Kuunnellen vastoin tahtoaankin kuolinkellojen yksitoikkoista soittoa
nuo kaksi miestä menivät notkotien poikki, jolla Fransemmery oli
käydä sipsutellut vasta tunti sitten hyvällä tuulella, saattamatta
aavistaakaan murhenäytelmää ja mielipahaa, ja suuntasivat kulkunsa
aurinkoisen puiston poikki Markenmoren kartanoon päin. Kotvan aikaa
kumpikin oli vaiti: molemmat askartelivat omissa ajatuksissaan. Mutta
äkkiä poliisikomisario kääntyi kumppaniinsa.
"Merkillistä, herra Fransemmery", sanoi hän, "että jos sir Anthony
on kuollut -- enkä minä epäile sitä lainkaan, sillä kylässä ei ole
ketään muuta, jolle tarvitsisi soittaa kuolinkelloja -- häntä ja hänen
vanhinta poikaansa on kohdannut kuolema samana aamuna! Ja nyt siirtyy
arvonimi kai herra Harry Markenmorelle -- tietysti."
Mutta Fransemmery oli ollut omissa aatoksissaan ja pudisti päätänsä.
"Kenties", vastasi hän ikäänkuin epäillen.
"Mitä?" sanoi poliisikomisario. "Mutta miksi kenties? Hän on sen lähin
perijä, eikö totta?"
"Kyllä", vastasi Fransemmery. "Guy Markenmore kuului jättäneen kotinsa
seitsemän vuotta sitten, eikä hän ole käväissyt siellä kertaakaan
sen jälkeen -- sen verran tiedän. On kuitenkin mahdollista, että Guy
Markenmore on näiden vuosien aikana mennyt naimisiin -- se on varsin
todennäköistä. Ja siinä tapauksessa, jos hänellä sattuisi olemaan
poika, arvonimi -- ja tilukset, sillä sivumennen sanoen olen kuullut,
että Markenmoren kartano on ehdoton perintötila -- joutuisivat hänen
pojalleen. Siitä on tietysti otettava selvä."
"Tässä on paljonkin selvitettävää", mutisi poliisikomisario. "En
olisi saattanut uneksiakaan, että Guy Markenmore murhattaisiin! Mutta
minkätähden? Nähtävästi hän on palannut vanhaan kotiinsa -- kutsuttu
kai katsomaan isäänsä -- ja sitten hänet löydettiin täältä kuoliaaksi
ammuttuna, aivan ensiksi tänä aamuna! Tämä antaa aimo lailla puuhailua.
Onneksi oli tuo Blick-miekkonen luonani Selcasterissa, kun sain kuulla
uutisen, ja minä hoputin hänet heti liikkeelle hotellistaan ja toin
tänne muassani."
"Kuka on Blick?" kysyi Fransemmery.
"Rikosasiain etsivä", vastasi komisario. "Nokkelimpia miehiä, mitä
New Scotland Yardin osastolla nykyisin on -- jo etsiväkomisario, ja
todennäköisesti hän kohoaa vieläkin korkeammalle. Hän on oleskellut
parisen päivää Selcasterissa tutkimassa erästä ryöstöjuttua, joka
on tuottanut meille aika paljon vaivaa -- nytpä minä jätänkin hänen
käsiinsä tämän asian. Siitä päättäen, mitä olen jo nähnyt omin silmin
-- ja mitä olen kuullut hänestä aikaisemmin -- hänellä on kaikki
vainukoiran ominaisuudet ollakseen ihminen."
"Luulenpa, että hän tulee tarvitsemaan niitä", huomautti Fransemmery.
"On varsin todennäköistä, että tämänaamuisen tihutyön taakse kätkeytyy
aivan poikkeuksellinen salaisuus, eikä tapahtumapaikalla ole nähtävästi
minkäänlaisia jälkiä. Mutta pian saanemme kuulla asiasta enemmän."
