Salissa oleva ihmisjoukko, joka tunsi Markenmoren ja sen lähimmän
naapuriston, kääntyi tutkintotuomarin puhuessa kuin yhteisestä
sopimuksesta tähyilemään nurkkaan, missä koko oikeudenkäynnin ajan oli
muuan mies nojannut tammista seinälaudoitusta vasten, seuraten tarkasti
asioiden menoa ja kuunnellen innokkaasti kaikkea, mitä oli puhuttu.
Hän oli jäntterä mies, kasvot sileäksi ajellut, lukuunottamatta
lyhyeksi leikattua poskipartaa, joka koristi hänen vereviä poskiaan,
ja muistutti ulkomuodoltaan hevosmiestä. Aina siitä lähtien, kun
tutkintotuomari oli asettunut paikalleen, hän oli koko ajan pureksinut
oljenkortta, joka pisti esiin hänen tiukasti yhteenpuristettujen
huuliensa pielestä. Tätä hänen hevosmiesmäistä ulkonäköään lisäsi hänen
vaatetuksensa -- karkeakankainen puku, vaaleanruskeaan vivahtava,
koreat verkasäärystimet ja kaulan ympäri sitaistu valkoinen liina,
jollaista metsästäjät käyttävät ja joka oli kiinnitetty isolla
kauniilla, hevosenkengänmuotoisella rintaneulalla. Hän näytti
tallimestarilta, mutta saliin kokoontuneet ihmiset tiesivät varsin
hyvin, että hän oli Grimsdale, Valtikka-majatalon isäntä.
Tutkintotuomari saattoi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ollut voinut
odottaakaan Grimsdalen todistusta, jonka tämä halusi vapaaehtoisesti
antaa. Itse asiassa se oli odottamaton kaikille salissa olijoille.
Ja kaikista niistä ihmisistä, jotka katselivat uteliaasti isäntää,
katseli poliisi häntä uteliaimmin -- eikä syyttä. Tehdessään
tutkimuksia kylässä ja lähiseuduilla Blick ja hänen apulaisensa
olivat pistäytyneet Valtikkaankin ja tiedustelleet Grimsdalelta,
tiesikö hän mitään asiasta. Grimsdale oli ilmoittanut Blickille
viekkaaseen, totuttuun, varovaiseen tapaansa tietävänsä jotakin --
kenties hyvinkin paljon -- ja kertovansa sen, mitä tiesi... oikeaan
aikaan ja oikeassa paikassa. Blick oli käyttänyt koko puhetaitonsa
päästäkseen perille, mitä Grimsdale tiesi, mutta oli epäonnistunut
täydellisesti; vaikka Grimsdale olikin viittaillut tietävänsä yhtä
ja toista, oli hän itsepintaisesti kieltäytynyt puhumasta sanaakaan
ennen Guy Markenmoren jutun oikeudellista käsittelyä; hän puhuisi
vain tutkintotuomarin ja valamiehistön edessä. Blick, lyötynä,
oli senjälkeen usuttanut poliisikomisarion Grimsdalen kimppuun;
poliisikomisariota ei onnistanut yhtään paremmin. Hän ei virkkoisi
sanaakaan, selitti Grimsdale, ennenkuin pääsisi todistajain aitioon;
silloin, lisäsi hän, iskien viekkaasti silmää, he hämmästyisivät
enemmän kuin saattoivat odottaakaan kuullessaan hänen todistuksensa,
ja nyt hän oli täällä, vihdoinkin heidän edessään, ja kaikki salissa
olevat poliisivirkailijat, poliisikomisariosta alimpaan saakka, olivat
pelkkänä korvana odottaessaan kiihkeästi, mitä hän sanoisi.
Grimsdale näytti, ajattelivat monet havaintojen tekijät, aitiossa
seisoessaan henkilöltä, joka tajuaa täydellisesti todistuksensa
tärkeyden. Hänen silmissään ja huultensa ympärillä oli ilme, joka
näytti sanovan, että kaikki se, mitä jo oli puhuttu, oli jonninjoutavaa
-- että todella tärkeätä olisi hänen tarinansa. Hän oli kylmäverisin
mies, ajatteli asianajaja, mitä koskaan oli nähnyt; niitä todistajia,
joita mikään ei liikuttanut; joiden todistusta, kun se kerran olisi
annettu, mikään ei voisi kumota. Hänen rehelliset kasvonsa ja tyyni
käytöksensä tekivät huoneen täyteisen kuulijakunnan tarkkaavaisemmaksi
kuin ainoankaan edellisen todistajan esiintyessä; hänessä oli jotakin,
mikä saattoi kaikki tuntemaan, että nyt kuultaisiin vihdoin jotakin
tuiki tärkeätä.
