Asianajaja otti piipun, tutki sitä ja ojensi sen tutkintotuomarille,
joka vuorostaan tarkasteli sitä ennen kuin antoi sen Fransemmerylle
ja hänen valamiestovereilleen. Se kulki noiden kahdentoista miehen
kädestä käteen ja joutui jälleen asianajajalle, joka kohotti sen ylös
Grimsdalen nähtäväksi vielä kerran.
"Te löysitte tämän -- joka on ruusupuinen piippu, parempaa lajia,
hopeahelainen -- vierashuoneenne illallispöydältä sen jälkeen, kun nuo
kolme miestä olivat poistuneet, Grimsdale?" kysyi hän. "Teittekö sen
johtopäätöksen, että joku heistä oli jättänyt sen sinne?"
"Olen varma siitä, sir."
"Kuinka voitte olla niin varma siitä? Teillä kai oli vieraita tuossa
huoneessa edellisenäkin päivänä?"
"Kyllä, sir. Mutta minä katoin itse illallispöydän. Tuo piippu, sir,
oli silloin, kun löysin sen, pikku lautasella -- lähellä paikkaa, missä
eräs herroista oli istunut, ja sitä oli juuri käytetty, sir -- pesä oli
vielä lämmin."
"Onnittelen teitä terävästä havaintokyvystänne, Grimsdale", sanoi
asianajaja hymähtäen. Hän pani piipun edessään olevalle pöydälle,
keskelle papereitaan, ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen. "Te kai,
sir, mainitsitte tutkinnon lykkäämisestä tällä asteella?" jatkoi
hän. "Jos saan tehdä ehdotuksen, niin lausuisin mielipiteenäni, että
lykkäyksen tarkoituksena tulisi olla varata aikaa perinpohjaisempaa
tutkimusta varten; minusta näyttää, että tässä on paljon sellaista,
mistä on päästävä selville, ja --"
"Me lykkäämme tutkinnon kahden viikon päähän tästä päivästä", sanoi
tutkintotuomari. Hän kääntyi valamiehistön puoleen kehoitellen ja
neuvoen heitä pidättymään minkäänlaisten johtopäätösten teosta ennen
kuin heille on esitetty lisätodistuksia. Ilmaisten sitten mutisten
toivomuksen, että heidän jälleen kokoontuessaan poliisi voisi antaa
lisävalaistusta tähän perin kiusalliseen kysymykseen, hän poistui
tuoliltaan tuntien ilmeisesti helpotusta sen johdosta, että päivän
oikeudenkäynti oli päättynyt.
Vanha ruokasali tyhjeni nopeasti. Kuuntelijat, todistajat ja kirjurit
alkoivat tunkeilla kaikista sopista ja nurkista ja virrata ulos
ryhmittäin, keskustellen aamun tapahtumista ja paljastuksista.
Rouva Tretheroe poistui kahden vieraansa kera; Harry Markenmore
ja hänen sisarensa lähtivät huoneesta Harboroughin seurassa;
valamiehet astuivat ulos kaksi- ja kolmimiehisissä ryhmissä. Mutta
väliaikaisen oikeussalin keskelle, ison pöydän ympärille, jonka
ääressä lakimiehet ja kirjurit olivat istuneet kirjat ja paperit
edessään, keräytyi muutamia henkilöitä ja alkoivat keskustella asioista
vapaasti -- poliisikomisario, Blick, asianajaja, joka oli edustanut
poliisiviranomaisia, Chilford, Walkinshaw ja Fransemmery, joka
tutkintotuomarin kehoituksesta huolimatta katsoi olevansa oikeutettu
kuuntelemaan kaikkea, mikä vain koski asiaa.
"Minusta tuntuu siltä", puhui Chilford juuri kun Fransemmery liittyi
seuraan, "että on -- sanon sen Markenmoren perheen lakimiehenä --
tutkittava perinpohjin Guy Markenmoren liikeasioita ja hänen yksityistä
elämäänsä Lontoossa! Tämä juttu ei ole lähtöisin täältä eikä täällä
sommiteltu! Jos etsiväkomisario Blick tahtoo päästä asian perille,
pitäisi aloittaa Lontoosta -- missä Guy Markenmore on asustanut viime
vuodet."
