Viestinviejä, jonka Blick oli lähettänyt Selcasteriin sinä aamuna
ennen lähtöään Markenmoren kartanoon ollakseen läsnä murhatapauksen
alustavassa tutkintotilaisuudessa, oli vienyt kirjeen vanhan
kaupungin etevimmälle kirja- ja paperikauppiaalle. Blick havaitsi
tarvitsevanpa kipeästi eräitä välineitä ryhtyessään ratkaisemaan niitä
pulmakysymyksiä, jotka juuri oli hänelle asetettu. Kirjakauppias
oli se mies, joka voi antaa hänelle apuaan. Ja tuossa olivat nyt
kirjakauppiaan lähettämät tavarat -- toinen iso rullalle kierretty
paketti, huolellisesti kääritty piikkokankaaseen; toinen pullea pikku
mytty, ruskeaan paperiin verhottu. Blick aukaisi tämän ensiksi,
veti esille ja pani pöydälleen laskostetun tiekartan, kreivikunnan
yleiskartan, pari kolme paikkakunnan opaskirjaa, selittävillä
valokuvilla varustettuja, korkeampilentoisen tekeleen, _Selcasterin
ympäristöt_, joka myös oli runsaasti kuvitettu, Bradshawin turistin
ja paikallisen aikataulun. Hän tarkasteli niitä kaikkia huolellisesti
laskiessaan ne kädestään -- juuri niitä hän kaipasi. Mutta hän tunsi
vielä suurempaa mielenkiintoa isoa, piikkokankaaseen käärittyä
pakettia kohtaan, joka, sitten kun se oli vapautettu kääreistään,
osoittautui sisältävän virallisen kartan Markenmoren kylästä ja sen
lähimmästä ympäristöstä -- ison nelikulmaisen esineen, paksupaperisen,
johon oli merkitty, nimitetty ja mitattu jokainen valtamaantie,
kylätie, polku, talo, huvila, niitty, metsä, keto, lehto, joki, puro,
pensaikko, porras. Blick tunsi riemastuneena saavansa tyydytystä
salapoliisivaistoilleen katsellessaan tuota mestarinäytettä -- hän
siunasi yleisesikunnan topografisen osaston miehiä sen johdosta, että
he olivat valmistaneet sen huolellistakin huolellisemmin. Hän haki
käsiinsä Grimsdalen ja sai tältä muutamia nastoja; näillä hän kiinnitti
valtavan karttansa sopivaan, tyhjään paikkaan arkihuoneensa seinällä,
ja seuraavan puolen tunnin ajan hän seisoskeli sen edessä poltellen
piippuaan. Tämän jälkeen hän olikin muodostanut itselleen yleiskuvan
ympäristöstään ja painanut tärkeimpäin paikkain nimet teräväin
aivojensa salaisiin lokeroihin.
Sitten hän kävi käsiksi oppaisiin, karttoihin ja aikatauluihin ja
tarkasteli niitä kahden tunnin ajan väsymättömän uutterasti. Hän tahtoi
ottaa selkoa kaikesta, mikä koski maanteitä, rautateitä ja aikoja
-- alkeellista työtä tämä, mutta tuiki tärkeätä. Ja hän totesi heti
sen, mitä Walkinshaw oli sanonut tutkinnon lykkäämistä seuranneessa
jälkikeskustelussa, nimittäin, että Markenmore sijaitsi melkein
keskellä eräänlaista kolmiota, jonka sivuina olivat valtamaantiet. Nämä
tiet muodostivat sellaisen kolmion, että sen kaksi sivua oli lyhyempiä
kuin kolmas sivu, mutta keskenään yhtä pitkää; kolmas sivu oli toisia
pitempi. Markenmore sijaitsi tämän kolmion lounaisosassa, läheten sitä
kulmaa, jonka muodostivat kolmion kanta ja pisin sivuista; niin ollen
se oli lähempänä kolmion kahta sivua kuin kolmatta ja sentähden myös
kahta valtamaantietä kuin yhtä. Ja näistä kolmesta valtamaantiestä
kaksi, jatka molemmat lähtivät Lontoosta kartastoon päin, sivuutti
muutaman kilometrin päässä Markenmoren; kolmas tie kulki koko matkan
rannikkoa pitkin. Valtamaanteitse Markenmore oli siis välittömässä
yhteydessä Lontooseen, tarkemmin sanoen kymmenen penikulman päässä
siitä koilliseen, ja matkan varrella oli muutamia rannikkokaupunkeja
vähäisen matkan päässä toisistaan.
