Dower-talo oli iso, avara, vanhanaikainen rakennus, joka sijaitsi
peltojensa ja istutustensa keskellä, Markenmoren puiston
kaakkoisosassa, vähän matkaa kylästä, noin kahdensadan metrin päässä
Valtikka-majatalosta. Se oli miltei yhtä suuri kuin Markenmoren
kartanokin; siihen kuului melkoinen määrä talli- ja muita
ulkorakennuksia, ja yleensä se oli hyvin tilava ja mukava asuinpaikka.
Blick loi nopean, arvostelevan yleissilmäyksen, siihen ja sen
ympäristöihin astellessaan pihatietä pitkin; kaikki oli siellä hiljan
korjattu ja järjestetty. Dower-talo, ajatteli hän, oli paljon uhkeampi
ulkonäöltään kuin itse kartano. Markenmoren perheen vanha asuinpaikka
oli ulkoasultaan viheliäinen, rappeutunut; se kaipasi kipeästi uutta
maalausta. Dower-talo oli uuden uutukainen; sen nurmikot ja kasvitarhat
rehevät ja huolellisesti hoidetut. Eikä Blick hämmästynyt lainkaan,
kun vastaukseksi hänen kolkutukseensa oven avasi hyvin pitkä, pöyhkeä
lakeija, puettuna loistavaan liveriin. Tälle henkilölle näytti olevan
kovin vaikeata luoda katsettaan niin alas, että se olisi osunut
vierailijan kasvoihin.
"Onko rouva Tretheroe kotona?" kysyi Blick.
"Rouva Tretheroe on pahoinvoipa", vastasi lakeija. "Hän ei ota vastaan
tänään."
Blick veti esille käyntikorttikotelonsa.
"Olen pahoillani kuullessani, ettei rouva Tretheroe voi hyvin",
huomautti hän "Mutta näin hänet tunti tai pari sitten ja luulen, että
hän suostuu keskustelemaan kanssani jonkun minuutin perin tärkeästä
asiasta. Jättäkäähän käyntikorttini hänelle, olkaa hyvä."
Lakeija otti kortin vastahakoisesti, katsahti siihen, silmäili Blickin
nuorekkaita piirteitä hieman ihmetellen ja vetäytyen syrjään ovelta
näytti kehoittavan kävijää astumaan sisälle. Blick astui etuhalliin.
"Saamani määräykset olivat hyvin tarkkoja", huomautti lakeija
vastahakoisesti. "Mutta jos asia on hyvin tärkeä --"
"Se on!" keskeytti Blick. "Hyvin!"
"Menen katsomaan rouva Tretheroen kamarineitiä", sanoi lakeija. "Olkaa
hyvä, odottakaa."
Hän katsoi hämärään sisähalliin raskaiden oviverhojen taakse ja
Blick, jäätyään yksin, silmäili ympärilleen. Huone, jossa hän odotti,
oli pieni; vanha tammikaappi oli sen toisella seinällä; toisella
iso naulakko, josta riippui sikin sokin takkeja, vaippoja ja muita
päällystamineita. Mutta niiden joukossa oli huomattavin esine hieno
Raglantakki, väriltään kirkkaan sininen, ja Blick tunsi sen heti. Hän
oli nähnyt sen tutkintotilaisuudessa saman päivän aamuna -- samaisen
ison vaaleaviiksisen miehen yllä, joka oli istunut rouva Tretheroen
oikealla puolella koko oikeudenkäynnin ajan.
Muuan noista sisäisen näkemyksen harvinaisista kipinöistä, jotka
hänen ammattialansa miehillä ovat oikeata nerouden leimahtelua,
saattoi Blickin astumaan salamannopeasti takin luo ja sujauttamaan
oikean kätensä sen lähimpään taskuun. Hän tunsi parin hansikkaita
-- ja hansikkaiden alla piipun. Terästäen kuuloaan äärimmilleen ja
silmäten varovasti poimuisiin verhoihin hän veti piipun esille ja
katsahti siihen. Hän olisi hykähdellyt ilosta, jos olisi uskaltanut
-- sillä siinä oli se piippu, jonka Grimsdale oli löytänyt Valtikan
illallispöydältä! Se oli ihan varmasti sama piippu -- pikku lovi oli
ruusupuussa...
"Missä herra Blick on?" kysyi naisen ääni jostakin verhojen takana.
"Etuhallissako?"