He kävelivät nyt ylös ajotietä, lähestyen kartanoa sen julkipuolelta;
tullessaan noin sadan metrin päähän pengermältä he näkivät pitkän
miehen ilmaantuvan pensaikkojen keskeltä, astuvan pääovelle ja menevän
sisään.
"En ihmettelisi, vaikka tuo mies olisi John Harborough
Greycloisterista, isosta kartanosta kylän toisella laidalla", sanoi
Fransemmery. "Kuulin emännöitsijältäni eilisiltana, että hän on
vihdoinkin tullut kotiin. Kuten Guy Markenmore, on hänkin ollut poissa
pitkän aikaa -- yhtä kauan kaiketi. Seitsemän vuotta -- metsästämässä,
ampumassa petoeläimiä, kaikilla maailmankolkilla. Minä en ole koskaan
tavannut häntä, ettekä kai tekään."
"Olen kuullut hänestä", vastasi poliisikomisario. "Hän on osakkaana
suuressa pankkiyhtiössä -- Harborough, Chettle ja Fairweather, eikö
niin?"
"Kyllä, mutta hän on passiivisena osakkaana", sanoi Fransemmery. "Hän
ei ole koskaan ottanut aktiivisesti osaa yhtiön liiketoimintaan. Hyvin
rikas mies, mikäli olen kuullut. No niin, täällä me nyt olemme -- mutta
toivon, että olisimme tulleet millä muulla asialla hyvänsä kuin tällä."
Markenmoren kartanon pääovi oli auki, ja sisällä eteishallissa kaksi
uutta tulokasta havaitsi pikku ryhmän -- pitkän miehen, jonka he olivat
juuri nähneet, sekä virkamieheltä näyttävän, vanhemmanpuoleisen miehen
ja Braxfieldin.
"Täällä on Chilford, sir Anthonyn asianajaja, jo täällä", kuiskasi
poliisikomisario astuessaan sisälle yhdessä Fransemmeryn kanssa
kursailematta. "Meidän olisi parasta ilmoittaa asiamme hänelle
ennenkuin annamme pojan ja tytön tietää siitä mitään. Onneksi en näe
heitä kumpaakaan täällä."
Eteishallissa olevat kolme miestä katselivat tarkasti poliisikomisarion
puolisotilaallista virkapukua, selvästi hämmästyneinä; vanhin miehistä
astui kiireesti lähemmäksi. Poliisikomisario loi häneen varoittavan
katseen ja alkoi puhua ensiksi.
"Ovatko nuoret jossakin lähettyvillä, Chilford?" kysyi hän. "Eivät?
Pyytäkää Braxfieldia ohjaamaan meidät johonkin huoneeseen pariksi
minuutiksi -- missä saamme olla yksin." Hän kumartui ja kuiskasi
asianajajan korvaan. "Muuan ikävä uutinen."
Chilford tuijotti ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt toisen sanoja; hän
kuiskasi vuorostaan Braxfieldille; vanha isännöitsijä aukaisi erään
oven ja ohjasi seuran hämärään huoneeseen, erääseen niistä Markenmoren
kartanon monissa huoneista, joita harvoin käytettiin. Hän aikoi juuri
sulkea oven heidän jälkeensä, kun poliisikomisario kutsui hänet
takaisin.
"Älkää menkö, Braxfield", sanoi hän. "Tulkaa sisään, sulkekaa ovi.
Olenko oikeassa olettaessani, että teidän vanha herranne on kuollut?"
jatkoi hän viitaten isännöitsijää yhtymään seuraan. "Herra Fransemmery
ja minä kuulimme kuolinkellojen soittoa, minkä takia ajattelimme --"
"Sir Anthony kuoli nukkuessaan varhain tänä aamuna", vastasi Braxfield
murheellisena. "En voi sanoa tarkalleen mihin aikaan."
"No niin, minä haluaisin tehdä teille pari kysymystä, Braxfield",
jatkoi poliisikomisario. "Oliko herra Guy Markenmore täällä?"