Mutta sen kolmion lisäksi, jonka nämä valtamaantiet muodostivat, oli
olemassa vielä toinenkin kolmio, rautateiden muodostama. Rautatiet
seurasivat itse asiassa maanteitä ja kulkivat yhdensuuntaisesti
niiden kanssa; ne olivat niiden mukaiset kaikissa suhteissa; maantie
ja rautatie kulkivat rinnakkain, eivätkä ne olleet missään kohdin
toisistaan puoltatoista kilometriä kauempana. Markenmoresta oli lyhyt
matka näille pääradoille. Sieltä voitiin päästä helposti useille
asemille. Itse Selcaster sijaitsi noin neljän kilometrin päässä
kaakkoiseen; Mitbourne melkein saman välimatkan etäisyydellä itään;
neljän ja puolen kilometrin päässä lounaiseen oli tärkeä ratojen
yhtymäkohta; kuuden kilometrin päässä pohjoiseen oli asema tien
varrella. Tarkastettuaan aikatauluaan Blick huomasi, että kello neljän
ja kuuden välillä aamulla kaikkien näiden neljän aseman ohi kulki
melkoinen määrä junia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen, ja että
kahdelta asemalta, mainitulta risteysasemalta ja pohjan puoliselta
asemalta, lähti joka aamu neljännestä vaille kuusi erikoisia työjunia,
jotka epäilemättä kuljettivat paljon kaikenlaisia työmiehiä muutaman
kilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan suureen lastaussatamaan.
Sanalla sanoen hän teki sen havainnon, että vikkelä, neuvokas mies
saattaisi päästä ilman minkäänlaisia vaikeuksia huomaamatta pois
Markenmoren seuduilta millä hyvänsä niistä varhaisista aamujunista,
jotka lähtivät vähintäinkin kuuteen eri suuntaan.
Ottaessaan jälleen pohdittavakseen kysymyksen saapumis- ja
poistumismahdollisuuksista maanteitse Blick muisti Walkinshawin
kertoneen, kuinka helppoa paikkakunnalla on visusti kätkeä
moottoripyörä siksi aikaa, kun sen omistaja tai haltija pistäytyisi
vierailulle. Tässä suhteessa seinällä riippuva tarkka kartta oli
hänelle suureksi avuksi. Seudun koko asema oli merkitty selvästi
pienempiä yksityiskohtia myöten. Pohjoiseen ja koilliseen Markenmoren
huvilasta, Greycloisterin, Harboroughin ison talon takana, sijaitsivat
Puistikko, Fransemmeryn asuinpaikka, ja Woodlandin huvila, rouva
Braxfieldin maatilus, kukkuloilla, parhaasta päästä aukeilla ja
lakeilla, joita halkoivat ristiin rastiin syvät notkot ja joihin
muodostivat syvänteen loppuunkäytetyt kalkkikaivokset, joiden pohja
oli rehevän kasvullisuuden ja pensaikkojen peitossa; kartalla näkyi
myös peltoja, lehtoja ja siellä täällä sankkoja metsiä. Kenen hyvänsä
olisi ollut varsin helppoa pyörähtää valtamaantieltä näille autioille
kulmille, jättää moottoripyöränsä jonkun vanhan, hylätyn kaivoksen
pimentoihin tai metsän jalavien ja pyökkien alle, lähtiessään itse
alas kylään. Lisäksi Blick havaitsi, että seinäkartalle oli merkitty
joitakuita vihreitä viivoja kukkuloiden poikki; hän oli tutustunut
siksi hyvin Markenmoren notkelmaan, että hän tiesi ruohikon olevan
siellä niin vahvaa, kimmoisaa ja tiheää, että sen poikki saattoi
ajaa autolla missä hyvänsä yhtä helposti kuin kivetyllä tiellä ja
tarvitsematta pelätä jättävänsä minkäänlaisia jälkiä. Sentähden mies
oli saattanut poiketa valtamaantieltä, loitota kukkuloiden poikki mihin
hyvänsä kolmen kilometrin alalla kylästä, jättää moottoripyöränsä
johonkin sopivaan vanhaan kalkkikaivokseen ja olla varma siitä, ettei
kukaan saisi tietää, miten hän oli tullut ja mennyt. Tuolla ylhäällä,
noissa erämaissa, ei ollut ainoatakaan asumusta, ei huvilaa, ei edes
syrjäistä maalaistaloa, kuten kartta osoitti.