Blick pisti piipun takaisin taskuun, siirtyi vähän kauemmaksi ja oli
tarkastelemassa hyvin innostuneena ketuntaljaa, joka oli levitetty
seinälle, kun verhot työnnettiin syrjään ja nainen ilmestyi näkyviin.
Silmänräpäyksen hän tähysteli naista äkillisen mielenkiinnon
valtaamana; tämä ei ollut tavallinen nainen, päätteli hän. Puettuna
sirosti ja hieman keikailevaisesti mustiin, sievään hilkkaan ja yhtä
sievään puhtaaseen esiliinaan hän näytti enemmän ranskalaiselta kuin
englantilaiselta, ja eittämättä hän oli yhtä kaunis kuin eloisakin.
Mutta tämä kauneus oli hieman lakastunutta; tässä, tuumi Blick, oli
noin kolmenkymmenenviiden ikäinen nainen, jolla aikanaan oli ollut
omat lemmenseikkailunsa; hänen loistavien silmiensä ja huultensa
ympärille olivat menneisyyden intohimot painaneet leimansa; Blickistä
tuntui, että hän oli niitä ihmisiä, joiden povessa uinuu salaisuuksia.
Ja lisäksi hän oli niitä naisia, jotka eivät saata katsahtaa mieheen
hymyilemättä hänelle: hän hymyili nytkin luodessaan katseensa etsivään.
"Herra Blick?" sanoi hän pehmeällä, vakavalla äänellä. "Haluatteko
tavata rouva Tretheroeta? Hän ei voi oikein hyvin -- tuo tämänaamuinen
juttu -- tiedättehän, ja kaikki muu siitä johtunut -- ankaraa
päänsärkyä. Mutta jos kysymys on asiasta --"
"Tärkeästä asiasta, mutta rouva Tretheroeta se ei häiritse millään
tavoin", vastasi Blick. "Vain pari kysymystä."
Nainen työnsi syrjään toisen oviverhoista ja paljasti näin avaran
sisähallin, jonka toiselta puolen kohosivat parvekeportaat.
"Tulkaa tätä tietä, olkaa hyvä", sanoi nainen.
Blick seurasi häntä portaita ylös. Parvekkeen päässä olevasta avoimesta
ovesta näkyi vierashuone ja siellä valtava piano: pianon ääressä istui
vaaleaviiksinen mies. Hän lauloi juuri, ilmeisesti huvikseen, ja säesti
kaunista baritoni-ääntään näppäilemällä heikkoja akordeja. Ohjaajatar
katsahti Blickiin ja hymyili taas.
"Parooni -- laulelee italialaisia rakkauslauluja", mutisi nainen.
"Hän pitää siitä enemmän kuin ampumisesta tai metsästyksestä tai
golfpelistä! Kullakin oma makunsa -- eikö totta?"
"Eri kansoilla erilainen", sanoi Blick. Hän oli jo tehnyt sen
johtopäätöksen, että rouva Tretheroen kamarineiti oli hieman
omintakeinen ja että tälle kannatti osoittaa huomiota, ja hän vastasi
hymyillen. "Hän ei varmaankaan ole englantilainen, eihän?" virkkoi
Blick.
"Saksalainen!" vastasi kamarineiti ymmärtävästi. "Aika typerys!" Hän
naurahti, pysähtyi erään oven eteen, koputti hiljaa ja viittasi Blickiä
astumaan sisälle avattuaan oven. "Herra Blick, rouva."
Rouva Tretheroe pyysi hieman ikävystyneellä äänellä Blickiä astumaan
sisälle, ja tämä noudattikin pyyntöä havaiten joutuneensa huoneeseen,
jonka hän heti käsitti olevan varmasti saman, missä sen haltijatar oli
ottanut vastaan Guy Markenmoren, kun he olivat kohdanneet toisensa
maanantai-iltana. Vaikka ulkona oli vielä aivan valoisaa, niin tässä
ylellisessä sopukassa paloi ruusunhohteinen lamppu, ja sen himmeässä
valaistuksessa Blick näki rouva Tretheroen, huolimattomasti mutta
aistikkaasti puettuna, leväten sohvalla; vaikka hän oli kalpea,
ajatteli Blick, niin tämä kalpeus ehkä lisäsi vain hänen kauneuttaan.
