Kaksi päivää myöhemmin Fransemmery, joka oli kutsuttu täyttämään
valamiehen velvollisuutta tuossa vanhanaikaisessa laitoksessa,
ruumintarkastus-oikeudessa, toimi "kahdentoista rehellisen kunnon
miehen" esimiehenä Markenmoren kartanon vanhassa ruokasalissa. Tämä
kunnioitusta herättävä huone oli varta vasten järjestetty ja kalustettu
tätä tilaisuutta varten; Braxfield teki murheellisena havainnon, että
sitä käytettiin nyt ensi kertaa sen upean juhlapäivällisen jälkeen,
jonka sir Anthony oli antanut ystävilleen ja naapureilleen Guyn
tullessa täysi-ikäiseksi.
Se oli suunnattoman suuri huone: aatelinen jo ulkoasultaan, ja aikanaan
siellä oli sattunut monta iloista ja merkillistä kohtausta. Mutta
koskaan, kartanon rakennuttajan, erään Markenmoren kuolleen esi-isän
aikojen jälkeen, ei se ollut ollut niin täynnänsä eriarvoista väkeä
kuin tänä kirkkaana kevätaamuna. Siellä olivat valamiehet, poliisi
ja todistajat; siellä oli Chilford perhettä edustamassa ja toinen
asianajaja, joka edusti Harboroughia; siellä oli lontoolainen lakimies
poliisiviranomaisten puolesta oikeudenkäyntiä seuraamassa; siellä
oli kaikenlaisia virkailijoita; siellä oli paikallisen sanomalehden
reporttereita ja pari kolme Lontoon lehtien erikoisedustajaa. Mutta
kaikki nämä hukkuivat kokonaan kuuntelijain sankkaan parveen --
kyläläisiin, kreivikunnan aatelisiin, läheltä ja kaukaa kertyneeseen
kansaan. Markenmoren jutusta, tuumiskeli Fransemmery korjaillessaan
kultakehyksisiä silmälasejaan ja katsellessaan ympärilleen, uhkasi
tulla oikein kuuluisa.
Fransemmery saattoi todellakin tällä hetkellä sanoa, että hän ja hänen
valamiestoverinsa olivat saapuneet tähän tärkeään tutkintotilaisuuteen
rehellisinä, ennakkoluulottomina, asiaan lähemmin perehtymättöminä.
Niiden kahden vuorokauden aikana, jotka olivat kuluneet Guy Markenmoren
ruumiin löytämisestä, ei rahvaan keskuuteen ollut levinnyt mitään
enempiä tietoja. Paljon oli tapahtunut. Tähän tavallisesti hiljaiseen
kylään oli tuotu melkoisia poliisivoimia; ne olivat tutkineet maat ja
mannut ja rikospaikan koko lähimmän ympäristön. Blick oli toimittanut
parin, kolmen alemman apulaisensa kanssa tarkastuksia kaikkialla
lähistössä; Markenmoren ympäristössä oli tuskin ainoatakaan sielua,
jolta ei olisi koetettu hankkia tietoja.
Mutta kaikesta siitä, mitä näiden tutkimusten kautta oli saatu
selville, eivät niiden toimittajat olleet hiiskuneet halaistua
sanaakaan, ja poliisia lukuunottamatta ei isossa ruokasalissa, joka nyt
oli muutettu oikeussaliksi, ollut yhtään ihmistä, joka olisi saattanut
edes aavistaakaan, mitä paljastuksia oli odotettavissa. Mutta eräs asia
tiedettiin. Rouva Tretheroe ei ollut tyytynyt siihen syytökseensä,
jonka hän teki John Harboroughia vastaan veljen, sisaren ja muiden
vierashuoneeseen kokoontuneiden henkilöiden läsnäollessa. Hän oli
syyttänyt Harboroughia uudestaan -- pastorille, kyläläisille ja muille;
yleisesti tiedettiin jo varsin hyvin, että rouva Tretheroe uskoi
lujasti Harboroughin tappaneen Guy Markenmoren. Rouva Tretheroe herätti
sentähden luonnollisesti suurta huomiota istuessaan lähellä huoneen
keskelle asetettua suurta pöytää, puettuna hieman teatterimaisesti
synkkään surupukuun. Hän ei ollut yksin; vaikka hänen vieraansa olivat
kadonneet samana päivänä, jona murhenäytelmä tapahtui, jäi pari ystävää
hänen luokseen; toinen näistä oli rouva Hamilton, keski-ikäinen hieno
nainen; toinen taas parooni von Eckhardstein, muhkea, nuorekas,
viisikymmenvuotias mies, jonka sanottiin olevan Euroopan etevimpiä
rahamiehiä. He istuivat rouva Tretheroen vieressä; vähän kauempana
istui Harborough, vakavana ja tyynenä, asianajajansa Walkinshawin
rinnalla.
Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan suorittivat automaattisesti
tavanmukaiset, ikävät alkuvalmistelut ja täyttivät kaamean
velvollisuutensa; tarkastivat kuolleen ruumiin ja kuuntelivat
kunnioittavasti tutkintotuomarin alkuhuomautuksia, käsittäen koko ajan,
että tämä kuului vanhoihin tapoihin -- päähuomio oli kiinnitettävä
todistajain lausuntoihin. Mutta tutkintotuomari lopetti huomautuksensa
aivan odottamatta, ja valamiehet ja kuulijakunta istuutui paikoilleen
seuratakseen itse asian käsittelyä -- kuunnellakseen, mitä selityksiä
annettaisiin, tavalla tai toisella, päivän polttavan kysymyksen
valaisemiseksi: Kuka surmasi Guy Markenmoren?
Tutkinnon ensi asteilla ei ilmennyt paljoakaan uutta tai
mielenkiintoista. Harry Markenmore totesi, että ruumis oli hänen
vanhempi veljensä Guy, joka, sanoi hän, oli kolmenkymmenenviiden vuoden
vanha. Hän ei tietänyt, oliko Guy naimisissa vai ei. Guy oli lähtenyt
Markenmoren kartanosta seitsemän vuotta sitten, eikä kotiväki ollut
nähnyt tai kuullut hänestä mitään senjälkeen, ennenkuin vasta murhan
edellisenä iltana, jolloin hän oli saapunut kotiin odottamatta. Harry
kuvaili yksityiskohtaisesti lyhyttä vierailua ja lausui, että hänen
veljensä oli poistunut kartanosta noin puoli yhdentoista aikaan. Hän
oli puhunut sovitusta kohtauksesta lähistöllä ja maininnut, että
illallinen odotti häntä siellä, niihin hän aikoi mennä. Harry ei
sanonut tietävänsä vähääkään, minne Guy oli sitten mennyt. Hän ei
palannut Markenmoren kartanoon -- kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä
ennenkuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hänen ruumiinsa tuotiin
sinne.
Hobbs, maatyöläinen, selitti, miten hän oli löytänyt kuolleen miehen,
jonka hän tunsi heti, ja kuvaili yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt
avun hankkimiseksi. Hän ei ollut tavannut ketään tässä osassa ylänköä
eikä huomannut mitään epäilyttävää murhapaikan lähettyvillä.