"Täällä, sir? Isänsä kuollessako? Ei -- ei, hän ei ollut."
"Onko hän ollut täällä? Oliko hän täällä eilen?"
"Herra Guy Markenmore, sir -- sir Guy, kuten häntä nyt on nimitettävä,
puhuakseni vilpittömästi -- oli täällä eilisiltana. Hän viipyi täällä
vain hetkisen -- lähti pois puoli yhdentoista ajoissa, sir."
"Lähti, minne?"
"Sitä en voi tarkalleen sanoa, sir. Hänen oli määrä tavata joku näillä
tienoin, mutta en tiedä, kuka tuo henkilö oli. Hän aikoi, sir --
sir Guy -- nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa matkustaakseen
Lontooseen."
Poliisikomisario katsahti Fransemmeryyn.
"Markenmoren notkelma on Mitbourneen vievän vuoripolun varrella",
kuiskasi hän sivuun. "Ettekö sitten ole nähnyt häntä tai kuullut
hänestä mitään sen jälkeen, kun hän lähti täältä kello puoli
yksitoista, Braxfield?" jatkoi hän kääntyen jälleen vanhaan
isännöitsijään päin. "Ette kuullut -- mitään?"
"Minäkö, sir? En, sir. En nähnyt enkä kuullut."
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi asianajaja äkkiä. "Onko jotakin
tapahtunut?"
"Parasta lienee, että kerron teille kaikki avoimesti", vastasi
poliisikomisario. Hän katsahti ovelle ja alensi ääntään. "En tahdo
pelästyttää nuoria", sanoi hän. "Teidän on ilmoitettava heille
varovaisesti, Chilford, koska te olette perheen asianajaja. Asian
laita on sellainen, että Guy Markenmoren ruumis on löydetty, tuolta
ylängöltä, paikasta, jota nimitetään Markenmoren notkelmaksi --"
Braxfield päästi tuskanhuudahduksen. Hänen tavallisesti punakat
kasvonsa kalpenivat.
"Ruumis!" huudahti hän. "Niin ollen --"
"Rohkeutta, ystäväni!" sanoi komisario. "Pysykää tyynenä! Niin -- hän
on kuollut ja minä pelkään -- todellakin -- ei ole epäilystäkään --
hänet on murhattu!"
Braxfield puhkesi kyyneliin. Mutta Fransemmery, tarttuen ystävällisesti
vanhaa miestä käsivarteen, talutti hänet syrjään erääseen
ikkunasyvennykseen rauhoitellen häntä. Tällä välin poliisikomisario
kertoi nopeasti aamuiset tapaukset Chilfordille ja Harboroughille.
Asianajajan vakavat kasvot kävivät entistäänkin vakavammiksi.
"Voitteko sanoa varmasti -- näkemänne perusteella -- että kysymyksessä
on murha?" kysäisi hän viimein.
"En epäile vähääkään", vakuutti poliisikomisario. "Murha! Meidän
on otettava tarkka selvä siitä, mitä hän toimi ja puuhaili puoli
yhdestätoista eilen illalla varhain tähän aamuun. Poliisilääkärin
lausunnon mukaan hänet on ammuttu kello neljän ajoissa. Mitä hän
teki -- missä hän oli -- tuona väliaikana? Te asutte Markenmoressa,
Chilford. Eikö niin?"
"Lähellä sitä", vastasi Chilford, "mutta hän ei käynyt luonani, jos
sitä ajattelette. En tietänyt, että hän oli käynyt täällä, ennenkuin
sain kuulla siitä vasta äsken."
"Minä oletan, ettei hän käynyt tapaamassa teitäkään, herra Harborough?"
kysyi poliisikomisario.
"Ei", sanoi Harborough. "Ei todellakaan."