Ja jos hän lienee tuntenutkin hermokipuja päässään, poltti hän silti
savuketta; huoneessa oli vahvasti hienon turkkilaisen tupakan omituista
tuoksua, ja jakkaralla, lähellä huoneen valtijattaren sohvaa, oli avoin
savukekotelo.
"Istukaahan", sanoi rouva Tretheroe tarkastellen hyväksyvin katsein
Blickin miellyttäviä piirteitä ja hienoa ulkoasua. "Tuohon" -- hän
viittasi mukavaan tuoliin lähelle itseään. "Ottakaa savuke, otattehan?
Minä poltan lievittääkseni päänkipuani -- tuo aamuinen juttu saattoi
minut aivan sekaisin. Paljon puhetta, vähän tuloksia, eikö niin?"
Blick otti pelkästä kohteliaisuudesta savukkeen, vaikka hän vihasi
turkkilaista tupakkaa kuin myrkkyä, ja vaipui mukavaan nojatuoliin.
"Miten sattuu", vastasi hän kohteliaasti. "Väliin saatetaan puhua
hirveän paljon tällaisista asioista -- kysymyksiä aivan loputtomiin,
tiedättehän, ennenkuin päästään perille totuuden murenestakaan. Mutta
minä en aio kiusata teitä monilla kysymyksillä, rouva Tretheroe."
"Oh, sehän on yhdentekevää!" vastasi rouva Tretheroe ystävällisesti.
"Loppujen lopuksi erittäin huvittavaakin; työnne tuntuu teistä kai
hyvin mielenkiintoiselta, eikö tunnukin? Pitäisi ainakin tuntua",
lisäsi hän luoden vieraaseensa suoran katseen puoliksi suljettujen
silmiensä raosta. "Te olette kovin nuori -- vain poikanen, mielestäni!"
"En sentään ihan niin lapsukainen kuin miltä näytän!" vastasi Blick
naurahtaen. "Kaksitoista vuotta olen jo harjoittanut ammattiani. Mutta
nyt -- asiaan! Ette varmaankaan panne pahaksenne, jos teen teille pari
henkilökohtaista kysymystä, rouva Tretheroe? No niin, ensiksikin --
huomaan, että teidän oikean kätenne keskisormessa on hieman merkillinen
sormus."
"Tämä!" vastasi rouva Tretheroe. "Voittehan tarkastaa sitä." Hän
ojensi kätensä ja laski sen, hyvin hoikan ja kaunismuotoisen, Blickin
kämmenelle. "Eriskummainen, eikö totta?" lisäsi rouva Tretheroe
vetäessään kätensä pois hetkisen päästä, jonka kuluessa hän oli
kääntänyt sen toisin päin. "Harvinainen!"
"Hyvin erikoista laatua, siltä näyttää", vastasi Blick. "Mutta
tiedättekö, oliko Guy Markenmore-vainajalla samanlainen sormus kuin
tämä?"
"Tietysti hänellä oli", vastasi rouva Tretheroe. "Hän se juuri
osti nämä molemmat sormukset vuosia sitten. Me olimme kerran
yhdessä Portsmouthissa, ja eräässä noista omituisista vanhoista
muinaisesineiden kaupoista, joita tapaa tuollaisissa paikoissa,
huomasimme nämä kaksi sormusta. Hän osti ne maksaen niistä punnan tai
pari, ja me päätimme kantaa niitä aina. Guy-parka!"
"Oliko tuo sormus hänen sormessaan, kun tapasitte hänet viimeksi?"
kysyi Blick.
"Oli. Hän sanoi minulle, ettei hän ollut kertaakaan luopunut siitä --
ja minä vakuutin tehneeni aina samoin."
"Oliko se hänen sormessaan, kun hän lähti teidän luotanne?"
"Oli, tietysti!"
"No hyvä -- hänellä ei kuitenkaan ollut sitä enää, kun hänet löydettiin
seuraavana aamuna", sanoi Blick "Ei todellakaan!"
Rouva Tretheroe säpsähti.
"Siitä ei mainittu mitään tutkinnossa!" huudahti hän.
"Ei", sanoi Blick. "Minä en tietänyt koko sormuksesta mitään, ennenkuin
neiti Valencia Markenmore kertoi minulle siitä -- tutkinnon jälkeen.
Hän oli huomannut sen olleen veljensä sormessa, kun tämä käväisi
kartanossa ennen kuin tapasi teidät."
"Mutta -- sitä ei löydetty häneltä?"
"Häneltä ei todellakaan löydetty sitä."
