mökkien kohdalla, jotka
ovat vähän kauempana tästä talosta, Valtikasta. Orapihlaja-aidassa on
siellä pieni rautaportti -- kenties olette huomannutkin sen? Hän astui
maantielle sen kautta -- noin kahdensadan yardin päässä täältä."
"Ja te sanotte tämän tapahtuneen noin neljännestä vaille kaksi
tiistaiaamuna?"
"Juuri niihin aikoihin", vakuutti Pegge. "Kello lienee ollut silloin
kuusi tai kahdeksan minuuttia vaille, se oli neljännestä vaille
ainakin silloin, kun kävin katsomassa oritta, enkä viipynyt sen
pilttuussa montakaan minuuttia. Ja sitten menin suoraa päätä noutamaan
tupakkarasiani ja kuulin askeleet."
"Teistä kai tuntui juttu kummalliselta -- vieras lähtee talosta siihen
aikaan yöstä -- eikö tuntunutkin?" tiedusteli Blick.
"Tavattoman kummalliselta se minusta tuntui", myönsi Pegge. "Mutta
eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Enkä olisi
kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, jollen olisi nähnyt häntä
uudestaan."
"Oho!" sanoi Blick "Vai niin! Te näitte siis hänet uudestaan?"
"Näin -- ja kun päivä alkoi jo valjeta -- näinkin hänet sillä kertaa
ihan selvästi!"
"Paljonko oli kello silloin?"
"Meidän tallimme päädyssä on kello", sanoi Pegge. "Se oli vastikään
lyönyt neljä."
"Neljä!" toisti Blick miettivästä. "Hm! Entä missä näitte hänet kello
neljältä? Samassa paikassako?"
"En", vastasi Pegge. "Juuri vähän ennen neljää minusta alkoi tuntua
siltä, ettei kuppi teetä olisi pahemmaksi. Minulla oli mukanani
teekannu ja hiukan teelehtiä sen sisällä, mutta tietysti tarvitsin myös
kiehuvaa vettä. Meillä on kaasukeittiö siellä pikku huoneessa tallin
perällä, jossa meidän ajurimme tavallisesti oleilee, nähkääs, ja niin
menin laittamaan siihen valkean keittääkseni hiukan vettä kattilassa.
Minun siellä ollessani kello löi neljä. Olin juuri pannut kattilan
tulelle, kun kuulin sen lyövän neljä. Siinä pikku huoneessa on ikkuna,
joka aukeaa taustan kasvi-istutuksiin päin -- ne kiertävät Dower-talon
takaa puiston reunaan asti, missä puisto alkaa kohota kukkuloita kohti.
Istutusten ja puiston välillä on tiheässä kuusia ja lehtikuusia, ja
äkkiä, näin tämän paroonin ilmautuvan niiden seasta ikäänkuin hän olisi
tullut ylempää harjulta."
"Oliko hän yksin?" kysyi Blick.
"Kyllä, hän oli yksin, aivan yksin, kuten aikaisemminkin", vastasi
Pegge.
"Kuinka kaukana te olitte hänestä?"
"Kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen yardin päässä."
"Mihin hän oli silloin menossa?"
"Hän asteli saman ison orapihlaja-aidan vierustaa samalle ovelle päin,
josta luulen hänen tulleen uloskin."
"Voitiinko hänet nähdä talosta?"
"Ei -- luulen, ettei", sanoi Pegge. "Talon ja istutusten välillä on
tiheä rivi puita -- pyökkejä, vasta lehteen puhjenneita."
"Näittekö hänen menevän sen ohi?"
"Näin hänen tunkeutuvan puuriviin", sanoi Pegge. "Kun hän oli kerta
päässyt sen läpi, oli hän ihan lähellä mainitsemaani sivuovea."
"Te kai tunnette Dower-talon perinpohjin, Pegge?" kysyi Blick.