Kyläpoliisi kertoi Markenmoren notkelman seutuvilla tehdyistä
tutkimuksista: siellä ei ollut merkkiäkään, joka olisi viitannut
kamppailuun, eikä siellä ollut jalanjälkiäkään -- ruohikko oli niillä
tienoin, sanoi hän, hyvin pitkää, rehevää ja hyvin joustavaa; vaikka
hiljan ei ollut satanutkaan, ei perinpohjaisimmankaan tarkastuksen
avulla voitu löytää mitään jälkiä. Minkäänlaista asettakaan ei ollut
tavattu tapahtumapaikan läheltä eikä viereisestä viidakosta. Tämä
todistaja selosti myös niitä tuloksia, joita kuolleen vaatteiden
tutkiminen oli antanut, mikä toimitettiin sen jälkeen, kun ruumis
oli kuljetettu kartanoon. Hänen taskuissaan oli melkoinen summa
paperi-, kulta- ja hopearahaa. Niissä oli kultakello, kellonperät ja
medaljonki. Vielä oli kolme sormusta -- kaksi jalokivillä varustettua,
lisäksi useita pikku esineitä -- hopeinen sikaarikotelo, hopeinen
tulitikkurasia ja muuta sellaista ja lopuksi kaksi muistikirjaa. Kaikki
nämä esineet olivat nyt poliisin hallussa. Hän vakuutti varmasti, että
kun edellinen todistaja oli hakenut hänet notkelmaan, ei ruumiiseen
ollut kajottu millään tavoin ja ettei vaatteisiin eikä muihin hänen
juuri mainitsemiinsa esineisiin ollut koskettu. Näiden tosiasioiden
ja sen lisäseikan nojalla, että kuolleella oli taskussaan suuri summa
rahaa, hän oli heti saanut sen vaikutelman, ettei murhaa ollut tehty
ryöstötarkoituksessa.
Poliisilääkärin todistus oli mielenkiintoisempi. Noin kahtakymmentä
minuuttia vailla seitsemän, kertoi hän, oli hän saapunut yhdessä
poliisikomisarion ja etsiväkomisario Blickin kanssa Markenmoren
notkelmaan. Hän havaitsi heti, että Guy Markenmore oli ammuttu
kuoliaaksi, ja hänestä näytti siltä, että hänet oli ammuttu kaksi tai
kolme tuntia aikaisemmin -- paremmin kolme kuin kaksi tuntia. Hän ei
ollut muuttanut mielipidettään -- hän määrittelisi kuoleman todellisen
ajan noin kello neljäksi. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä.
Kuoleman jälkeen toimitetussa tarkastuksessa hän oli todennut, että
kuula -- joka oli nyt esillä -- oli ammuttu aivan läheltä revolverista;
se oli tunkeutunut päähän oikeasta ohimosta, lävistänyt aivot viistoon
alaspäin ja pysähtynyt lopulta lihaksiin vähän vasemman korvan
alapuolelle.
"Tämä vamma", lausui tutkintotuomari, "on saattanut syntyä oman käden
kautta?"
"Tietysti", vastasi todistaja.
"Mutta siinä tapauksessa ase olisi pitänyt löytää aivan läheltä?"
"Siinä tapauksessa minä olisin odottanut näkeväni kuolleen puristavan
vielä asetta kädessään. Sellaisissa tapauksissa on todennäköistä, että
henkilö, joka ampuu itsensä, pitää laukaistessaan lujasti revolverista,
ja hänen sormiensa ote kiristyy kuolinkamppailussa."
"Kun paikalta ei löydetty revolveria, niin teittekö sen johtopäätöksen,
että tässä on esillä murha?"
"Kyllä -- murha!"
"Oletteko tehnyt mitään johtopäätöksiä siitä, miten se on suoritettu?"
"Kyllä, olen tehnyt. Ensiksikin voimme olettaa, että murhaaja ja hänen
uhrinsa kävelivät rinnakkain, luultavasti syventyneinä innokkaaseen
keskusteluun, uhri vasemmalla puolella. Minä arvelen, että murhaaja
kohotti äkkiä rintansa yli oikean kätensä, jossa oli revolveri, ja
ampui uhrinsa ihan vierestä, ilman että tämä saattoi aavistaa vähääkään
joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Revolveri on varmaan painettu
ihan lähelle ohimoa -- iho ja hipiäkarvat sen seutuvilla olivat
kärventyneet."
Tutkintotuomari kääntyi valamiehistön puoleen.
"Aurinko nousee nykyään noin kymmentä vaille viisi", huomautti hän.
"Kello neljältä on niin muodoin jo aivan valoisaa. Tämä on tärkeä
kohta, arvoisat herrat. Painakaa se mieleenne siihen katsoen, mitä
juuri olette kuulleet."