Tutkintotuomari ryhtyi kuulustelemaan tätä todistajaa tehden ensiksi
hänen persoonaansa koskevia kysymyksiä. Charles Grimsdale, palvellut
aikaisemmin tallimestarina sir James Marchantilla; nyt Markenmoren
Valtikka majatalon isäntä ja omistaja. Asunut koko ikänsä Markenmoren
lähistöllä -- syntynyt tässä kylässä. Tunsi sir Anthony Markenmoren
perheen kaikki jäsenet. Tunsi Guy Markenmore-vainajan erittäin hyvin jo
niiltä ajoilta, jolloin tämä oli vielä lapsi, aina siihen saakka, kun
hän lähti kotoaan seitsemän vuotta sitten.
"Oletteko nähnyt Guy Markenmorea koskaan sen jälkeen, kun hän lähti
kotoaan, Grimsdale?" kysyi tutkintotuomari. Hän ei oikein tietänyt,
mitä olisi kysynyt todistajalta ja katsoi parhaaksi siirtyä heti
pääasiaan. "Tarkoitan -- äskettäin?"
"Kyllä, sir."
"Milloin siis?"
"Tiistaita vasten yöllä."
"Missä näitte hänet?"
"Talossani -- Valtikassa."
"Tuliko Guy Markenmore teidän taloonne, Valtikka-majataloon, tiistaita
vasten yöllä?"
"Herra Guy, sir, oli talossani, Valtikka-majatalossa, viittä vaille
kahdestatoista tiistaita vasten yöllä neljännestä yli kolmeen aamulla."
"Tuliko hän sinne?"
"Hän tuli sinne, sir, mainitsemaani aikaan."
"Tuliko hän yksin?"
"Hän tuli yksin, sir. Mutta hän ei ollut yksin koko aikaa."
"Kuka oli hänen kanssaan?"
"Kello kahdestatoista kahteen, sir, eräs herrasmies. Kahdesta kolmeen
kaksi herrasmiestä."
"Tapasiko hän kaksi herrasmiestä teidän talossanne? Keitä he olivat?"
"En tiedä, sir."
"Ette tiedä? Mutta -- te kai näitte heidät?"
"Näin toisen heistä, sir, toista en nähnyt. Tai näin hänet vain
selkäpuolelta -- silloinkin matkan päästä."
Tutkintotuomari katsoi valamiehiin ja heistä asianajajiin. Näistä hänen
katseensa siirtyi todistajain aitioon.
"Luulen, Grimsdale, olevan parasta, että kerrotte meille, mitä tiedätte
-- kaikesta, mitä tapahtui talossanne tiistaita vasten yöllä -- omaan
tapaanne. Mutta selittäkää meille asiat selvästi ja vilpittömästi."
"Kyllä, sir. Kello yhdeksän aikoihin maanantai-iltana seisoin
taloni eteisessä. Äkkiä astui sisälle herrasmies pääovesta. Hän
oli pitkä, sorea, hienonnäköinen mies; sanoisin hänen olleen noin
viisikymmenvuotiaan. Hiukset ja viikset hiukan harmahtavat, kasvot
verevät, vilkas herrasmies. Yllään hieno harmaa puku, päässään
tuollainen leveä lierihattu, jollaista herrasmiehet käyttävät nykyään,
harmaa, mustanauhainen; ilman päällystakkia, kädessään kultanuppinen
keppi. Hän kysyi minulta, olinko isäntä; minä sanoin, että olin,
hänen palveluksekseen, ja ohjasin hänet yksityishuoneeseen, jonka
olen varannut parempia vieraitani varten. Sitten hän sanoi haluavansa
vuokrata huoneen yöksi, koska hänellä oli liikeasioita kylässä.