Rouva Tretheroe heitti pois savukkeensa. Hänen kulmansa vetäytyivät
ryppyyn ja silmänsä synkistyivät.
"Niin ollen -- tässä on uusi todistus siitä, että Harborough on
surmannut hänet!" huudahti hän.
"Kuinka niin?" kysyi Blick.
"Mustasukkaisuutta! Hän tappoi hänet mustasukkaisuudesta ja
otti häneltä sormuksen, kun hän oli kuollut - mielettömänä
mustasukkaisuudesta sen takia, että Guylla oli jotakin sellaista, mikä
yhdisti meitä toisiimme!"
"Uskotteko todellakin, rouva Tretheroe, että Harborough tappoi Guy
Markenmoren mustasukkaisena hänelle -- teidän tähtenne?"
"Kyllä, uskon -- olen varma siitä!"
"Mutta", sanoi Blick, "Harborough sanoi -- muistattehan hänen
todistuksensa? -- että hän oli parantunut intohimoisesta rakkaudestaan
teihin muutamia vuosia sitten."
"Älkää luulkokaan!" vastasi rouva Tretheroe. "Jos hän lieneekin
parantunut, niin se valtasi hänet jälleen entisellä voimalla, kun hän
kohtasi minut joku päivä sitten iltapuolella. Huomasin varsin hyvin,
että Harborough oli aivan yhtä silmittömästi rakastunut minuun kuin
koskaan! Sitten -- Guy saapui, ja -- ja -- no niin, kuten sanoin,
me sovimme pian välimme ja hän kohtasi Harboroughin tuolla ylhäällä
ylängöllä, ja tietysti he joutuivat kiistaan ja Harborough tappoi
hänet! Minä en huoli, mitä te poliisit sanotte, tai tutkintotuomari ja
hänen valamiehistönsä tai lakimiehet -- minä tiedän!"
"Siinä tapauksessa te ette välitä mitään todistuksissa mainituista
kahdesta miehestä, jotka olivat Guy Markenmoren kanssa sinä yönä, rouva
Tretheroe?"
"En hitustakaan! Pelkkä liikekohtaus?"
"Eikö hän kertonut teille, kenet hänen piti tavata?"
"Ei -- ei maininnut siitä sanaakaan! Vain liikeasia. Se ei huvittanut
minua."
"Hyvä", sanoi Blick kotvan vaitiolon jälkeen. "Nyt tahtoisin tehdä
teille toisen kysymyksen. Teillä oli täällä talossanne kolme neljä
muutakin vierasta, kai, siihen aikaan; eikö teistä tunnu mahdolliselta,
että joku heistä olisi ollut se toinen mies, joka saapui Valtikkaan?"
"Ei todellakaan!" huudahti rouva Tretheroe. "Tietysti minä
tunnen heidät kaikki hyvin. Mutta tietääkseni yksikään heistä ei
tuntenut Guyta! He olivat kaikki sotilashenkilöitä -- heihin olin
tutustunut Intiassa. Heillä kaikilla oli täällä vaimonsa mukanaan,
paitsi luonnollisesti parooni von Eckhardsteinilla -- hän ei ole
sotilashenkilö eikä naimisissa. Mutta ennenkuin hän oli tullut
vierailemaan tänne luokseni, ei hän ollut koskaan kuullut edes
puhuttavankaan Markenmoren perheestä. No niin -- voiko kukaan väittää
sitä?"
"Ei ensinkään!" vastasi Blick nopeasti. "Mutta tällaisissa tapauksissa,
kun vieraita ihmisiä on lähellä paikkaa -- nähkääs, siksi tiedustelin,
keitä he olivat, käsitättehän."
"Olen kertonut teille, keitä vieraani olivat", sanoi rouva Tretheroe.
"Olisihan jo sellainen ajatuskin, että joku heistä olisi voinut mennä
Valtikkaan siihen aikaan yöstä, kovin naurettava; ei -- Valtikassa
sattuneella kohtauksella ei ole mitään merkitystä. Keskittäkää
ajatuksenne Harboroughiin -- hän sen teki! Hän on aina ollut
luonteeltaan hurja, käsittämätön ja hillitön, muuten minä olisin
saattanut kerran mennä naimisiinkin hänen kanssaan."
Blick ei vastannut tähän mitään. Hän nousi lähteäkseen pois, ja
rouva Tretheroe ojensi hänelle kätensä silmäten häntä toistamiseen
hyväksyvästi.