Kellään asianajajista ei ollut esitettävänä mitään kysymyksiä
poliisilääkärille. Tämä istuutui, ja puheenjohtaja alkoi keskustella
kuiskaillen erään kirjurinsa kanssa. Sitten tuli hetki, jota
oikeussalin täyteinen ihmisjoukko oli odottanut kiihkoaan hilliten.
"Rouva Veronica Tretheroe!"
Rouva Tretheroe nousi seisoalleen ystäviensä keskeltä ja käveli
verkkaisesti todistajain aitaukseen. Ilmeisesti hyvin valmistettuna,
mitä hänen oli tehtävä, hän veti hansikkaan oikeasta kädestään ja
sysäsi kasvoiltaan tiheän huntunsa. Ottaen raamatun paljaaseen käteensä
hän vannoi todistajanvalan hiljaisella äänellä ja käänsi hyvin kalpeat,
mutta täysin hillityt kasvonsa puheenjohtajaan, joka kumartui häneen
päin myötätuntoinen ja miettivä ilme silmissään. Kuolemanhiljaisuuden
vallitessa puheenjohtaja teki alustavat kysymyksensä.
"Rouva Tretheroe, te kai tunsitte Guy Markenmore-vainajan?"
"Kyllä."
"Tunsitteko hänet hyvin, niin sanoaksemme?"
"Kyllä -- varsin hyvin -- kerran!"
"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"
"Minä tunsin hänet siitä ajasta asti, kun isäni tuli Markenmoreen,
tämän kunnan pastoriksi, jolloin minä olin seitsemäntoista-,
kahdeksantoistavuotias tyttö, aina siihen saakka, kun Guy lähti tästä
kartanosta, noin seitsemän vuotta sitten."
"Kuinka vanha olitte silloin, rouva Tretheroe?"
"Kaksikymmentäkaksi."
"Teidän tuttavuutenne siihen aikaan kesti niinmuodoin noin neljä tai
viisi vuotta?"
"Suunnilleen niin kauan."
"Te olitte silloin neiti Veronica Leighton?"
"Kyllä."
"Te kai menitte naimisiin eversti Tretheroe-vainajan kanssa heti sen
jälkeen, kun Guy Markenmore oli lähtenyt kotoaan -- seitsemän vuotta
sitten?"
"Kyllä."
"Ja seurasitte miestänne Intiaan?"
"Seurasin."
"Oletteko vasta äskettäin palannut Intiasta -- missä eversti Tretheroe,
tietääkseni, kuoli viime vuonna?"
"Aivan äskettäin."
Tutkintotuomari kumartui hieman pöytänsä yli -- varma merkki siitä,
ajatteli Fransemmery, että hänen seuraavat kysymyksensä siirtyisivät
aivan erityisten seikkojen alalle.
"No niin, rouva Tretheroe, ettekö nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan
noiden seitsemän vuoden aikana?"
"En kertaakaan!"
"Ettekö koskaan saanut häneltä mitään tietoja?"
"En koskaan -- enkä hänestä!"
"Seitsemään vuoteen ette siis ole nähnyt, ette kuullut ettekä saanut
häneltä mitään tietoja. Milloin näitte hänet jälleen viimeksi?"
"Myöhään maanantai-iltana -- kaksi -- tai kolme -- päivää sitten."
"Kohtasitteko hänet -- ensi kerran seitsemään vuoteen?"
"Kyllä, ensi kerran seitsemään vuoteen."
"Mutta sanokaahan minulle, rouva Tretheroe, miten tämä kohtaus
tapahtui?"
Rouva Tretheroe laski ristiinpannut kätensä todistajain aition
kaiteelle ja silmäili vuoroin tutkintotuomariin, vuoroin kahteentoista
valamieheen. Nyt oli väri palannut hänen kasvoilleen; hänen silmänsä
säkenöivät; hän näytti alkavan tuntea aivan erikoista mielenkiintoa
oikeudenkäyntiä kohtaan.