"Luuletteko siis, että häntä seurattiin tänne?" lausui asianajaja, joka
oikeudenkäynnin nyt päätyttyä oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli sitä
mielihyvillään istuen pöydän kulmalla. "Luuletteko siis, että tämä
juoni on punottu Lontoossa?"
"Minusta on hyvin todennäköistä, ettei kaikki se, mitä olemme kuulleet
tänä aamuna, ole itse asiassa missään yhteydessä varsinaiseen totuuteen
Guy Markenmoren murhasta!" vastasi Chilford. "Olen aivan varma --
omasta puolestani -- että John Harborough on yhtä viaton kuin minä
itse, ja melkein yhtä varma siitä, että nuo kaksi miestä, jotka
olivat Guyn seurassa Valtikassa, ovat myös syyttömiä. Todennäköisesti
noita miehiä tullaan kuulustelemaan -- heidät saadaan kyllä käsille.
Saattepa nähdä, että Valtikassa tapahtunut kohtaus -- merkillinen
kylläkin, myönnän sen! -- oli vain liikeneuvottelu. Ei -- vielä emme
ole päässeet edes jäljille! Kuten sanoin, Blickin on lähdettävä
takaisin ja aloitettava Lontoossa, jos hän mielii päästä asian perille.
Mistä me tietäisimme, minkälaisia asioita Guy Markenmorella oli? Tai
salaisuuksia? Kaikesta päättäen jollakin on saattanut olla hyvät syynsä
päästä hänestä vapaaksi."
"Minua ihmetyttää suuresti", huomautti poliisikomisario, "miten nuo
kaksi miestä, jotka olivat Guy Markenmoren seurassa Valtikassa,
pääsivät kylään ja sieltä pois kenenkään huomaamatta. Mieheni ovat
tehneet jo mitä perinpohjaisimpia tutkimuksia kaikilla lähiseudun
asemilla, mutta tulokset ovat supistuneet -- nollaan!"
"Oudot ihmiset, kaupan päällisiksi!" sanoi Walkinshaw.
"Mistä sen tietäisimme?" kysyi Chilford. "Parinkymmenen kilometrin
alalla on koko liuta henkilöitä, jotka saattavat olla liikesuhteissa
Guy Markenmoren kanssa. Hänellä saattoi olla liikeasioita
selvitettävänä tuona yönä aivan yhtä hyvin noiden kahden miehen kuin
hänen veljensä ja sisarensakin kanssa. Niin kai asian laita olikin."
"Grimsdale vakuuttaa, että ensimmäinen miehistä oli amerikkalainen",
huomautti Walkinshaw. "Meillä ei ole kovinkaan monta amerikkalaista
täällä asumassa. Voisin laskea heidät sormillani."
"Se on totta", sanoi poliisikomisario. "Jos mies oli amerikkalainen
-- ja Grimsdale sanoo kohdanneensa heitä aikoinaan monia, joten hänen
pitäisi tuntea -- niin hän tuli jostakin kauempaa. Mutta erästä seikkaa
en jaksa tässä käsittää -- miten pääsivät hän ja tuo toinen mies pois
aivan huomaamatta tiistai-aamuna?"
Fransemmery oli samoin kuin Blick kuunnellut tarkkaavasti mutta ääneti
näitä mielipiteitä ja ajatuksia; hän rykäisi arastellen ikäänkuin
pyydellen anteeksi jo sitäkin, että hän rohkeni sekaantua keskusteluun.
"Puhuttaessa -- puhuttaessa Amerikasta", huomautti hän, "tällä seikalla
ei liene mitään merkitystä eikä se taida olla edes minkäänlaisessa
yhteydessä itse keskustelun aiheen kanssa, mutta sallinette minun
huomauttaa, että postihöyrylaiva lähti Southamptonista New Yorkiin
kello yksi päivällä viime tiistaina. Nähkääs, Markenmoresta on
neljäkymmentäviisi kilometriä maanteitse Southamptoniin, ja jos se
mies -- ensimmäinen mies -- oli amerikkalainen, voi olla mahdollista,
että hän matkusti Southamptoniin, nousi tuohon laivaan ja oli kaukana
merellä saamatta tietää, mitä oli tapahtunut sille miehelle, jolle hän
oli tarjonnut illallisen. Tiedän tuosta laivasta siksi, että lähetin
postissa eräitä vanhoja asiakirjoja muutamalle Yhdysvalloissa olevalle
ystävälleni."