"Tulkaa katsomaan minua toistekin -- kertomaan minulle, kuinka työnne
edistyy", sanoi rouva Tretheroe. "Luonnollisesti juttu kiinnittää
kovasti minun mieltäni!"
Blick suuntasi kulkunsa alakertaan. Vierashuoneen ovi oli vielä auki,
ja parooni von Eckhardstein hyräili yhä tunteellisia laulelmiaan.
Portaiden juurella kamarineito ilmestyi äkkiä esille ja hymyili. Myös
Blick hymyili.
"Minä en ole pahentanut emäntänne päänkipua", huomautti hän.
"Päänsärky johtuu liiallisesta tupakoinnista", kuiskasi kamarineiti
silmäten ympärilleen. "Kuulkaahan!"
"Mitä?" kysyi Blick niinikään kuiskaten.
"Onko mitään -- saatu selville?" kysyi kamarineito.
"Mitä sitten? Ei -- liian aikaista", vastasi Blick. "Mutta --
tiedättekö jotakin?"
"Minäkö? Herra varjelkoon, en! Olin vain utelias, nainen kun olen."
"Mikä on nimenne?" tiedusteli Blick hymyillen.
"Halliwell", vastasi kamarineito nopeasti. "Entä sitten?"
"Neiti vai rouva?" kysyi Blick.
"Neiti! Miksi kyselette?"
"Halusin vain tietää", sanoi Blick. "Jään tänne joksikin aikaa, hyvin
todennäköisesti, ja olen varma, että tapaan teidät jälleen."
Hymyillen vielä kerran Blick lähti pois, ja selvittyään talosta hän
ajatteli vain yhtä asiaa. Se oli perin tärkeä. Von Eckhardstein oli
lähtiessään tilapäisestä oikeussalista aamulla, oikeudenkäynnin
päätyttyä, anastanut Valtikkaan jätetyn piipun astuessaan pöydän ohi,
jolle se oli pantu. No niin -- oliko von Eckhardstein se mies, joka oli
unohtanut sen sinne?
Blickillä oli tapana pohtia itsekseen eri ilmiöiden kaikkia mahdollisia
syitä: hän alkoi keksiä nyt niitä. Von Eckhardstein saattoi olla
niitä ihmisiä, jotka kokoovat intohimoisesti rikoksen yhteydessä
olevia esineitä -- hän, Blick, oli joutunut tekemisiin monen sellaisen
mielettömän henkilön kanssa ja tiesi, ettei moinen halu kaihtaisi
mitään, ei edes varkauttakaan, kun kysymys oli sen tyydyttämisestä. Tai
hän saattoi myös tuntea sen miehen, joka oli unohtanut piipun, ja oli
voinut tyynesti siepata sen hämmingissä ja tungoksessa mielien hävittää
todistuskappaleen ystäväänsä vastaan. Mutta joka tapauksessa piippu
oli nyt Eckhardsteinin taskussa, ja Blick oli nähnyt sen ja todennut
oikeaksi.
-- Jos se on hänen, -- mietti Blick, -- niin silloin hän on se mies,
joka meni Valtikkaan kello kahdelta viime tiistaiaamuna ja lähti sieltä
kymmentä vaille neljä Guy Markenmoren ja tuon toisen miehen kanssa!
Tämä on eittämättömän varma tosiasia!
Hän käveli takaisin majataloon ja istuutui sovittuun aikaan
illalliselleen. Grimsdale koputti hänen ovelleen ja astui sisään, juuri
kun hän oli lopettanut ateriointinsa.
"Tuolla keittiössä on muutamia kyläläisiä, jotka juttelevat murhasta",
huomautti hän hymyillen ovelasti. "Ettekö tahtoisi kuunnella, mitä he
puhuvat?"
"He eivät puhuisi minun läsnäollessani", sanoi Blick.
"Minä kätken teidät sellaiseen paikkaan, mistä teitä ei nähdä", vastasi
Grimsdale. "Tulkaa mukaani."
Hän johdatti etsivän eteishallin poikki ja tarjoiluhuoneen läpi
komeroon, joka sijaitsi erään yksityishuoneen ja majatalon keittiön
välillä. Komero oli pimeä lukuunottamatta ristikkoikkunaa keittiön
seinässä; Grimsdale viittasi Blickiä lähemmäksi ja kurkisti ikkunan
läpi.