"Kyllä", vakuutti Pegge. "Olin siellä jo ennen kuin rouva Tretheroe
tuli ja vuokrasi sen. Olen asunut siellä nuoruudestani saakka. Jouduin
sinne ensi kerran ollessani neljäntoista vuoden ikäinen."
"No hyvä, entäs tuo sivuovi? Millainen se on? Mihin se vie sisälle?"
"Käytävään, joka kiertää talon koko takaosan ympäri. Siitä lähtevät
portaat -- leveät portaat -- jotka johtavat ylhäällä olevan kaksoisoven
kautta eteishallin suurille portaille."
"Sitenkö, että kuka hyvänsä saattaa makuuhuoneista päästä helposti
niille?"
"Varsin helposti!" myönsi Pegge.
"Kello neljän aikaan aamulla ei kai ole jalkeilla ainoatakaan
palvelijaa?" tiedusti Blick mietittyään kotvan.
Peggen kasvot vetäytyivät leveään hymyyn.
"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Palvelijain herätyskello soi kello
kuudelta. Sitä ennen heitä ei tapaa ainoatakaan jalkeilla."
"Kun olemme tulleet puhuneeksi palvelijoista", huomautti Blick, "niin
tunnetteko rouva Tretheroen kamarineidin?"
Pegge hymyili.
"Daffy Halliwellinkö?" vastasi hän. "Tietysti tunnen."
"No hyvä, entä kuka on tämä Daffy Halliwell? Ja mikä on hänen oikea
ristimänimensä?"
"Daphne", sanoi Pegge siekailematta. "Kukako hän on? Katsokaas, hänen
isällään oli viljelyksen tapaista ylängön toisella puolen, Markenmoren
notkelman takana. Heitä oli kaksi tyttöä -- Daffy ja Myra. Daffy muutti
Intiaan rouva Tretheroen mukana ja palasi hänen kanssaan. Myra -- en
tiedä, mitä hänestä on tullut. Hän katosi tietämättömiin juuri noihin
aikoihin -- vaikka nyt muistuukin mieleeni, että hänen piti mennä
naimisiin erään miehen kanssa, joka asui lähellä heitä -- Jim Roperin,
sir Anthonyn metsänvartijan kanssa."
Blick ei piitannut paljoakaan näistä yksityiskohdista; hän harkitsi
tallirengin antamien tietojen pääkohtia.
"No, Pegge", sanoi hän hetken päästä, "muuan tärkeä kysymys -- olenko
minä ensimmäinen henkilö, jolle kerrotte tämän tarinan?"
"Te olette aivan ensimmäinen!" vastasi Pegge kerkeästi, "En ole
hiiskunut siitä edes puolella sanalla kenellekään muulle kuin teille!"
"Ettekö ole milloinkaan huomauttanut palvelustovereillenne nähneenne
parooni von Eckhardsteinin ulkona siihen aikaan aamusta?" tiedusti
Blick.
"En!" vakuutti Pegge. "En tahdo kieltää, että olisin saattanut niin
tehdä aivan ohimennen, jollen olisi kuullut Guy Markenmoren murhasta
sinä aamuna. Mutta minä kuulin siitä, hyvin varhain -- varemmin kuin
monet muut -- ennenkuin ajurimme ja toinen tallirenkimme olivat tulleet
vielä tallille -- enkä niin ollen virkkanut näkemästäni mitään."
"Kuka teille kertoi murhasta -- niin aikaisin?" kysyi Blick.
"Kyläpoliisimme", vastasi Pegge. "Minä seisoskelin itäisen lehtokujamme
päässä, kun hän ja Hobbs riensivät rinnettä ylös ylängölle. Hobbs
oli käynyt hakemassa häntä. Minä olisin lähtenyt heidän mukanaan
Markenmoren notkelmaan, jos olisin voinut jättää oriin. Olin juuri
tehnyt pienen kävelyretken puutarhamme laitaan hengittääkseni hieman
raitista ilmaa oltuani koko yön satulavajassa, kun poliisi ja Hobbs
kiiruhtivat ohi. Ja arvellen asioiden olevan yhteydessä toistensa
kanssa ajattelin, että on parasta pitää suunsa kiinni. Ja niin olen
tehnytkin -- aina tähän asti."