"Seuraavalla tavalla", sanoi hän tyynellä, selvällä äänellä.
"Maanantai-iltana päivällisen jälkeen satuin antamaan joitakin
määräyksiä ajurilleni, Burtonille. Valmistautuessaan lähtemään hän
mainitsi nähneensä vastikään Guy Markenmoren; hän oli nähnyt tämän,
kertoi hän, menevän kartanoon. Minä ajattelin, että Burton oli varmaan
erehtynyt, mutta hän ei antanut perään -- luonnollisesti tiesin, että
hän oli tuntenut Guyn lapsuudesta asti. Sitten --"
Tässä rouva Tretheroe pysähtyi ja alkoi naputella sormillaan edessään
olevalle kaiteelle; hän katseli oikeuden puheenjohtajaa ja valamiehiä
hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Mitä tapahtui sitten, olkaa hyvä?" kysyi puheenjohtaja virallisella
äänellä.
"Nähkääs -- minä halusin tavata Guyta!" jatkoi rouva Tretheroe
äkkiä. "Niinpä -- ei aivan heti, vaan hetken päästä -- noin puoli
yhdentoista aikaan kai -- heitin vaipan päivällispukuni ylle ja riensin
puiston poikki kartanoon -- siellä on polku, oikotie. Tulin tänne --
tapasin Braxfieldin, isännöitsijän, ja Valencia Markenmoren. Kerroin
Valencialle kuulleeni, että Guy oli tullut kotiin. Hän sanoi Guyn
lähteneen. Silloin ajattelin, että kuultuaan minun asuvan Dower-talossa
hän ehkä tulee sinne tapaamaan minua, ja niin poistuin arvellen, että
kenties tapaan hänet odottamassa minua."
"Tapasitteko hänet?"
"En -- mutta -- kohtasin hänet. Hän oli käynyt asunnossani. Kohtasin
hänet portilla."
"Mitä tapahtui sitten?"
"Hän palasi kanssani asuntooni."
"Eikö teillä ollut juuri silloin vieraita, rouva Tretheroe?"
"Kyllä."
"Oliko useitakin?"
"Kahdeksan kaikkiaan."
"Esitittekö Guy Markenmoren vieraillenne tultuanne sisälle hänen
kanssaan?"
"En, en esittänyt. He pelasivat juuri silloin bridgeä, jotkut heistä --
jotkut taas pelasivat biljardia. Hän ei nähnyt ketään heistä."
"Mihin te veitte hänet talossanne?"
"Menimme arkihuoneeseeni."
Oikeuden puheenjohtaja nojautui vieläkin enemmän eteenpäin.
"Olemme kuulleet -- sir Harry Markenmorelta -- hänen veljensä puhuneen
sopimuksesta, jota selvittämään hän kiirehti kartanosta. No niin --
olitteko te hänen kanssaan liikeasioissa?"
"En -- en todellakaan!"
"Mainitsiko hän mistään sopimuksesta teille?"
"Kyllä -- hän sanoi vain, että hänen oli sovittava siitä -- lähistöllä."
"Lähistölläkö? Eikö hän sanonut kenen kanssa tai missä?"
"Ei, hän ei sanonut. Hän mainitsi asiasta vain ohimennen. Minä en
kysellyt häneltä siitä."
"Entä -- kuinka kauan hän oli teidän luonanne Dower-talossa?"
Rouva Tretheroe epäröi, vaikkakaan ei ilmeisesti epävarmuuden takia.
"Tämä kysymys on erittäin tärkeä", sanoi puheenjohtaja.
"No niin, hän oli luonani neljännestä vaille kahteentoista", vastasi
rouva Tretheroe.
"Hän oli siis teidän seurassanne tunnin verran?"
"Tunnin verran -- niin."
"Yksinkö -- koko ajan?"
"Niin juuri."
"Näkikö kukaan vieraistanne - tai palvelijoistanne -- hänen tulevan tai
menevän?"