Ilmoitin voivani luovuttaa hänelle erittäin hyvän huoneen ja tarjouduin
näyttämään sitä. Hän sanoi sen kyllä kelpaavan: hän oli varma, että
se olisi mukava, ja lisäsi, että Valtikkaa oli erikoisesti suositeltu
hänelle. Sitten hän kertoi minulle odottavansa erästä herraa, joka
tulisi tapaamaan häntä myöhään sinä iltana liikeasian takia, ja
kysyi minulta, voisinko minä valmistaa illallisen kahdelle hengelle
yksityishuoneeseen -- kylmän illallisen, sanoi hän, mieluummin. Minä
ilmoitin heille voivani tarjota kylmää kanaa ja mainiota kieltä,
piirakkaa ja parasta vanhaa Stiltonin juustoa, ja että he voisivat
pitää tämän huoneen -- siellä roihusi iloinen valkea takassa silloin,
ja minä järjestäisin sen pian kuntoon. Sitten hän kysyi, sopiko minulle
laittaa illallinen kello yhdeksitoista. Minä sanoin, että minulle
sopi milloin hän vain halusi. Määräsimme ajan kello yhdeksitoista.
Sitten hän pyysi minua tuomaan pullon parasta Skotlannin whiskyä ja
joitakin pulloja soodavettä sivupöydälle ja ilmoitti, että voisin
laittaa illallispöydän kuntoon, milloin vain haluaisin, sillä saatuaan
juomansa hän menisi ulos noin tunniksi tapaamaan erästä henkilöä. Vein
hänelle whiskyä ja soodavettä. Juodessaan hän veti esille viiden punnan
setelin, antoi sen minulle ja sanoi, että hänen pitäisi luultavasti
nousta varhain aamulla, kehoittaen minua kirjoittamaan hänen laskunsa
sinä iltana ja jättämään jäännösrahan hänelle aamiaisen aikaan, jonka
hän halusi täsmälleen puoli kahdeksalta. Sitten hän meni ulos. Kohensin
tulta, katsoin, että kaikki oli kunnossa ja valmiina, ja puoli kymmenen
aikaan, sitten kun olin lukinnut ovet yöksi, vein itse illallisen
huoneeseen, koska vaimoni oli pahoinvoipa ja mennyt vuoteeseen aikaisin
illalla. Viittä vaille yksitoista hän palasi."
"Yksinkö?" kysyi tutkintotuomari.
"Niin, sir, yksin. Hän oli yksin huoneessa kokonaisen tunnin. Sitten,
viittä vaille kaksitoista, kuulin ovelta kolkutusta. Minä menin
avaamaan ja tapasin herra Guy Markenmoren."
"Tiesittekö kuka hän oli -- te tunsitte hänet?"
"Kyllä vain, sir -- tunsin herra Guyn varsin hyvin ennen vanhaan. Hän
ei ollut muuttunut paljon."
"Puhelitteko mitään hänen kanssaan?"
"Vain vähän, sir. Hän sanoi: 'Hei, Grimsdale, kuinka voitte? Te olette
kuulemma pöyhistynyt mahtavaksi isännäksi', -- juuri niin, sir -- hän
oli aina kerkeä pilailemaan."
"Näyttikö hän olevan hyvällä tuulella?"
"Mitä parhaimmalla, sir! Hän pysähtyi eteiseen nauraen ja pakisten
hieman entisistä ajoista, jolloin minä usein tapasin hänet
metsästysretkillä. Sitten hän sanoi melkein odottamatta: 'Tänne on kai
tullut eräs herrasmies, joka odottaa minua?' Minä vastasin niin olevan
ja vein hänet suoraa päätä huoneeseen, missä vieras herrasmies oli
odottamassa. Ohjasin hänet sisälle ja suljin oven."
"Kuulitteko, tervehtivätkö he jollakin tavoin toisiaan, Grimsdale?"
"Kyllä, sir, kuulin todellakin vieraan herrasmiehen sanovan: 'Hei,
Markenmore!' ja sir Guyn vastaavan: 'Hei, vanha veikko, ikävä, että
olen myöhästynyt.' Siinä oli kaikki, sir."
"Kuulitteko herra Guyn mainitsevan tuon toisen miehen nimeä?"
"En, sir."
"Ette silloin ettekä jälkeenpäinkään?"
"Myöhemmin ei minulla ollut siihen tilaisuuttakaan, sir. Minä en mennyt
enää huoneeseen. Illallinen odotti heitä valmiina. Olin vienyt sisälle
pullon whiskyä ja soodavettä, jonka herrat olivat tilanneet, ja uuniin
oli lisätty puita. Palatessaan se herrasmies sanoi minulle, että hän
ja hänen ystävänsä, jota hän odotti, olisivat luultavasti ylhäällä
hyvin myöhään, koska heidän oli neuvoteltava monista liikeasioista,
ja lisäsi, että jos haluaisin mennä levolle, hän päästäisi kyllä
ystävänsä ulos ja huolehtisi siitä, että pääovi tulisi suljetuksi ja
vierashuoneen valot sammutetuiksi."