Poliisikomisario kierteli sotilasviiksiään ja tarkasteli Fransemmerya.
"Hm!" huomautti hän. "Siinä voi olla paljonkin perää -- hän on
todellakin saattanut matkustaa sitä tietä Lontoosta Southamptoniin.
Mutta -- kummallista, ettemme ole voineet saada selkoa hänen
saapumisestaan ja lähdöstään!"
"Miksei hän palannut enää takaisin Valtikkaan -- missä hänen piti
saaman kolme puntaa neljätoista shillingiä?" kysyi Walkinshaw.
"En tiedä", sanoi poliisikomisario. "Mutta eräästä asiasta olen ihan
varma -- kuka hyvänsä hän lienee ollutkin, varhain aamulla Lontooseen
menevään junaan ei hän noussut Selcasterin eikä Mitbournen asemalla
tuona aamuna. Selcasterissa astui junaan vain viisi matkustajaa,
Mitbournessa kaksi, ja junamiehet tuntevat heidät jokikisen!"
"Ei ole välttämätöntä nousta junaan päästäkseen tälle seudulle tai
täältä pois", huomautti Walkinshaw. "Minä puolestani olen sitä mieltä,
että ne kaksi miestä tulivat ja menivät autolla."
Poliisikomisario katsahti Walkinshawiin ja ilmaisi mutisten olevansa
toista mieltä.
"Luuletteko, etten ole ajatellut sitä mahdollisuutta", sanoi hän.
"Minun mieheni ovat tutkineet sitä asiaa kaikkialla! Jokaisessa
lähikylässä -- jokaisessa talossa teiden varsilla! Mutta -- ilman
pienimpiäkään tuloksia."
"Se ei hämmästytä minua eikä vaikuta siihen, mitä sanoin", väitti
Walkinshaw. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se paikka, missä
nyt olemme, sijaitsee melkein keskellä kolmiota, niin sanoakseni.
Kolmella puolella kulkee leveä valtamaantie. Kaikilla näillä kolmella
maantiellä vallitsee nykyään mitä vilkkain autoliikenne. Tiedän
kai minä, kun asun erään varrella niistä. Luullakseni vähintäin
neljäkymmentä kaikenlaista autoa huristaa taloni ohitse joka tunti."
"Mutta ei varhain aamulla!" keskeytti poliisikomisario epäilevästi.
"Ilmoitin teille keskimääräisen luvun", sanoi Walkinshaw. "Kello
viidestä alkaen, ainakin. Luuletteko, että yksi auto huomattaisiin
niiden satojen joukosta, jotka tulevat ja menevät? Loruja!"
"Mihin he jättivät autonsa tullessaan Valtikkaan?" kysyi
poliisikomisario.
"Minusta ei siinä ole mitään ihmeellistä", vastasi Walkinshaw.
"Ottaisin kätkeäkseni auton, kuinka suuren hyvänsä, jonkin syrjätiemme
varrelle tai puistikkoon tai johonkin mukavaan notkelmaan ylängölle
muutamiksi tunneiksi, ilman että kukaan huomaisi sitä. Niin
yksinäisellä seudulla kuin tämä, ja lisäksi yöllä! Vallan helppo asia!"
"Jos ne kaksi miestä saapuisivat tänne yhdessä autolla", sanoi
Chilford, "niin miksi toinen heistä ilmaantui Grimsdalen taloon kello
yhdeksän illalla, mutta toinen vasta kahdelta aamulla?"
"Mitä siihen asiaan tulee -- jos rupeatte kyselemään miksi ja
minkätähden", virkkoi Walkinshaw, "niin minäkin puolestani kysyisin,
minne meni ensimmäinen mies, poistuttuaan Valtikasta ensimmäisen kerran
tulonsa jälkeen? Hän oli poissa yhteentoista saakka. Missä hän kävi?"