"Minä luulin, että te kaiketi tunsitte toisenne ennenkuin hän lähti
matkoille", sanoi poliisikomisario. "No niin, tässä on paljon tehtävää,
Chilford; teidän pitäisi mennä kertomaan asiasta hänen veljelleen ja
sisarelleen ja valmistaa heitä. Hänen ruumiinsa tuodaan tänne -- tuossa
tuokiossa -- ja tutkinto pidetään täällä. Ilmoittakaa heille asia --
saakoot he tietää."
Chilford nyökkäsi ja poistui ääneti huoneesta. Braxfield tuli takaisin
kuivaten silmiänsä.
"Suonette anteeksi liikutukseni, herra", sanoi hän. "Olen palvellut
neljäkymmentä vuotta tässä perheessä, ymmärrättehän -- kuin omassani,
niin sanoakseni. Tulkaa vierashuoneeseen, herrat, tehkää hyvin - siellä
roihuaa iloinen valkea takassa; tätä huonetta ei käytetä milloinkaan,
ja täällä onkin liian kylmä."
Nuo kolme miestä seurasivat vanhaa isännöitsijää eteishallin poikki
samaan huoneeseen, jossa Harborough oli keskustellut Harryn ja
Valencian kanssa edellisenä iltana. Ja sinne saapuivat pian senjälkeen
veli ja sisarkin Chilfordin seurassa. Luotuaan vain yhden ainoan
silmäyksen heidän kasvoihinsa poliisikomisario kääntyi Fransemmeryn
puoleen, päästäen helpotuksen huokauksen.
"Hyvä!" kuiskasi hän. "Kylmiä kuin kurkut! He osaavat hallita
tunteitaan -- vanhan veren ja hyvän kasvatuksen varma tunnusmerkki, se!
Samaa lajia kuin tekin, Fransemmery, oikeata ainesta!"
Sitten hän huomasi selittävänsä tyynesti tapahtumia Harrylle ja
Valencialle, jotka kuuntelivat tarkkaavasti, käsittäen pienimmätkin
hänen mainitsemansa sivuseikat.
"Nyt", lopetti hän katsoen vuoroon kumpaankin, "on ensimmäisenä
tehtävänä ottaa selvä siitä, missä teidän veljenne oli kello puoli
yhdestätoista, jolloin hän lähti täältä, kuten isännöitsijänne kertoi
minulle, varhaiseen aamuun. Tiedättekö te jotakin?"
"En mitään", sanoi Harry. "Hän ei ilmoittanut meille mitään."
Mutta Valencia pudisti päätänsä.
"Ei aivan niinkään", sanoi hän. "Hän kertoi meille jotakin. Etkö
muista, Harry-juuri vähän ennen lähtöään?"
"Ei mitään varmaa", vastasi Harry. "Minä en saanut minkäänlaista varmaa
käsitystä."
"Mitä hän kertoi teille, neiti Markenmore?" tiedusteli poliisikomisario.
"Muistan kaikki", vastasi Valencia. "Hän sanoi, että hänen täytyi
mennä, koska hänen oli suoritettava jokin liikeasia lähistöllä. Hän
sanoi illallisen odottavan itseään siellä, mihin hän menisi. Mutta --
siinä oli kaikki."
"Ei viittaustakaan siitä, mihin hän aikoi mennä -- tai kenet hänen piti
tavata?"
"Ei vähintäkään!"
Seurue hajaantui senjälkeen pikku ryhmiin. Harborough ja Fransemmery
vetäytyivät erääseen huoneen nurkkaan, Chilford ja Harry toiseen;
poliisikomisario ja Valencia jäivät takan ääreen keskustellen matalalla
äänellä. Äkkiä ovi lennähti auki ja Braxfield, kyyneleet vielä
silmissä, ilmoitti puolittain kuiskaavalla äänellä:
"Rouva Tretheroe!"