"Menittekö levolle?"
"En, sir. En mennyt. Istuin ylhäällä myöhään yksikseni, kuten
minulla yleensä on tapana, ja ajattelin, että sanoessaan myöhään
he tarkoittavat kai puolta kahta tai niitä aikoja yöstä. Minun oli
puuhattava itsellenikin illallista, ja syötyäni sen jäin istuskelemaan
tarjoiluhuoneeseen ja tupakoimaan."
"Kuulitteko mitään noista kahdesta vierashuoneessa olevasta miehestä?"
"Kyllä, sir, pari kertaa pistäydyin eteiseen ja kuulin heidän
pakisevan."
"Aivan tavallisella äänellä kai? Tarkoitan, kuulitteko minkäänlaista
kiistaa -- kiihtyneitä ääniä tai muuta sellaista?"
"En ensinkään, sir! Aivan tavallista puhetta."
"Hyvä. No niin, juuri äsken sanoitte, että Guy Markenmoren kanssa oli
yksi mies kello kahteen asti, mutta senjälkeen hänen kanssaan oli kaksi
miestä kello kolmeen saakka. Mitä te oikeastaan tarkoitatte sillä?"
"Nähkääs, sir, tätä. Sanoinhan teille, että vaimoni oli huonovointinen
sinä iltana ja mennyt aikaisin vuoteeseen. Puoli kahden maissa aamulla
menin yläkertaan katsomaan, kuinka hän jaksoi. Hän oli sikeässä unessa,
ja niinpä laskeuduin jälleen alakertaan. Mennessäni vierashuoneen oven
ohitse luulin kuulleeni kolme ääntä kahden asemesta. Jäin kuuntelemaan
ja eroitin selvästi kolme ääntä. Silloin käsitin, että joku kolmas oli
liittynyt vieraan miehen ja herra Guyn seuraan."
"Mutta tämäpä kuulostaa omituiselta, Grimsdale! Miten saattoi kolmas
mies päästä taloonne teidän siitä tietämättä? Siihen aikaan yöstä
kaikki ovenne olivat kai kiinni, vai mitä?"
"Ne kaikki olivat kiinni, sir -- lukitut. Tuo kolmas mies saattoi
silti päästä sisälle vallan helposti. Te kai tunnette Valtikan, sir?
No niin, tiedättehän, että talomme edustalla on kukkatarha ja nurmikko
-- tien ja talon välillä. Siitä vierashuoneesta, jota nämä herrat
käyttivät, päästään kukkatarhaan ja nurmikolle lasiovesta. Sitä tietä
he saattoivat päästää sisälle kenet hyvänsä -- muita ovia ei tarvinnut
lainkaan avata."
Tutkintotuomari silmäili valamiehistöä ja asianajajia. "Tuntuu siltä
kuin nuo kaksi -- Guy Markenmore ja ensimmäinen mies -- olisivat jo
edeltäpäin sopineet kolmannen kanssa", huomautti hän. "Grimsdale",
jatkoi hän kääntyen todistajaan, "oletteko varma, ettei se vieras, joka
saapui taloonne kello yhdeksän maanantai-iltana, maininnut odottavansa
kahta henkilöä?"
"Ehdottomasti sir! Hän puhui vain yhdestä."
"Oletteko yhtä varma myös siitä, että hänen luonaan oli kello kahden
jälkeen kaksi miestä?"
"Aivan varma, sir, huomasin selvästi, että vierashuoneessa puheli kolme
miestä, ja myöhemmin näin heidät kaikki kolme!"
"Vierashuoneessako?"
"En, sir -- ulkona."
"Mitä te näitte -- tarkalleen sanoen?"