Se siitä -- Blick otti nyt punnitakseen kolmannen seikan. Grimsdale
oli kertonut nähneensä noiden kolmen miehen, kun he poistuivat hänen
talostaan neljännestä yli kolme tiistaiaamuna, kävelevän pitkin
maantietä Greycloisteriin ja Mitbourneen päin; Blick kiinnitti
huomiotaan tähän tiehen. Ihan Valtikan ohitse, sen etupuolella olevan
kasvitarhan ohi, kulki kylän valtatie; tarhan nurkalla se haaraantui;
toinen haara kääntyi oikealle suoraan Selcasteriin päin; toinen taas
kääntyi Mitbourneen päin ja sivuutti noin kolmensadan metrin päässä
Valtikasta Greycloisterin kujaportin. Grimsdalen sanojen mukaan nuo
kolme miestä olivat valinneet tämän tien ja kadonneet sille. Mutta
Guy Markenmore, mikäli lääkärin todistus piti paikkansa, oli ammuttu
kuoliaaksi kello neljän tienoissa, Markenmoren notkelmassa, noin
puolentoista kilometrin päässä pohjoiseen tästä tiestä. Kuinka hän
oli joutunut sinne? Virallinen kartta ja tarkat merkinnät antoivat
siihen selvityksen. Kahdensadan metrin päästä Valtikan majatalosta
Mitbournen tien varrella oli kaksi polkua, yksi kummallakin puolen
tietä. Toinen, eteläinen tai oikeanpuolinen, kulki niittyjen poikki
Selcasterin suuntaan, toinen, pohjoinen tai vasemmanpuolinen, kääntyi
ylös kukkuloille Greycloisterin ja Woodlandin huvilan välitse. Lähellä
Markenmoren notkelmaa -- siis juuri siinä kohdassa, mistä maatyöläinen
Hobbs oli löytänyt Guy Markenmoren kuolleen ruumiin, tämä polku yhtyi
toiseen, joka vei suoraan Mitbournen asemalle.
Tämän nähdessään Blick teki johtopäätöksen: kun nuo kolme miestä olivat
saapuneet polkujen risteykseen, he erosivat. Yksi heistä kääntyi joko
takaisin kylään (epätodennäköistä, ajatteli Blick) tai painui oikean
käden polulle mennäkseen Selcasteriin (varsin luultavaa, tuumi Blick);
toiset kaksi miestä, joista Guy Markenmore oli varmasti toinen,
painuivat vasemman käden polulle ja kapusivat mäenrinnettä Markenmoren
notkelmaan. Täällä Guy Markenmore murhattiin äkkiä, ja olipa hänen
mukanaan ollut mies kuka hyvänsä, joko tuo oletettu amerikkalainen,
joka oli saapunut Valtikkaan kello yhdeksän maanantai-iltana, tai
se mies, joka oli päästetty sisälle kello kahdelta tiistaiaamuna,
niin hän oli murhaaja. Tultuaan tähän johtopäätökseen Blick tunsi
itsensä hieman iloiseksi. Hän täytti uudelleen piippunsa ja
sytytti sen, työnsi kädet taskuihinsa ja taapersi arkihuoneestaan
eteissalin poikki tarjoiluhuoneeseen. Tämä tapahtui jo vuosia ennen
kuin saatettiin voimaan nuo ankarat erikoisrajoitukset, jotka nyt
estävät vapaasyntyistä englantilaista eleskelemästä mielensä mukaan
ravintolassaan, silloin kun hän tuntee siihen halua, ja vaikka kello
oli vasta viisi iltapäivällä, oli miellyttävässä tarjoiluhuoneessa
joukko vieraita, laiskottelevia kyläläisiä, jotka keskustelivat