Kaikki käännähtivät katsomaan, kun rouva Tretheroe -- joka ei ollut
unohtanut sopivaisuussääntöjä, vaan esiintyi muodinmukaisessa,
pikimustassa puvussa -- astui kiireesti huoneeseen ja riensi Valencian
luo. Vain eräs mies seurueessa kiinnitti huomiotaan paitsi rouva
Tretheroeen myös lähimpään kumppaniinsa: Fransemmery, samalla kun hän
loi hurmaavan kauniiseen rouva Tretheroeen nopean, ihailevan katseen,
teki tarkkanäköisenä sen havainnon, että John Harborough ei ainoastaan
säpsähtänyt nähdessään rouva Tretheroen, vaan myös kalpeni, punastui
sitten ja kalpeni uudestaan, puristaen yhteen lujat huulensa. Toinenkin
huoneessa olijoista näki kaiken tämän -- Valencia.
Mutta rouva Tretheroe ei nähnyt mitään -- tai ei ollut näkevinään.
Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä; hänen poskensa hehkuivat tavallista
enemmän; hänen huulensa olivat hieman raollaan; hän näytti, ajatteli
ainakin kolme huoneessa olevista miehistä, tulleen pikemminkin
vastaanottamaan onnitteluja kuin esittämään surunvalitteluja. Mutta
lähestyessään Valenciaa hänen herkille kasvoilleen levisi sopiva säälin
ilme.
"Valencia-parkani!" sanoi hän hiljaisella, mielittelevällä äänellä.
"Isä-kultasi! -- tulin heti kohta, kun olin kuullut, ilmaisemaan
sinulle ja Harrylle, kuinka suruissani olen, ja katsomaan voisinko
tehdä mitään. Mutta -- odotittehan sitä, ettekö odottaneetkin? --
ja hän oli kovin vanha, todellakin. Ja toinen asia -- tietysti te
ilmoitatte heti sir Guylle -- mitä -- ihan totta, Valencia, näin Guyn
viime yönä senjälkeen -- sen jälkeen kun lähdin täältä, muistattehan
-- ja -- no niin, hän on muuttanut suunnitelmiaan, ja jos lähetätte
kirjeitä Lontooseen hänen antamallaan osoitteella, niin muutamiin
päiviin ne eivät saavu hänen käsiinsä. Mutta minä tiedän, mistä hänet
voidaan löytää -- mutta eikö olisi parasta, että sähköttäisitte hänelle
heti? Te tapaatte --"
Hän oli puhunut niin nopeasti, ettei Valencia eikä kukaan muukaan
voinut saada suunvuoroa. Mutta kun hän nyt veti käsilaukustaan esille
paperilappusen, huudahti Harry Markenmore kiihkeästi ja hieman
kiukkuisesti:
"Vaientakaa hänet, kuka hyvänsä! Kertokaa hänelle!"
Chilford siirtyi takan ääreen viitaten kädellään hillitsevästi.
"Rouva Tretheroe!" sanoi hän levollisesti. "Minä -- te ette tiedä
vielä, mitä on tapahtunut tänä aamuna. Kuulkaahan. Sir Anthony ei ole
ainoa, joka on kuollut -- hänen poikansakin on kuollut. Hän --"
"Pitäkää varanne!" huudahti Fransemmery seuraten tarkasti rouva
Tretheroeta. "Hän pyörtyy!"
Poliisikomisario ojensi kätensä, mutta rouva Tretheroe sysäsi sen
syrjään. Veri pakeni hänen huuliltaan; hänen silmänsä säihkyivät, kun
hän loi ne Chilfordiin.
"Kuollut?" sanoi hän kiivaasti. "Guy Markenmore! Kuollut! Se on
valhetta!"
"Ikävä kyllä se on ehdottomasti totta", lausui Chilford melkein
suuttuneena ja hieman ynseästi. "Guy Markenmore löydettiin kuolleena
tänä aamuna Mitbournen tien varrelta, eikä ole epäilystäkään, että
hänet on murhattu."