"Nähkääs, sir. Kuultuani kolmen henkilön puhuvan palasin mukavaan
tuoliini ravintolahuoneeseen. Ajattelin, että herra Guy, tultuaan
jälleen kotiin, oli kutsunut jonkun pistäytymään tämän hänen ystävänsä
luo, ja kun he olivat kuulleet hänen saapuvan puutarhaportille, he
olivat avanneet lasioven ja päästäneet hänet vierashuoneeseen sitä
tietä. Kun ensiksimainittu herrasmies oli kerta vuokrannut huoneen
yöksi, niin eihän siinä ollut mitään -- hän saattoi tietysti päästää
sisälle kenet hyvänsä. Ja kun herra Guy oli siellä, niin tiesin,
että kaikki oli hyvin. Niinpä en vaivannutkaan päätäni koettamalla
arvata kuka hän oli -- ajattelin, että hän lienee herra Harry --
tuo kolmas mies, tarkoitan. Kun kello alkoi lähetä kolmea, rupesi
minua torkuttamaan istuessani tuolilla valkean ääressä, ja luulen
nukahtaneeni. Heräsin puutarhaportin rasahdukseen. Hyppäsin pystyyn ja
katsahdin ulos ikkunasta. Näin kolme miestä ulkona maantiellä. He --"
"Pysähtykäähän vähän, olkaa hyvä", keskeytti tutkintotuomari. "Tämä
näyttää olevan hyvin tärkeä kohta. Kuulkaapas, muistatteko --
tarkalleen -- mihin aikaan se tapahtui, Grimsdale?"
"Kyllä, sir! Katsoin uunin reunalla olevaan kelloon -- harvinainen,
mainio ajanmittari, sir -- kun nousin tuoliltani työntääkseni syrjään
ikkunaverhot ja katsoakseni ulos. Kello oli silloin täsmälleen
seitsemäntoista minuuttia yli kolme."
"Siis", huomautti tutkintotuomari katsahtaen valamiehistöön, "noin
puolitoista tuntia ennen auringon nousua. Mutta, Grimsdale, kuinka
saatoitte nähdä niin varhain aamulla?"
"Katsokaas, sir, oli kirkas yö, kuukin pilkisteli silloin tällöin, ja
sinä yönä saattoi nähdä vallan hyvin -- himmeä valaistus, voitaisiin
sanoa. Minä eroitin tallirakennuksemme tien toisella puolen aivan
selvästi samoin kuin myös sen ympärillä kohoavat puut ja tien. Ja näin
nuo kolme herrasmiestä -- heidän hahmonsa, tarkoitan -- helposti."
"Mitä he tekivät?"
"Kävelivät verkalleen poispäin Valtikasta Greycloisteriin ja
Mitbourneen vievää tietä myöten, sir."
"Voitteko eroittaa heidät, kunkin erikseen?"
"Kyllä, sir. Minä tunsin, kuka oli herra Guy ja kuka Valtikkaan ensiksi
tullut mies. Herra Guy käveli keskellä; hänen vasemmalla puolellaan
oli se herrasmies, joka tuli kello yhdeksältä; kolmas mies oli hänen
oikealla sivullaan."
"Millainen mies hän oli?"
"Pitkä mies, sir -- hyvinkin kuuden jalan mittainen."
"Saatoitteko tuntea hänet ulkomuodostaan joksikin lähiseudun
asukkaaksi?"
Ensi kertaa todistajain aitioon ilmautumisensa jälkeen Grimsdale näytti
hieman epäröivän. Hän keskeytti pudistaen päätänsä.
"Katsokaas, sir, suvaitkaa muistaa, ettei silloin ollut niin valoisaa
kuin olisi pitänyt olla", vastasi hän. "Se on vaikeata, siihen aikaan
aamusta."
"Ettekö tullut silloin ajatelleeksi, kuka se mies oli?" tiedusti
tutkintotuomari.
"Kyllä, tulin todellakin arvelleeksi -- ajatelleeksi jotakin", myönsi
Grimsdale.
"Mitä?"
Grimsdale epäröi jälleen.
"Se oli vain arvelua", sanoi hän vihdoin. "Vain -- päähänpiston
tapaista. Mieluummin olisin sanomatta."
"Luulenpa, että teidän täytyy sanoa, Grimsdale. Ilmeisesti
te nähdessänne kolmannen miehen tulitte ajatelleeksi hänen
henkilöllisyyttään. No niin, mitä te ajattelitte?"
"No, sir, jos minun täytyy, niin minun täytyy! Ihmettelin - vain
ihmettelin, huomatkaa, arvoisat herrat -- eikö se ollut herra
Harborough."
"Te ihmettelitte, eikö kolmas mies, se mies, joka käveli Guy
Markenmoren oikealla puolella tietä pitkin, ollut herra John
Harborough. Te siis luulitte tunteneenne hänen vartalonsa?"
