Mielenkiintoa ilmaisevien kuiskausten aallon vieriessä ympäri salin
katsoi kysymysten tekijä merkitsevästi kahteentoista valamieheen kuin
kehoittaakseen heitä pitämään korvansa auki; heistä hän kääntyi vielä
kerran todistajaan.
"Te suostuitte hänen naimatarjoukseensa, siis. Sovitteko, milloin
teidät piti vihittämän?"
"Kyllä, me sovimme."
"Milloin sitten?"
"Melkein heti. Seuraavasta syystä -- hän kertoi minulle olevansa
pakotettu matkustamaan New Yorkiin hyvin tärkeän liikeasian tähden
viikon tai parin kuluttua. Päätin lähteä hänen mukaansa, ja niin
sovimme, että hän hankkisi erikoisluvan ja me menisimme naimisiin aivan
pian."
"Oliko aika lähemmin määrätty?"
"Kyllä. Ensi maanantai-aamuna -- Southamptonissa."
"Saanemme siis otaksua, että te ja Guy Markenmore rakastuitte jälleen
toisiinne, kohdatessanne taas toisenne, kun olitte vanhoja ystäviä ja
te vapaa, ja päätitte mennä naimisiin viipymättä?"
"Kyllä -- niin kai."
"Hyvä on. No niin, rouva Tretheroe, pyytäisin teitä muistelemaan
jälleen niitä päiviä, jolloin olitte neiti Leighton. Te olette
myöntänyt, että teillä oli monia kosijoita. Eikö totta, että näistä
monista ihailijoistanne osoititte erikoista suosiotanne kahdelle
naapuriston nuorelle herralle ja että toinen heistä oli Guy Markenmore,
toinen taas John Harborough Greycloisterista?"
Rouva Tretheroe ei näyttänyt epäröivän vähääkään vastatessaan tähän
kysymykseen.
"He olivat ensimmäisiä -- siihen aikaan -- todellakin", myönsi hän.
"Niin ollen puhuttiin näillä seuduin yleisesti, ettette te saattanut
oikein päättää kumman heistä valitsisitte?"
"Rohkenen sanoa, että niin huhuiltiin."
"Mutta mistä johtuu, ettette loppujen lopuksi ottanut kumpaakaan, vaan
menitte naimisiin kolmannen kanssa."
"Se johtuu eräistä syistä."
"Mistä syistä? Kaikki tämä on tärkeätä asian käsittelylle valamiehistön
läsnäollessa. Mitkä olivat syyt?"
"Nähkääs -- he kun tulivat hirveän mustasukkaisiksi toisilleen. Oltuaan
ennen parhaita ystäviä heistä tuli katkerat vihamiehet. Tai paremmin
sanoen Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guyta
kohtaan. Harborough oli saanut päähänsä, että Guy oli saattanut minut
tylyksi hänelle."
"Oliko Guy Markenmore tehnyt niin?"
"Ei, ei ensinkään! Mutta Harborough oli aina kateellinen ja
epäluuloinen ja hän kiivastui aina niin -- niin kovin asioista, jotka
-- no niin, minä annoin hänelle rukkaset."
"Entä -- mitä teki hänen kilpakosijansa?"
Rouva Tretheroe hypisteli sormuksiaan.
"Noh", vastasi hän kotvan kuluttua. "Minä -- minä kyllästyin tosiaan
hieman tuohon riitaan, ja niin sanoin Guylle, ettei sellainen käy
päinsä -- ja suostuin eversti Tretheroen tarjoukseen."
"Ymmärrän. Te erositte molemmista kosijoistanne ja menitte naimisiin
miehen kanssa, joka oli vanhempi ja järkevämpi. Mainiota. Mutta, rouva
Tretheroe, minusta tuntuu kuitenkin siltä kuin jotakin olisi tapahtunut
ennen sitä. Te sanoitte juuri äsken, että Harborough kantoi sydämessään
kauheaa, katalaa vihaa Guy Markenmorea kohtaan. Onko siis totta, että
Harborough uhkasi kilpakosijaansa teidän läsnäollessanne?"
"Kyllä -- se on totta."
"Milloin? Missä tilaisuudessa?"