Rouva Tretheroe hengitti raskaasti ja lysähti isoa pöytää vasten, joka
täytti huoneen keskiosan. Nojaten raskaasti siihen hän kohotti käden
kaulalleen ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen silmänsä,
joiden ilme muuttui hurjaksi ja epätoivoiseksi, siirtyivät kasvoista
toisiin; lopulta ne pysähtyivät Harboroughiin, joka katseli häntä
tarkasti. Ja päästäen sitten huudon, joka muistutti puoliksi kirkaisua,
hän nosti kätensä vielä korkeammalle osoittaen Harboroughiin.
"Murhattu?" sanoi hän. "Guy -- murhattu? Siinä tapauksessa -- siinä
tapauksessa -- tuossa on se mies, joka murhasi hänet! -- Tiedän sen!
Uskallatko sanoa, ettet murhannut, John Harborough! Sinä tiedät sen
tehneesi! Sinä uhkasit -- seitsemän vuotta sitten tappaa hänet milloin
hyvänsä ja missä hyvänsä hänet kohtaisit ensi kerran -- ja nyt -- nyt
sinä olet tehnyt sen! Guy? -- Kuollut? -- Minä -- voi, Jumalani --
minä -- minä lupasin -- viime yönä -- vasta joku tunti sitten -- mennä
-- mennä naimisiin hänen kanssaan! Meidän -- Valencia! -- meidän piti
mennä naimisiin heti!"
"Nyt hän pyörtyy todella!" mutisi Fransemmery. "Hyvä Jumala --
millaisia paljastuksia!"
Hän hypähti paikaltaan, kun rouva Tretheroe kaatui raskaasti lattialle,
voihkaisten vihlovasti; Chilfordin ja Valencian avulla hän sai viedyksi
hänet huoneesta ja lähetti Braxfieldin noutamaan emännöitsijää. Jättäen
tämän ja Valencian vaalimaan rouva Tretheroeta hän palasi Chilfordin
kanssa toisten luo. Poliisikomisario seisoi kädet selän takana nojaten
suurta uuninreunusta vasten; Harborough katseli häntä hyvin kalpeana
suoraan silmiin pöydän takaa; Harry Markenmore seisoi vähän syrjempänä
silmäillen epäilevästi toisesta toiseen.
"Törkeä -- mutta ehdottoman varma syytös, herra Harborough", puhui
poliisikomisario parhaillaan. "Hän ei näyttänyt epäröivän vähääkään
tehdessään sen!"
"Näittehän, että hän teki sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa", sanoi
Harborough. "Ja -- syvästä -- surusta."
"Juuri sellaisina hetkinä -- olen tullut sen huomaamaan -- totuus
ilmaistaan ajattelematta", huomautti komisario kuivasti. "Mutta koska
hän puhui asiasta meidän kaikkien läsnäollessa, niin etteköhän antaisi
minulle jonkinlaista selitystä omasta puolestanne. Oletteko koskaan
lausunut sellaista uhkausta, josta hän puhui? -- Oletteko uhannut
tappaa Guy Markenmoren, milloin ja missä hyvänsä hänet ensi kerran
kohtaisitte?"
Chilford rykäisi kuivasti ja anteeksipyytävästi.
"Minä en ole herra Harboroughin asianajaja", sanoi hän, "mutta jos
olisin, niin neuvoisin häntä ehdottomasti jättämään vastaamatta tuohon
kysymykseen, herra komisario. Käsitättehän."
"Tämä ei ole lakitupa", tiuskasi poliisikomisario. "Tämä on
yksityiskeskustelu kunnon miesten kesken. Koska rouva Tretheroe puhui
meidän kuultemme, on herra Harboroughillakin oikeus sanoa sanottavansa
meidän kuultemme."