"Kyllä, sir. Mutta vain siitä, että mies oli hyvin pitkä
ruumiinrakenteeltaan, ihan herra Harboroughin kaltainen, ja että he
kaikki kolme menivät Greycloisteriin, Harboroughin taloon päin; ja
käsitättehän, sir, kun olin kuullut, että herra Harborough oli palannut
jälleen kotiin ja -- no niin, olin kai ajatellut häntä hieman silloin.
Minä -- minä en haluaisi tultavan siihen käsitykseen, että väittäisin
miehen olleen herra Harboroughin, kun en tahdo sitä väittää."
"Ettekö menisi valalle, että kolmas mies oli herra Harborough?"
"En, sir -- en todellakaan!"
"Mutta se mies oli ihan Harboroughin pituinen, muistutti häntä
ruumiinrakenteeltaan ja käytökseltään?"
"Juuri niin, sir."
"No, siirtykäämme ensimmäiseen mieheen -- häneen, joka vuokrasi huoneen
Valtikasta. Mihin aikaan hän palasi sinne tämän jälkeen?"
"Hän ei palannut ollenkaan, sir!"
"Mitä -- eikö ollenkaan?"
"Ei ollenkaan, sir! Siitä pitäen en ole nähnyt hänestä jälkeäkään!
Minulla on kolme puntaa neljätoista shillingiä, jotka kuuluvat
hänelle, sir -- mutta kuten sanoin, hän ei ole tullut enää takaisin.
Menin vierashuoneeseen nähtyäni heidät tiellä -- lasiovi oli hiukan
raollaan ja kaksi lamppua oli palanut karrelle. Sitten ajattelin, etten
huolisi mennä levolle -- ja ryhdyin korjaamaan pois illallista ja
siistimään vierashuonetta. Tietysti odotin herrasmiehen palaavan millä
hetkellä hyvänsä -- ajattelin näet, että hän oli lähtenyt vain hieman
jaloittelemaan kahden toverinsa kanssa. Mutta häntä ei näkynyt enää --
siitä pitäen en ole nähnyt enkä kuullut hänestä mitään."
Tutkintatuomari katsahti kirjureihin ja lakimiehiin. Hänen ilmeensä oli
kuin henkilön, joka harhailtuaan monia mutkittelevia teitä huomaa äkkiä
joutuneensa umpikujaan.
"On aivan selvää, että kaikki tämä vaatii lisätutkimuksia", huomautti
hän. "Poliisin on päästävä noiden kahden miehen jäljille, jotka olivat
vainajan kanssa Valtikka-majatalossa maanantain ja tiistain välisenä
yönä. Lienee parasta lykätä tutkinto toistaiseksi."
"Haluaisin tehdä pari kysymystä todistajalle", keskeytti asianajaja.
Grimsdale, te sanoitte, että se mies, "joka tuli taloonne kello
yhdeksältä maanantai-iltana ja vuokrasi huoneen yöksi, antoi teille
viiden punnan setelin, josta teidän piti ottaa osuutenne. Onko se
seteli vielä teillä?"
"Kyllä, sir", vastasi Grimsdale vetäen esille vanhakuosisen kukkaron.
"Kas tässä, sir."
"Se seteli on jätettävä poliisille", sanoi asianajaja. "Ja nyt toinen
kysymys: Mikä tuo vieras oli miehiään? Oliko hän englantilainen?"
"Sain sen vaikutelman, sir", vastasi Grimsdale, "että hän oli
amerikkalainen -- hänen puheestaan päättäen, sir. Kun palvelin sir
James Marchantilla, näin paljon amerikkalaisia herrasmiehiä; pidin
häntä amerikkalaisena."
"Mainiota -- mutta vielä yksi kysymys. Löysittekö siistiessänne
vierashuonetta mitään, jotakin pikku esinettä, joka olisi saattanut
jäädä joltakin näistä herroista. Vieraat unohtavat väliin yhtä ja
toista, ymmärrättehän."
Grimsdale työnsi kätensä toiseen taskuun ja veti jotakin esille.
"Löysin, sir -- aioin mainita siitä. Löysin tämän illallispöydältä."
Kohotettuaan esineen ensiksi ylös, niin että kaikki läsnäolijat
saattoivat nähdä sen, isäntä laski todistajain aition kaiteelle
hopeahelaisen, ruusupuisen piipun.