tutkinnosta ja murhenäytelmästä, joka oli aiheuttanut sen. Jokikinen
sielu tiesi jo Blickin olevan sen kuuluisan lontoolaisen etsivän,
joka oli saapunut kylään selvittämään kysymystä, kuka oli tappanut
nuoren Guy-raukan, ja hirttämään sen roiston löydettyään hänet,
ja he tuijottivat Blickin vaaleisiin hiuksiin, sinisiin silmiin,
pyöreisiin kasvoihin ja keikarimaisiin kaupunkilaisvaatteihin kuin
ihmetellen, kuinka moisella nuoren näköisellä kerubilla saattoi ehkä
olla vainukoiran ominaisuudet ja kettukoiran kestävyys. Mutta Blick,
nyökättyään ystävällisesti, ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota
näihin patriarkkoihin ja tietäjiin -- hän aikoi kylläkin tehdä
tuttavuutta heidän kanssaan lähitulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä
hän halusi vaihtaa pari sanaa Grimsdalen kanssa.
Grimsdale, paitahihasillaan, kiilloitti parhaillaan laseja
tarjoiluhuoneen toisessa päässä; Blick siirtyi sinne ja kumartui hänen
puoleensa.
"Kuulkaas!" kuiskasi hän. "Pari sanaa kanssanne, Grimsdale. Se piippu,
jonka löysitte --"
"Mitä, sir?" vastasi Grimsdale kumartuen tarjoilupöydän yli.
"Te kai", jatkoi Blick, "tutkitte sen perinpohjin?"
"Kyllä, sir."
"Huomasitteko valmistajan nimeä tai alkukirjaimia?"
"Kyllä, sir. Se oli noita L. & Co:n piippuja. Minä tunnen ne varsin
hyvin, herra Blick -- entisellä isännälläni sir James Marchantilla,
oli tapana poltella niillä. Hän lahjoitti minulle vanhoja piippujaan,
silloin tällöin."
"Löwe & Companyn piippuja, vai mitä?" sanoi Blick, joka oli aivan varma
asiasta ja halusi vain tietää, tiesikö isäntä.
"L. & Co:n piippuja, sir -- niin minä niitä nimitän; sellainen leima
niissä on -- puussa ja hopeahelassa -- ja tietysti hopeamerkit --
leijona ja kruunu, samat merkit kuin kaikissa hopeatavaroissa."
"Huomasitteko piipussa mitään muuta?"
"Huomasin kaksi seikkaa, herra Blick -- minä olen niitä, joille on
annettu huomiokyky. Piippu oli uudehko; paljon sillä ei ollut poltettu.
Siinä toinen seikka. Ja toinen oli tämä -- pesän reunassa oli pieni,
hyvin pieni lovi -- kuin jos piipun omistaja olisi koputtanut tuhat
pois jotakin terävää vasten -- ehkä uuninristikon reunaa tai saappaansa
korkoa vasten ja satuttanut sen silloin naulaan; olen nähnyt monia
oivallisia piippuja nakutettavan piloille sillä tavoin, olipa puu
kuinka tervettä tahansa."
"Hyvä!" sanoi Blick. "Te olette totta tosiaan nerokas havaintojen
tekijä."
Grimsdale hymyili.
"No niin", sanoi hän alentaen ääntään vieläkin matalammaksi. "En
maininnut siitä mitään todistajain aitiossa, mutta -- näin meidän
kesken puhuen -- saatuani kuulla tuosta murhasta kaiken sen, minkä
kuulin, panin oman merkkini piippuun!"
"Panitteko?" huudahti Blick. "Minkä merkin?"