"Se tapahtui eräänä päivänä, kun hän tapasi Guyn minun seurassani
paluumatkalla kotiin metsästysretkeltä. Syntyi välikohtaus -- kiivaita
sanoja, Harborough menetti malttinsa. Hän sanoi Guylle iskevänsä tämän
kuoliaaksi. Tiedän varmasti, että hän myöhemminkin uhkasi Guyta -- hän
sanoi tappavansa Guyn."
"Kuinka tiedätte sen varmasti?"
"Koska Guy kertoi siitä minulle."
"Pelkäsikö hän Harboroughia?"
"Luulen hänen pelänneen. Harborough oli häijy ja hurja --
loukkauduttuaan."
"Ja hän uhkasi tappaa kilpakosijansa siksi, että -- mikä olikaan syynä,
tarkemmin sanottuna?"
"Asian laita oli sellainen kuin juuri selitin, että hän oli saanut
päähänsä Guyn kertoneen minulle jotakin hänestä ja että meidän väliemme
kylmeneminen oli johtunut siitä."
"Silloin Harborough kai teki teille niihin aikoihin naimatarjouksen?"
Rouva Tretheroe rypisti kulmiaan katsahtaen kysyjään hämmästyneenä.
"Montakin kertaa!" vastasi hän. "Hän kosiskeli minua yhtä mittaa."
"Entä -- annoitteko te hänelle varman vastauksen?"
"En tiedä, lienenkö antanut. Väliin -- olisin ehkä antanutkin; mutta
väliin taas en olisi tahtonut. Ei -- luullakseni en koskaan vastannut
täysin myönteisesti tai kielteisesti."
"Ja koko tämän ajan Guy Markenmore oli kai mukana leikissä?"
"Kyllä."
"Kosiko hänkin teitä?"
"Noh, kyllä. He olivat aina perässäni kuin takiaiset -- he molemmat."
"Ja lopulta Harborough ajatteli, että hänen kilpakosijansa vehkeili
takanapäin?"
"Kyllä -- aivan varmasti. Hän sanoi niin."
"Ja myöhemmin -- te, jos saamme luvan sanoa, hylkäsitte molemmat ja
suostuitte eversti Tretheroen tarjoukseen?"
"Kyllä."
"Tapasitteko kumpaakaan heistä enää senjälkeen, kun olitte mennyt
kihloihin eversti Tretheroen kanssa?"
"Koskaan en tavannut Guy Markenmorea senjälkeen. Harboroughin tapasin
kerran. Kohtasin hänet eräänä iltapäivänä täällä lähellä."
"Tapahtuiko mitään?"
"Kyllä. Hän sai tavanmukaisen raivokohtauksensa. Hän lähestyi minua
katkerana. Hän sanoi minun liehitelleen häntä kolmen vuoden ajan
ja sitten heittäneen syrjään. Ja hän lopetti mielenpurkauksensa
toistamalla tietävänsä hyvin, että hän saa kiittää tästä Guy
Markenmorea ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä
sattuisivat yhteen, kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä."
Kun tämän vastauksen synnyttämä kiihtymys oli lauennut, loi kysyjä
rouva Tretheroeen tutkivan katseen.
"Vahvistatteko valallanne, että hän sanoi niin?"
"Kyllä!"
"Harborough sanoi -- teille -- että Guy Markenmoren tähden hän,
Harborough, oli menettänyt teidän suosionne ja että hän ampuisi Guyn
kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen kuinka pitkän ajan
perästä hyvänsä?"
"Kyllä. Juuri niin hän sanoi."
"On siis syytä otaksua, että Harborough oli silloin intohimoisesti
teihin rakastunut?"
"Mielettömästi!" mutisi rouva Tretheroe. "Hän toimi kuin mielipuoli.
Minä pelkäsin häntä."
"Oliko Guy Markenmore lähtenyt täältä, kun tämä uhkaus lausuttiin?"
"Kyllä -- vähän aikaisemmin."
"Ja poistuiko Harborough pian senjälkeen?"
"Hän lähti joitakin päiviä ennenkuin minä menin naimisiin."
"No niin, ettekö kohdannut viimeisten seitsemän vuoden aikana --
pikemminkin kai kuuden -- koskaan Harboroughia?"