"Kas vain, mekin olemme pohtineet sitä asiaa!" sanoi poliisikomisario
melkein pilkallisesti. "Kylässä ei ole ainoatakaan sielua, joka olisi
nähnyt ketään vierasta sinä iltana!"
"Kukaanhan ei tietänyt hänestä mitään ennen Grimsdalen todistusta."
"Tai kuka voi sanoa tietäneensä!" sanoi Chilford ivallisesti.
"Hänen on täytynyt käydä jossakin ja tavata joku." Hän veti esille
kellonsa. "Lähdenpä kotiin välipalaa haukkaamaan", sanoi hän. "Tämä on
ajanhukkaa. Minä annan neuvoni Blickille -- palatkaa vanhoja jälkiänne
myöten ja ryhtykää työhön alkulähteellä -- Lontoossa!"
"Mitä sanoo Blick?" kysyi asianajaja naurahtaen. Hän oli poltellut koko
ajan ääneti savukettaan, toisten pakistessa. "No, Blick!"
"Blick on viisas nuori mies", sanoi poliisikomisario. "Hän ei sano
mitään. Te lähdette omaa latuanne, vai mitä, Blick?"
"Saamani neuvon mukaan", vastasi Blick hymyillen. "Olen kuitenkin aina
valmis ottamaan varteen hyvät ehdotukset."
"Lähdetäänpäs" sanoi Chilford "kello on kaksi. Mielisin tarjota
jollekin teistä -- teille kaikille -- hieman einettä, jos tulette
mukaani. Kylmää ruokaa -- mutta sitä runsaammin."
Miehet astuivat joukolla eteishalliin, ja siellä he näkivät Harry
Markenmoren ja Valencian juuri tulevan vierashuoneesta. Harry lähestyi
miesryhmää ja nyökkäsi Blickille.
"Sisareni haluaisi tehdä erään kysymyksen komisario Blickille", sanoi
hän kääntyen poliisikomisarion puoleen. "Kysymys on velivainajani
yksityistavaroista."
Blick kääntyi Valenciaan päin; toiset pysähtyivät, uteliaina ja
tarkkaavina. Valencia katsoi etsivää hiukan levottomasti.
"Tehän tutkitte velivainajani vaatteet ja kaikki, mitä oli hänen
yllään?" kysyi hän. "Te mainitsitte useista esineistä todistajain
aitiossa tänä aamuna. Mainitsitteko ne kaikki?"
"Kaikki -- kyllä", vastasi Blick.
"Jokainoan esineenkö, jonka löysitte?"
"Jokikisen!"
Valencian kasvot muuttuivat entisestään huolestuneemmiksi. Hän katseli
ympärilleen miesten tarkkaaviin kasvoihin.
"Eräästä -- esineestä, joka oli varmasti veljelläni, kun hän poistui
tästä talosta maanantai-iltana puoli yhdentoista aikaan, te ette
puhunut mitään", sanoi hän kääntyen jälleen Blickiin. "Sormuksesta
-- laadultaan hyvin harvinaisesta sormuksesta, hänen oikean kätensä
keskisormessa."
"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli sormus", sanoi Blick. "Hyvin
hieno jalokivisormus -- yhdellä kivellä varustettu."
"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli kaksi sormusta", väitti
Valencia. "Jalokivisormus, josta mainitsitte, ja tuo toinen. Minä
otin sen puheeksi hänen ollessaan täällä. Se oli varsin merkillinen
sormus -- se näytti minusta melkein kupariselta, muutamin paikoin
emaljoidulta. Se kiinnitti minun huomiotani siksi -- siksi, että tunnen
erään henkilön, jolla on ihan samanlainen sormus -- sen kaksoiskappale,
todellakin."
"Niinkö?" sanoi Blick tyynesti. "Kenellä?"
"Rouva Tretheroella", vastasi Valencia.
Vieressä seisovat miehet katsahtivat toisiinsa.
"Oletteko varma, että veljenne kädessä oli tuo toinen merkillisen
näköinen sormus, kun hän lähti täältä?" kysyi Blick.
"Olen varma siitä", vakuutti Valencia. "Ehdottomasti!"
"Ja te sanoitte, että rouva Tretheroella on samanlainen sormus?"