"Pikku ristin hopearenkaaseen", sanoi Grimsdale. Hän iski viekkaasti
silmää etsivälle. "Tuntisin jälleen oman merkkini -- milloin hyvänsä!"
Blick nyökkäsi. Sitten hän silmäili huoneen peränurkassa olevia miehiä.
"Jaarittelevat kai päivän tapahtumista?" kysyi hän.
"Kaiketi!" myönsi Grimsdale. "Hyväinen aika! -- he eivät puhu moneen
päivään mistään muusta -- jollei ilmaannu nelijalkaista kanaa tai
kolmipäistä vasikkaa! Tämä antaa vettä heidän myllyynsä, kaikki tämä,
herra Blick. Lontoolainen kun olette, niin ette tiedä, kuinka kerkeitä
kyläläiset ovat lörpöttelemään ja juoruilemaan!"
"Kuka tuo pahin lavertelija on?" kysyi Blick.
"Benny Cripps, haudankaivaja", vastasi Grimsdale vilkkaasti. "Menkääpä
pakisemaan hänen kanssaan, niin hän kertoo teille Markenmoren ja sen
jokikisen miehen, naisen ja lapsen historian, ylhäisen ja alhaisen,
rikkaan ja köyhän, aina luomispäivästä asti -- milloin se lienee
ollutkaan, mutta pitkälti siihen varmaankin on. Hän kuuluu tuntevan
näiden Markenmorein sukupuun, mainitakseni esimerkin, paremmin kuin he
itse!"
"Merkillinen vanha mies", huomautti Blick. "Missä hän asustaa?"
"Ensimmäisessä mökissä kirkkomaalta käsin", vastasi Grimsdale.
"Vanhassa, olkikattoisessa hökkelissä."
"No niin", sanoi Blick kohottautuen kyynärpäiltään tarjoilupöydältä.
"Minä lähden hieman retkeilemään silmäilläkseni ympärilleni. Kai te
valmistatte minulle illallisen kello kahdeksaksi?"
"Ihan varmasti, sir -- olen hankkinut teitä varten herkullista
kananpaistia", vastasi Grimsdale. "Ihanaa!"
Blick nauroi, nyökkäsi ja poistui ulos kylätielle. Hänen
kauneudentajuntansa oli herkkä, tämän rikollisia nuuskivan vainukoiran,
ja tämä maan eteläisessä kolkassa sijaitseva pikku kylä, puoliksi
niin vanha kuin sen yli kohoavat kukkulat, tenhosi hänet. Markenmore
oli pikku sopukka vähäisine olkikattoisine mökkeineen puistikoitten
ja hedelmätarhojen keskellä, siellä täällä varakas maatalo syrjässä
maantiestä aitauksensa takana, mutta tärkein nähtävyys oli keskellä
kylää -- harmaa, vanha kirkko, jonka suippeneva torni kohosi
korkealle kirkkomaata ympäröivien pyökkien ja poppelien yläpuolelle.
Näinä varhaisina kevätpäivinä vallitsi syvän rauhan tuntu näillä
maalaisseuduilla, ja Blickistä tuntui äkkiä kummalliselta, että hän oli
nyt täällä, puhtaan ja häiritsemättömän luonnon helmassa, sellaisilla
asioilla kuin hän todellisuudessa oli. Tällä hetkellä henki kaikki,
mökkipahasten puutarhojen varhaisista kukista ja taimista korkealle,
vasta lehteen puhjenneisiin puihin rakennettuihin uusiin linnunpesiin
saakka, elämää -- mutta hänen tehtävänään oli paljastaa rikoksen
tekijä, väkivaltaisen kuoleman aiheuttaja.