"En koskaan!"
"Ettekä saanut häneltä mitään tietoja?"
"En."
"Tai hänestä?"
"Kuulin -- vain kerran -- eräältä ystävältäni Selcasterista, että hän
matkusteli vielä ulkomailla ja että Greycloisterin ovet olivat olleet
suljettuina muutamien vuosien ajan."
"Hyvä. Vihdoin teidän miehenne kuoli, ja te tulitte takaisin
Englantiin ja vuokrasitte Dower-talon. Ja viime maanantaina Harborough
palasi Greycloisteriin. Nyt, rouva Tretheroe, tahtoisin tehdä
teille tärkeimmän kysymyksen. Tapasitteko herra Harboroughin viime
maanantaina?"
Kuolemanhiljaisuus vallitsi nyt huoneessa. Sillä rouva Tretheroe epäröi
vastatessaan. Kaikki kaulat kurottautuivat eteenpäin. Vihdoin hän
vastasi.
"Kyllä."
"Missä -- ja mihin aikaan?"
"Juuri hänen porttinsa edustalla Greycloisterissa noin viiden aikaan
iltapäivällä."
"Olitteko yksin?"
"Olin. Olin lähtenyt ulos pienelle kävelymatkalle koirieni kera."
"Oliko kohtaus satunnainen?"
"Kyllä. Minä en osannut ajatellakaan, että hän oli palannut kotiin."
"Tunsitteko -- niin sanoaksemme, hämmästystä?"
"Kyllä, todellakin. Minä olin hämmästynyt. Hän näytti peräytyvän --
kiihtyneenä. Tietysti me puristimme toistemme käsiä ja pakisimme
hiukan. Vain jokapäiväisistä asioista."
"Koskettelitteko millään tavoin aikaisempia suhteitanne?"
"Emme."
"Siis vain tavallista kohteliasta keskustelua -- ei mistään
erikoisesti?"
"Juuri niin. Mutta hän kysyi, saisiko hän -- tai paremminkin, milloin
hän saisi -- tulla käymään luonani."
"Ja mitä te vastasitte?"
"Minä vastasin -- kyllä, että hänen sopisi tulla milloin hyvänsä. Mitä
muutakaan olisin voinut vastata?"
"Tiesikö hän, että olitte vapaa, että eversti Tretheroe oli kuollut?"
"Oh, kyllä -- minä mainitsin siitä itse."
"Ja sitten te kai erositte?"
"Kyllä."
"Missä tapasitte hänet seuraavan kerran?"
"Seuraavana aamuna täällä vierashuoneessa, kun tulin lausumaan
valitteluni sir Anthonyn kuoleman johdosta ja kuulin, että Guy oli
kuollut."
"Ja te kai syytitte heti John Harboroughia hänen murhaajakseen?"
Asianajaja keskeytti tutkintonsa ja epäröi hetkisen; mutta sitten
hän nojautui äkkiä kuin tyydytettynä tuolinsa selustaa vasten, veti
esille nuuskarasiansa ja kopautti sitä miettivästi ennenkuin otti
siitä runsaan hyppysellisen nuuskaa. Kiihkoisaa mutinaa oli kuulunut
kautta koko katselijakunnan, kun rouva Tretheroe antoi viimeisen
päättävän vastauksensa; tuskin se oli vaiennut, kun Harboroughin
puolustusasianajaja Walkinshaw astui pöydän ääreen. Hän katsoi tiukasti
todistajaa.
"Haluaisin tehdä teille erään hyvin suoran kysymyksen", sanoi hän. "Ja
haluaisin hyvin täsmällisen vastauksen. Uskotteko vilpittömästi, että
herra Harborough on tappanut herra Guy Markenmoren? Ajatelkaa!"
"Olen ajatellut!" vastasi rouva Tretheroe uhmaillen. "Minä uskon!"
"Te uskotte, että herra Harborough on pitänyt vireillä kostonhaluaan --
jos hän todella on sellaista koskaan tuntenutkaan -- seitsemän vuotta
ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta tyydyttääkseen sen?"
"Minä uskon, että hän on ampunut Guy Markenmoren", sanoi rouva
Tretheroe hieman synkän näköisenä.