"Mutta lopulta te ajattelitte, että teidän pitäisi kertoa minulle? No,
olette tehnyt oikein", sanoi Blick. "Teille ei koidu ikävyyksiä, Pegge
-- te olette aivan turvassa."
"Nähkääs, eräästä syystä olen tullut teidän luoksenne tänä iltana",
huomautti Pegge katsahtaen äkkiä luihusti. "Tuumin sen olevan parasta."
"Niinkö? No mistä syystä?" kysyi Blick.
"Koska tämä parooni on tipotiessään jo huomisaamuna", vastasi Pegge.
"Hän aikoo lähteä."
"Oho!" huudahti Blick. "Mihin aikaan?"
"Olen saanut määrän kyyditä hänet Selcasterin rautatieasemalle
kahdeksan minuuttia yli kymmenen Lontoon Victoria-asemalle menevään
junaan", sanoi Pegge. "Me lähdemme täältä kello puoli kymmenen."
"Dower-talossa on joku rouva Hamilton, vai mitä?" kysyi Blick. "Rouva
Tretheroen ystävä kai? Aikooko hänkin lähteä?"
"Ei", vastasi Pegge. "Vain parooni. Minä vien hänet rattailla. Vain
hänet."
Blick nousi tuoliltaan kuin osoittaakseen, että keskustelu oli
päättynyt.
"Hyvä on, Pegge", sanoi hän. "No niin, muistakaa nyt -- ei halaistua
sanaa ainoallekaan elävälle sielulle! Olkaa aivan kuin mitään ei olisi
tapahtunut. Saatte kuulla minusta. Teitte oikein tullessanne, mutta
muistakaa, mitä sanon -- pitäkää koko juttu omana salaisuutenanne!"
Kun tallirenki oli mennyt, ryhdyttyään sitä ennen hullunkurisiin
varokeinoihin, ollakseen varma, ettei kukaan Valtikan vieraista nähnyt
hänen poistuvan salapoliisin arkihuoneesta, rupesi Blick ajattelemaan
niitä asioita, jotka hän oli juuri kuullut. Hän oli nyt aivan varma,
että parooni von Eckhardstein oli toinen niistä miehistä, jotka
yöllä olivat olleet koolla Valtikassa; Peggen kertomus ja hänen
itsensä tekemä havainto, että von Eckhardstein oli siepannut piipun
asianajajain pöydältä tutkintotilaisuudessa, saattoivat hänet tästä
vakuutetuksi. Mutta voitiinko häntä epäillä tämän nojalla syypääksi
murhaan? Blick ajatteli, ettei -- ehdottomasti ei. Hän saattoi
tuskin pitää mahdollisena, että mies murhaisi toisen, jäisi sitten
oleilemaan aivan murhapaikan lähelle ja toimisi yleensä siten kuin von
Eckhardstein näytti toimineen. Mutta -- hän saattoi tietää jotakin;
nähtävästi hän tiesi, ja voitiinpa hänet asettaa vastuuseen itse teosta
tai siihen osallisuudesta riittävien syiden nojalla tai ei, niin joka
tapauksessa oli nyt kylliksi aihetta vaatia hänet tekemään selkoa
itsestään. Jos hän joutuisi sillä tavoin odottamatta tutkittavaksi,
niin voitaisiin toivoa paljastuksia.
"Minä puserran hänestä jotakin ulos!" mutisi Blick. "Varmaan hän tietää
jotakin -- ja hänen on puhuttava."
Tehtyään tämän järkkymättömän päätöksen hän haki käsiinsä Grimsdalen,
määräsi aamiaisen valmistettavaksi täsmälleen puoli yhdeksäksi aamulla
ja pyysi isäntää toimittamaan hänelle kiesit, joilla hänet olisi
kyydittävä Selcasteriin kello kahdeksan aamulla.