"Minä kerron!" huudahti Harborough äkkiä. "Minä lausuin sellaisen
uhkauksen -- vuosia sitten. Tein sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa
-- niin kiihtyneessä kuin vain saattaa ajatella, mutta -- se on
kokonaan hälvennyt, jo kauan sitten -- tarkoitan suuttumuksen tunne
-- kaikki sellainen -- on kuollut minussa. Jos olisin kohdannut Guy
Markenmoren nyt -- tai milloin hyvänsä viimeisten neljän, viiden vuoden
aikana -- olisin paiskannut hänelle kättä."
"Hyvä!" sanoi poliisikomisario. Hän viittasi Harryyn ja katsoi
Harboroughiin. "Hänen -- ja hänen sisarensa mieliksi", jatkoi hän,
"sanokaapa minulle -- milloin näitte viimeksi Guy Markenmoren?"
Harborough katsahti Harryyn. Juuri tällöin Valencia palasi huoneeseen.
Harborough kääntyi häneen.
"Minä sanon teille", virkkoi hän tyynesti. "En ole nähnyt Guy
Markenmoren kasvoja kertaakaan seitsemään vuoteen. En tiedä mitään
hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista -- en mitään!"
Poliisikomisario nyökkäsi; toiset eivät tehneet minkäänlaisia
huomautuksia. Mutta Valencia katseli Harboroughia tarkasti hetkisen;
hänkin katseli Valenciaa; Fransemmerystä, jonka silmät seurasivat
heitä valppaasti, näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet keskenään
yhteisymmärrystä puhuvan katseen. Sitten Valencia meni veljensä luo,
tarttui hänen käsivarteensa ja kääntyi komisarion puoleen.
"Eikö ole ryhdyttävä toimeen -- valmistuspuuhiin?" kysyi hän.
"Sanokaahan, mitä olisi tehtävä?"
Poliisikomisario poistui veljen ja sisaren kanssa; Harboroughkin
lähti pois virkkamatta enää sanaakaan, Chilford ja Fransemmery jäivät
kahden kesken. He astuivat senjälkeen pengermälle ja alkoivat kävellä
edestakaisin, aluksi vaiteliaina.
"Minusta tuntuu", sanoi Fransemmery vihdoin, "että kaikki se, mitä
kuulimme juuri rouva Tretheroelta, on alkujaan yhteydessä jonkun vanhan
rakkausjutun kanssa. Harborough ja Guy Markenmore olivat kai ennen
kilpakosijoita, vai mitä?"
"Sen tietävät kaikki, rakas ystäväiseni!" vastasi Chilford. "Kun
rouva Tretheroe oli Veronica Leighton -- hänen isänsä oli Markenmoren
pastori, muistattehan -- hän oli innokas ja parantumaton keimailija,
ja koko liuta nuoria miehiä liehui aina hänen ympärillään. Mutta nämä
kaksi veivät voiton kaikista, ja minusta on aina tuntunut siltä, että
vain hänen vaikutuksestaan ja hänen tähtensä he molemmat lähtivät
aikanaan kotoansa. Hän ei myöskään mennyt naimisiin eversti Tretheroen
kanssa ärsytyshalusta tai tämän rahojen takia -- rahojen, sanon minä.
Noiden tapausten takana on jotakin salaperäistä -- jotakin merkillisen
salaperäistä, josta ei vielä ole päästy selville."
"Ja nyt on sattunut uusi salaperäinen tapaus!" sanoi Fransemmery. "Ja
rouva Tretheroe näyttää sekaantuneen siihenkin."
"Epäilemättä!" huomautti asianajaja naurahtaen kuivasti. "Vasta nyt hän
ilmaisee vanhoja asioita. Mutta Guy Markenmore oli hänen kanssaan viime
yönä. No niin, missä ja kuinka kauan?"
Fransemmery ei vastannut mitään. Hän oli kiinnittänyt katseensa
johonkin ja kohotti kätensä viitaten erääseen näkyyn. Miehet, jotka
kuljettivat Guy Markenmoren ruumista, ilmaantuivat juuri näkyviin
metsän reunasta.