"Luuletteko, että herra Harborough palasi kotiin teihin yhä
rakastuneena? Vastatkaa!"
"Minusta se on mahdollista. Hänellä oli tapana vannoa, ettei hän
voisi koskaan rakastaa ketään muuta. Eikä hän todellakaan ole mennyt
naimisiin."
"Kuulkaapa, mitä minä sanon. Herra Harborough kohtasi teidät
maanantaina iltapäivällä. Olettakaamme, että hänen vanha intohimonsa
heräsi eloon vain nähdessään teidät -- olettakaamme edelleen, että hän
päätti mielessään ruveta vielä kerran tavoittelemaan teidän kättänne.
Pidättekö todennäköisenä, että hän olisi aloittanut tämän yrityksensä
ampumalla miehen?"
"En halua tehdä mitään olettamuksia. Uskon, että hän ampui Guyn! He
kohtasivat toisensa -- sattumalta -- ja Harborough ampui hänet."
"Olettepa te valmis tekemään varmoja johtopäätöksiä, rouva Tretheroe!
Te vakuutatte tyynesti, että he kohtasivat toisensa. Mitä! Kello neljä
aamulla -- Markenmoren notkelmassa?"
Rouva Tretheroe katseli ympärilleen. Tähän asti hän oli luonut vain
silloin tällöin silmäyksiä tutkintotuomariin ja valamiehistöön, mutta
nyt hän silmäsi ympäri kuulijakunnan, ja kääntäessään kasvonsa jälleen
Walkinshawiin niillä oli hymy, joka ilmaisi ylenkatsetta.
"Minä tiedän, että John Harborough oli Markenmoren notkelmassa kello
neljä tuona aamuna", vastasi hän rohkeasti. "Vieläpä tiedän, että hänet
nähtiin siellä!"
Walkinshaw kävi äkkiä miettiväksi. Hän katsahti taakseen suojattiinsa,
ja niin tekivät kaikki huoneessa olijat. Taas kumisi salissa
hämmästyksen mumina. Walkinshaw palasi Harboroughin luo, joka istui
liikkumatta ja vaiteliaana. Asianajaja kuiskaili hänelle vilkkaasti;
Harborough vain viittasi, melkein välinpitämättömästi. Hetkistä
myöhemmin rouva Tretheroe oli kadonnut todistajain aitiosta, ja toinen
todistaja kutsuttiin sinne.
"Elizabeth Braxfield!"
Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan tunsivat uutta
mielenkiintoa sydämissään katsellessaan Valtikan entistä emäntää.
Yksitoista heistä pohti jo mielessään, mitä hän tulisi kertomaan. Mutta
Fransemmery, joka tunsi rouva Braxfieldin tavan nousta varhain ylös,
alkoi jo aavistaa.
Puheenjohtaja jätti tämän todistajan kuulustelun asianajajalle, joka
esiintyi poliisiviranomaisten puolesta. Tämä siirtyi muitta mutkitta
itse pääkysymykseen.
"Te kai olitte ennen rouva Wrenne, Valtikka-majatalosta, rouva
Braxfield; ja ennenkuin olitte rouva Wrenne, oli nimenne neiti
Rawlings, saman Thomas Rawlingsin tytär, joka piti Valtikka-majataloa
ennen mies-vainajaanne, Peter Wrenneä?"
"Aivan niin, sir", vastasi rouva Braxfield.
"Te olette siis asunut koko elämänne ajan Markenmoressa ja tunnette sen
kaikki asukkaat?"
"Kyllä, sir -- ja monien kilometrien alalta ympäristölläkin."
"Tunnetteko John Harboroughin?"
"Kyllä, sir -- tunsin hänet jo poikasena."
"Näittekö hänet viime tiistai-aamuna?"
"Näin."
"Mihin aikaan?"
"Kymmentä yli neljä."
"Missä?"
"Lähellä taloani, sir."
"Missä talonne sijaitsee?"'
"Tuolla ylängöllä, sir, se on Woodlandin huvila; noin kahdensadan
yardin päässä Markenmoren notkelmasta."
"Miten tulitte nähneeksi hänet -- tai yleensä ketään -- niin varhain?"