"Jota hän kantaa aina", sanoi Valencia. "Veljenne sormessa ei ollut
sellaista sormusta, kun minä toimitin tarkastuksen", huomautti Blick.
"Mutta -- minäpä otan selvän asiasta."
Harry ja Valencia vetäytyivät takaisin vierashuoneeseen, ja toiset
jatkoivat matkaansa pääovelle, mutta ennenkuin he pääsivät sinne,
keskeytettiin heidän kulkunsa Chilfordin vierasvaraisen pöydän ääreen
toisen kerran. Nuori, vilkkaan näköinen mies, jonka toisessa kädessä
oli muistikirja, toisessa lyijykynä, astui heitä vastaan.
"Herra poliisikomisario", sanoi hän itseensäluottavan varmasti,
"sallikaa minun esitellä itseni -- Summers, _Daily Sentinel_-lehdestä
-- erikoiskirjeenvaihtaja, sir."
"Mitä tahdotte?" kysyi poliisikomisario. Hän ajatteli juuri Chilfordin
kylmää häränpaistia ja tunsi täysin käsitettävää vastenmielisyyttä
reporttereita kohtaan. "Minulla ei ole teille mitään siihen lisättävää,
mitä jo olette kuullut."
"Olisin teille hyvin kiitollinen, jos näyttäisitte minulle sitä viiden
punnan seteliä, jonka oletettu amerikkalainen antoi Grimsdalelle",
sanoi Summers, "ja piippua, joka unohtui Valtikkaan".
Poliisikomisario kääntyi Blickin puoleen.
"Onko teillä mitään sitä vastaan?" kysyi hän.
"Minä rohkenisin luulla, ettei Blickillä -- siitä päättäen, mitä olen
sattunut kuulemaan hänen loistavista kyvyistään -- ole mitään sitä
vastaan", sekaantui puheeseen Summers, joka nähtävästi oli noita nuoria
miehiä, jotka panevat maailman mullin mallin koettaessaan hankkia
hyvää tekstiä. "Blick, sir, tietää, mikä arvo on sanomalehdistöllä --
varsinkin niin tavattoman laajalle levinneellä lehdellä kuin meidän --
yhtä hyvin kuin minä itse."
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Blick nauraen. "Tässä
on seteli -- te kai haluatte numeroa? B. H. 887563. Piippu -- se on
sisällä pöydällä -- poliisin hallussa. No, minä näytän sen teille."
Hän palasi vanhaan ruokasaliin Summersin kanssa; toiset jäivät
odottamaan haastellen Valencian sormusta koskevasta tiedonannosta.
Kului muutamia minuutteja; sitten pisti Blick päänsä eteissalin oven
raosta näyttäen hieman hämmästyneeltä.
"Herra komisario", huusi hän. "Se piippu -- onko se teillä?"
Poliisikomisario käännähti häneen päin kiihkeän nopsasti.
"Minullako?" huudahti hän. "Ei -- minulla sitä ei ole. Eikö se ole
siellä?"
Blick ravisti päätänsä, ja hänen kasvoilleen levisi suuttunut ilme.
Hän vetäytyi takaisin ruokasaliin ja poliisikomisario harppoi perässä.
Toiset seurasivat jäljessä tuntien pakottavaa uteliaisuutta, jota
heidän olisi ollut vaikea selittää. Blick penkoi juuri pöydällä olevia
kirjoja ja papereita heitellen niitä hujan hajan. Pari kolme poliisia
oli läsnä; lisäksi oli saapuvilla saman verran asianajajien kirjureita
ja tutkintotuomarin apulainen; pöydän toisessa päässä pari paikkakunnan
reportteria teki uutterasti muistiinpanoja lehtiöihinsä.
"Minä en ole nähnyt sitä -- en ainakaan sen jälkeen kun sitä
näytettiin", sanoi poliisikersantti, jonka kimppuun Blick oli
käynyt. "Näin Grimsdalen ottavan sen esille ja tutkintotuomarin ja
valamiehistön käsittelevän sitä, mutta senjälkeen en ole nähnyt sitä."
"Kenellä se oli viimeksi?" kysyi Blick.
"Minulla!" vastasi asianajaja. "Minä otin sen valamiehistöltä ja laskin
pöydälle -- juuri tähän."