"He eivät näe teitä toiselta puolelta", kuiskasi hän. "Mutta te voitte
nähdä ja kuulla kaikki täältä. Kuunnelkaapas!"
Blick työnsi kasvonsa lähemmäksi ristikkoa ja katsoi siitä. Puolisen
tusinaa työmiehiä, enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhanpuoleisia,
istui iloisen takkavalkean ympärillä vanhanaikuisessa keittiössä,
oluthaarikat edessään pöydällä, piiput suussaan. He kaikki olivat
tyypillisiä maalaiseläjiä, kumarahartiaisia, ahavoituneita, kasvoilla
hieman tylsä ilme, silmissä jotakin ilkeän luihua; eräs heistä selitti
parhaillaan rikosjuttua.
"Minä en epäile vähääkään, että herra Guy tapettiin rikollisesti!"
puheli hän. "Murha se on, eikä kukaan voi väittää, ettei se sitä olisi,
eipä voikaan! Mutta kuka sen on tehnyt, sitä ei voidakaan selvittää
niin helposti kuin joku saattaisi luulla. Se on tehty yksinäisessä
sopukassa, kuten tiedätte, mutta ei kukaan tiedä sen enempää."
"Joku on hänet murhannut, yhtä kaikki", huomautti toinen. "Luulenpa,
ettei asiaa voida ryhtyä tarkastelemaan muulta kuin tältä pohjalta.
Mutta ken hän on mahtanut olla, sitä en tiedä, ja voin vaikka vannoa,
ettei kukaan muukaan tiedä, hiisi vieköön!"
"Oli miten oli, mutta tuntoni ei salli minun uskoa, että John
Harborough, tuolta Greycloisterista, olisi tehnyt sen", sanoi kolmas
mies. "Minä en saa päähäni sitä, että synnynnäinen herrasmies
nousisi yösijaltaan kello kolme aamulla mennäkseen ampumaan toisen
herrasmiehen! Sepä olisi hiivatin kummallista kristityn etuoikeutta,
totisesti! E-ei -- minusta se on lorua, ihan tykkänään!"
"Kuka sen on sitten tehnyt?" kysäisi joku.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten muuan mustanpuhuva mies, joka
tähän asti oli vaiteliaana poltellut piippuaan nurkassa, kumartui
eteenpäin.
"Minä viis välitän noista kruununmiehen tutkinnoista ja lakimies-
ja poliisinuuskijaparvista!" sanoi hän päättävällä äänellä. "Aina
ne ajavat väärää jänistä, niin ajavatkin! Emmekö me, jotka olemme
eläneet näillä tienoin koko ikämme, tiedä varsin hyvin, että sillä
miehellä oli poistuessaan täältä, seitsemän vuotta siitä on jo
kulunut, koko joukko verivihollisia? Eikö täällä joka taholla ole
miehiä, joiden sydänkäpysten ja mielitiettyjen päät hän pani pyörälle
konsteillaan? Eikö hän liehitellyt aina rakkaudentunnustuksineen
kaikkien sievännäköisten nuorten naisten ympärillä? Älkää te puhuko
minulle mitään! -- ylängön tällä puolen useampi kuin yksi mies
iloitsisi kovasti saadessaan työntää veitsensä Guy Markenmoren sydämeen
-- tai lävistää sen pistoolin kuulalla, miten vain! Siinä syy hänen
kuolemaansa, se on minun ajatukseni!"
Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa. Sen keskeltä kajahti
voimakkaampana erään vanhan miehen ääni.
"Herran tiet ovat tutkimattomat!" virkkoi hän. "Enpä ihmettelisi,
vaikka tämän Benin sanoissa olisi paljon tottakin. Kosto on hirveän
väkevä ase miehen oikeassa kädessä, ja kun sitä säilytetään, sitä
väkevämmäksi se käy, ihan kuin hyvä olut. Niinpä kyllä, tosiaankin, se
saattaa olla kostoa..."
Blick poistui senjälkeen pohtiakseen tätä ajatusta. Grimsdale tuli
hänen luokseen uudestaan, salaperäisen näköisenä.
"Täällä kasvitarhassa on muuan nuori mies, joka haluaa tavata teitä --
yksin, kaikessa salaisuudessa", sanoi hän.
"Kuka hän on?" kysyi Blick.
Grimsdale loi häneen ovelan katseen. "Muuan rouva Tretheroen
tallirengeistä", vastasi isäntä.