Hänen mieleensä muistui pian tuo kuolemantapaus ja sen seuraukset,
kun hän näki vanhan miehen, joka valvoi puiden ympäröimän kirkkomaan
eräässä sopessa kahden haudan kaivantatyötä. Blick muisti silloin,
että sir Anthony Markenmore ja hänen vanhin poikansa piti haudattaman
vierekkäin ylihuomenna -- vanha mies oli varmaan siis haudankaivaja,
Benny Cripps, josta Grimsdale oli taannoin puhunut. Hän meni
kirkkomaalle ja astui Crippsin luo; haudankaivaja, käpristynyt vanhus,
ulkonäöltään seitsenkymmenvuotias, kääntyi kahdesta apulaisestaan ja
nyökkäsi etsivälle tuttavallisesti. Hän istuutui lähelle olevalle
hautakivelle, täytti lyhyen savipiippunsa ja ryhtyi sitä sytyttämään.
"Te kai olette se nuori lontoolainen herrasmies, joka on tullut tänne
ottamaan selvää nuoren herra Guyn murhaajasta, kuulemma?" virkkoi
hän katsellen arvostelevasti Blickiä. "Kuuluttekin olevan näppärä
hommissanne. No, olettepa saanutkin aika urakan suoritettavaksenne,
parahin nuori herra, niinpä luulen! Eihän tällaista juttua päivässä
selvitetä, eihän toki, eikä viikossakaan. Tutkinnossa ei saatu
paljoakaan selville, ei -- ei mitään!"
"Te olitte siellä, vai mitä?" kysyi Blick.
"Siellä olin, herra, ja kuulin kaikki, mitä puhuttiin. Mutta en tullut
hullua hurskaammaksi. Hyväinen aika, eihän tässä jutussa vielä ole
päästy alkua pitemmälle! Te, herra, muistutatte noita saalistaan ajavia
metsänkävijöitä, jotka tunkeutuvat salaperäisiin erämaihin, lähtien
arvattavasti taivaltamaan polkua, jonka lopusta ei ole tietoa!"
"Te lienette oikeassa", myönsi Blick. "Sekava vyyhti, eikö olekin?"
"Niinpä luulen, poikaseni! Minä puolestani en näe vihjaustakaan,
joka voisi johtaa teidät oikeille jäljille, en todellakaan. Vähätpä
siitä, minulla on omat mielipiteeni -- niin onkin! Enkä minä vaihtaisi
niitä kenenkään vuoksi -- en itsensä kuninkaankaan, tahtomatta silti
halventaa häntä millään tavoin."
Blick istuutui vanhuksen viereen ja sytytti piippunsa.
"Tehän olette Cripps, eikö niin?" kysyi hän. "Haudankaivaja, kai?"
"Benjamin Cripps minä olen, nuori herra, haudankaivaja ja lukkari ja
vielä paljon muutakin, ja ainoa mies tässä kylässä, jota ilman ei voida
tulla toimeen, ei mitenkään. Viisi pastoria on täällä Markenmoressa
minun aikanani ollut, mutta minä vielä elossa -- haudannut neljä
heistä! He tulevat ja menevät -- mutta minä pysyn paikallani. Lukkarina
olen täällä toiminut neljäkymmentäviisi vuotta, ja isäni oli miltei
yhtä kauan, ja isoisäni ennen häntä; hänkin oli yhtä kauan, taisipa
olla yli viisikymmentäkin vuotta; me Crippsit, me olemme asuneet tässä
pitäjässä yhtä kauan kuin itse Markenmoretkin ja haudanneet heitä ison
joukon, ja nyt minun pitäisi haudata taas kaksi heistä. Tätä kirkkoa
voisitte pitää melkein kuin Crippsien omaisuutena -- kaikki sen vaiheet
me tunnemme, ja melkeinpä kaikki tässä kylässä. Kaitsemme sitä -- niin
sanoakseni."
"Entä mitä ajattelette tästä jutusta, Cripps?" kysyi Blick
miellytellen. "Teidän laisellanne kokeneella miehellä on tietysti omat
mielipiteensä. Sanoisitteko sitä murhaksi, mitä?"