"No niin, se on poissa!" sanoi Blick. Hän kääntyi poliisikersanttiin.
"Onko täältä poistunut ketään sellaista teidän miestänne, joka olisi
saattanut ehkä kaapata sen?"
"Ketään ei ole vielä poistunut", vastasi kersantti. "Me olemme täällä
kaikki -- meitä on yhtä monta kuin tullessammekin."
Blick käänsi nurin kaikki, mitä pöydällä oli. Hänen kasvonsa muuttuivat
omituisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään.
"Kaikki, jotka poistuivat huoneesta, kulkivat ohi pöydän tätä laitaa",
huomautti kersantti. "Jos joku mieli siepata sen ja viedä pois, niin
hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä. Kukaan ei voinut huomata mitään --
siinä tungoksessa."
"Kenenkähän mieli teki se siepata?" kysyi Blick yrmeästi.
Summers, joka oli auttanut etsiskelyssä, hykähti äkkiä.
"On olemassa eräs mies, joka tuiki mielellään olisi halunnut ottaa sen
mukaansa!" huudahti hän.
Blick kohotti katseensa rypistäen kulmiaan.
"Mitä te tarkoitatte?" ärähti hän. "Kuka -- mikä mies?"
"Se mies, jolta se jäi Valtikan illallispöydälle, luonnollisesti!"
vastasi Summers hykähtäen jälleen. "Kuinka voitte tietää, ettei hän
piillyt innostuneiden kuuntelijain joukossa? Niin kai asia lieneekin!"
Blick työnsi syrjään viimeisen paperikasan ja kääntyi ovelle.
"No niin, se on kadonnut, tavalla tai toisella", mutisi hän.
"Kaunis todistuskappale tipotiessään, kaiken lisäksi", puheli Summers
itsekseen. "Se olisi voinut johtaa teidät omistajan jäljille, Blick.
Mutta kai se on joutunut hänen käsiinsä -- mitäs arvelette? Näppärää!
Mutta oli miten oli, jos hän on se henkilö, joka näpisti sen tuosta
pöydältä, niin yhdestä asiasta olette päässyt selville -- hän on joku,
joka on jossakin aivan lähettyvillä. Vai mitä, Blick?"
Mutta Blick oli jo rientänyt takaisin eteishalliin, ja poliisikomisario
ja toiset seurasivat häntä.
"Merkillistä tämä, Blick!" sanoi poliisikomisario. "Kuka on saattanut
sen ottaa -- ja miksi?"
"Asianlaita lienee sellainen kuin tuo sanomalehtineekeri sanoi",
vastasi Blick matalalla äänellä. "Mies, joka jätti sen Valtikkaan, on
varmaan ollut täällä tänä aamuna ja käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
anastaakseen sen itselleen. Mutta --"
"Nyt on jo aika lähteä puiston poikki talolleni, hyvät ystävät, ja
hankkia jotakin suuhun pantavaa", puuttui Chilford puheeseen. "Vähät
muusta -- tulkaa mukaan!"
Blick pyyteli anteeksi -- hänellä oli tehtävää, sanoi hän.
Huomattuaan, että hänen työskentelynsä Markenmoressa muodostuisi
luultavasti pitkälliseksi, hän oli edellisenä päivänä majoittunut
vakinaisesti Valtikkaan, ja sinne hän nyt riensi kiireesti. Hänellä
oli monia puuhia, paljon pohdittavaa. Saman päivän aamuna, ennen
tutkintotilaisuuteen lähtöään, hän oli lähettänyt viestinviejän
Selcasteriin ostamaan eräitä määrättyjä tarpeita; heti ensiksi
Valtikkaan saavuttuaan hän kysyi, oliko viestinviejä palannut.
"Tavarakasa on arkihuoneenne pöydällä, herra Blick", vastasi Grimsdale.
"Ja myös aamiainen."
Blick istuutui aterioimaan, yksin, syöden ja juoden vankasti puolisen
tuntia. Sitten, kun ruoka oli korjattu pöydältä, hän sytytti piippunsa,
veti esille kynäveitsensä ja leikkasi Selcasterista tuotujen pakettien
sidenuorat poikki.