"Ei se ole mikään ihme, sir. Minä nousen monesti ylös kello neljältä
-- kun aamut käyvät valoisiksi. Minulla on koko parvi kanoja, ja minä
nousen ruokkimaan niitä."
"Oliko tuona aamuna valoisaa -- tiistaina?"
"Jokseenkin valoisaa, sir."
"Siksi valoisaa -- että saattoi nähdä, kuinka pitkälle?"
"Katsokaas, sir, kun silmäsin ulos ikkunastani saatoin nähdä koko
paljon. Tämän kartanon, kylän -- ne ovat etupuolella -- toisella puolen
Withersleyn majakan ja toisella puolen viidakon. Aamu oli erittäin
kirkas -- hyvin kaunis."
"Ja te näitte herra Harboroughin?"
"Näin, sir."
"Ikkunastanneko?"
"Niin."
"Missä hän oli silloin, kun näitte hänet?"
"Hän tuli juuri mäen rinnettä alas Markenmoren notkelmasta päin, sir.
Hän käveli aidan vierustaa pitkin."
"Kuinka kaukana teistä?"
"Noin sadan yardin päässä."
"Harborough oli ollut poissa Markenmoresta seitsemän vuotta ja palannut
vasta edellisenä päivänä. Ettekö hämmästynyt kovasti nähdessänne hänet
siellä?"
"En, sir. En yhtään."
"Miksette?"
"Koska olin kuullut hänen palanneen jälleen kotiin -- kuullut siitä
edellisenä iltana. Olin käväissyt kylässä ja kaikki tiesivät, että hän
oli palannut."
"Oletteko varma, että näkemänne mies oli herra Harborough?"
"Aivan varma, sir. Siitä en olisi voinut erehtyä."
"No hyvä, minne hän meni?"
"Rinnettä alas kotiinsa päin, sir -- Greycloisteriin."
"Kuinka kaukana on Greycloister Woodlandin huvilasta?"
"Kolmen neljäsosan kilometrin päässä, sir."
"Kävelikö herra Harborough silloin nopeasti, kun näitte hänet?"
"Ei, sir, hän astui tavalliseen tapaansa -- veltosti, sanoisin."
"Oletteko varma ajasta -- kymmenen minuuttia yli neljä aamulla?"
"Aivan niin, sir. Minulla on makuuhuoneessani oivallinen kello -- se
ei koskaan mene edelle eikä jätätä. Minä katsahdin siihen juuri vähää
ennen kuin näin herra Harboroughin."
Asianajaja nyökkäsi rouva Braxfieldille ja istuutui, ja kun kukaan
muukaan ei noussut tekemään hänelle kysymyksiä, poistui hän aitiosta.
Tutkintotuomari kumartui keskustelemaan eräiden virkailijain kanssa;
heidän kuiskaillessaan Walkinshaw lähestyi jälleen pöytää.
"Herra Harborough haluaa päästä aitioon ja esittää todistuksensa, sir",
sanoi hän. "Minusta on nyt -- juuri kuulemamme todistuksen jälkeen --
sopivaa kuulla häntä."
Oikeuden puheenjohtaja, vanhahko mies, vetäytyi takaisin tuolilleen,
otti silmälasit nenältään ja katsahti Walkinshawiin ja hänestä hänen
päämieheensä.
"Herra Harborough kai käsittää täydelleen, ettei hänen tarvitse vastata
mihinkään kysymyksiin ja että -- jos niihin vastataan määrätyllä
tavalla -- vastaukset voivat koitua hänelle vahingoksi?" selitti hän.
"Tietysti, jos hän haluaa antaa lausunnon."
"Päämieheni haluaa, sir", keskeytti Walkinshaw, "sanoa teille ja
valamiehistölle selvän totuuden itsestään ja niistä toimistaan, jotka
ovat tämän tutkinnon yhteydessä. Hänellä ei ole mitään salattavaa, vaan
kaikki voitettavissa kertomalla totuuden."
"Hyvä", sanoi puheenjohtaja. "Kuulkaamme siis hänen todistuksensa."
Walkinshaw kääntyi Harboroughiin päin ja viittasi häntä astumaan
aitioon.