"Murhaksi minä sitä sanon, parahin nuori Lontoon-mieheni, vieläpä
hirveäksi ja veriseksi murhaksi! Tarkoitukseni ei ole väittää, että
nuori herra Guy olisi ollut oikeuden esitaistelija, koska hän ei kerta
sitä ollut, eikä liioin tahtonut millään tavoin esiintyäkään noiden
pyhimysten kaltaisina, joista saamme lukea rukouskirjasta. Mutta
murhattu hänet on hirveän häpeällisesti; ettekä te varmaankaan ole
päässyt perille puhtaasta totuudesta -- ette, ettekä pääsekään vielä
kotvaseen aikaan. Mutta minä toivon teidän pääsevän ja hihkaisen ilosta
kuullessani, että se henkilö, joka on murhan tehnyt, olipa hän kuka
hyvänsä, on tuomittu hirtettäväksi -- sen teen!"
"Te olette kai itsekin muodostanut jonkinlaisen käsityksen
tapahtumasta?" tiedusteli Blick.
"Päähäni ei ole pälkähtänytkään mitään sellaista, mitä te nimittäisitte
varmoiksi ajatuksiksi -- vielä", selitti Cripps. "Mutta hyväinen aika,
tietysti se on jollakin tavoin saanut alkunsa tuosta Dower-talossa
asustavasta nuoresta Isabellasta -- enkä huoli, vaikka hän itsekin
kuulisi minun niin sanovan. Hän joutuu vielä hirveän pahaan ja kuumaan
paikkaan, hän! Muistan hänet varsin hyvin niiltä ajoilta, jolloin hänen
isäukkonsa oli pastorina täällä ja hän itse nuori tytönheilakka, jonka
olisi pitänyt ajatella ompelemista ja kutomista ja muuta sellaista
naisten työtä, mutta koskaan hän ei ryhtynyt sellaisiin rauhallisiin
hommiin; hän homssi aina sinne tänne, kintereillään liuta nuoria
metsästäjiä, ja pani heidän päänsä pyörälle. Kyllä hän tuotti hämminkiä
tyttönä ollessaan ja heti jälleen palattuaan hän alkaa vanhan pelinsä."
"Te siis luulette, että rouva Tretheroe on jossakin yhteydessä
murhaajaan?" kysyi Blick.
"En väitä, että hän itse olisi jotakin tehnyt", vastasi vanha
haudankaivaja. "Mutta sen minä sanon, että minun mielestäni hän on
kaiken alku ja juuri, tavalla tai toisella. Hyväinen aika, muutamat
niistä -- nuorista herroista -- tappelivat keskenään hänestä ennenkuin
hän vielä oli kahdeksantoista vuoden vanhakaan! Kun kerta niin oli
laita ennen vanhaan, niin kaipa hänestä on nyt saatettu käydä iso
joukko kaksintaisteluja. Hän oli sellainen -- ensin suosi toista,
sitten toista, kunnes ne kaikki olivat järjiltään, ihan niin!"
"Guy Markenmore oli kai aika lailla pihkaantunut häneen siihen aikaan,
vai mitä?" kysäisi Blick.
"Hm!" hymähti Cripps. "Juoksi kovasti hänen perässään, saatte uskoakin.
Mutta hän olikin paha juoksentelemaan naisten perässä, kaikenlaisten,
ylhäisten ja alhaisten -- hullaannutti puolet tämän kylän tytöistä
itseensä, sen hän teki! Hyväinen aika, hän rakastui yhtä mittaa, joka
taholla -- ei mahtanut sille mitään, siltä näytti. Herra Guy jätti
jälkeensä monia murtuneita sydämiä, kun lähti täältä Lontooseen."
"Mitä, kylän tyttöjenkö?" kysyi Blick.
"Niin -- ja kylän poikain!" mörähti haudankaivaja. "Monella
nuorukaisella oli syytä vihata häntä, olipa tosiaankin! Kuollut hän
on, eikä hänestä pidä enää puhua pahaa -- mutta kelvoton hän oli,
totisesti!"
Tämä paradoksinen vastaus herätti Blickissä uuden ajatusten sarjan, ja
hän poistui heti sen jälkeen tuumimaan aatoksiaan. Mutta hän ei ollut
päässyt vielä pitkällekään, kun hän muisti, että hänen oli tehtävä
muuan kysymys rouva Tretheroelle, ja niin hän käveli kylän läpi ja
saapui Dower-talon pääovelle.