"Kukaan ei nähnyt häntä. Tulimme taloon sivuovesta, jonka avain on aina
minun huostassani. Menimme suoraa päätä arkihuoneeseeni. Johdatin hänet
ulos samaa tietä. Ei -- kukaan ei nähnyt häntä."
"Te johdatitte Guy Markenmoren ulos talostanne, te itse, neljännestä
vaille kaksitoista. Huomasitteko, mitä tietä hän lähti?"
"Kyllä. Minä näet menin hänen kanssaan pihatietä portille asti. Hän
lähti valtamaantietä kylään päin."
"Ettekä sen jälkeen ole nähnyt häntä enää?"
Rouva Tretheroe pudisti päätänsä ja hänen ympärillään olevat luulivat
jo, että hän puhkeisi kyyneliin. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja
hänen silmissään oli miltei uhkaava ilme, kun hän vastasi viimeksi
esitettyyn kysymykseen.
"Minä en nähnyt häntä enää -- kunnes näin hänet vasta eilen kuolleena
-- murhattuna!"
Tutkintotuomari vetäytyi tuolillaan taaksepäin: hän oli nähtävästi
saanut tietää sen, mitä hän erikoisesti halusikin; sen katseen
tarkoituksena, jonka hän loi valamiehiin, oli ilmeisesti muistuttaa
heille, että nyt he tiesivät Guy Markenmoren olleen puoli yhdestätoista
neljännestä vaille kahteentoista kuolemansa edellisenä iltana yksin
rouva Tretheroen kanssa tämän kotona kenenkään tietämättä. Valamiehistä
hän kääntyi asianajajiin, jotka istuivat hänen korokkeensa alapuolella
olevan pöydän ääressä. Se asianajaja, joka oli saanut tietoja
poliisivirkailijoilta, nousi hitaasti pystyyn ja kääntyi todistajaan
päin.
"On kai aivan yleisesti tunnettua, rouva Tretheroe", sanoi hän
lempeällä, puolittain anteeksianovalla äänellä, "että teillä oli ennen
naimisiin menoanne miesvainajanne kanssa monia kosijoita".
"Kyllä!" vastasi rouva Tretheroe viipymättä. "Mutta -- en kuitenkaan
käsitä, mitä te tarkoitatte sanoessanne yleisesti tunnettua. Minulla
oli -- aivan varmasti."
"Kuuluiko Guy Markenmore heihin!"
"Kyllä."
"Nauttiko hän erikoista suosiota?"
"Noh -- kyllä, luulenpa niin."
"Eikö itse asiassa ollut yhteen aikaan jo puhetta teidän
naimisiinmenostanne?"
"Me olimme hyvin mieltyneet toisiimme."
"Siirtykäämme tästä asiasta hetkiseksi -- siitä ei tullut silloin
mitään. Te menitte naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Mutta, saanen
otaksua, teidän -- teidän vanhat tunteenne Guy Markenmorea kohtaan
eivät kai olleet kokonaan turtuneet."
Rouva Tretheroe epäröi. Kun hän alkoi puhua uudelleen, oli hänen
äänensä käynyt hiljaisemmaksi.
"Minä -- minä en tietänyt siitä ennenkuin -- ennenkuin kohtasin hänet
jälleen toissa yönä", sanoi hän.
"Mutta käsitittekö sen silloin?"
"Luulen niin. Minä halusin hyvin mielelläni tavata häntä."
"Ja hän kai yhtä mielellään kohdata teidät?"
"Kyllä -- kaiketi hän halusi."
"No niin, rouva Tretheroe, oikeuden etu vaatii, että saamme kuulla
totuuden. Pyysikö Guy Markenmore, ollessaan yksin teidän kanssanne
asunnossanne maanantai-yönä, teitä vaimokseen?"
"Kyllä -- hän pyysi."
"Ja te vastasitte -- mitä?"
"Minä suostuin menemään hänen kanssaan naimisiin", vastasi rouva
Tretheroe.