Noin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi
pieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen
sivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä
nousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli
metsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta
alempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18.
vuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore,
asunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä
viime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon
keskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon
aseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen
tyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada
sen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies,
ammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä
seuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat
kiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery
oli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän
oli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan
elämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa
mielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin
riippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin
että hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo
vaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen
ja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä
ihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän
harrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin
mitäkin hänen aikansa kului hupaisasti -- ja rauhallisesti.
Ulkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen
hiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien
lyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä
ja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli
yhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet
kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa
olivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti
suurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat
häikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen
tunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina
sellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu
ulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin
puolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja
raikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat
ivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän
väliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti
tuon vanhan sananlaskun: "Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon
pitävi." Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän
saapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä
puoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.
Tänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen
kanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan
kuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore
kertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli
kuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä
mitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä.
Hänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli
rastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään
tuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä
kävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä;
hän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä
ja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello
kuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt
nerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli
joka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa
makuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada
parranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa
makuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia
muutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä,
sisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi,
ajoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen
mokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi,
yllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat,
vankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui
alas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista,
painoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle
Puistikon alueen poikki.
Fransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan,
pienen rehevän hedelmätarhan poikki -- sen hän oli itse istuttanut --
tielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä
Etelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään
muualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse;
kummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita,
rautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita,
kanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi
syvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli
tavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten.
Mutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille
pengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli
syväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle
samanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän
lähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi
tiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan
aitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus,
Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä
aukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva
Braxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.
Fransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli
asustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui
elämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne,
Peter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas
nainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt
hänelle rahaa ja yhden lapsen -- Poppy-nimisen tytön, jonka jo
niihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa
kehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän
odotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa
kokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden
-- ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin
sisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi
aivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja
meni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää,
miksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa
Markenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan,
tapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon
lopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari.
Mutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään,
luultavasti sir Anthonyn kuoltua -- ja sitten hän palaisi epäilemättä
kotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.
Fransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä
ja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies
hän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva
Braxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän
ikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta -- hänen
ulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa
verevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta,
eloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili
Fransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan,
ja myös Fransemmery hymyili.
"Hyvää huomenta, rouva!" huudahti Fransemmery. "Ja vielä monia hyviä
huomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä
ihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina -- te
yhtä kauniina kuin päiväkin -- nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä
maaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat
naapurimme -- unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa
-- kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!"
Rouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen
kuoppaisen leukansa nytkähtelemään.
"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery", vastasi
rouva Braxfield keimaillen. "Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten --
aina en silti kuorsaa, enpä vainkaan -- vuoteessani, jos voisin.
Te nousette aikaisin, koska pidätte siitä -- minä taas siksi, että
minulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme
voimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin
kello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan -- en vainkaan!
Nukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan."
"Siinä tapauksessa, rouva", sanoi Fransemmery, "minä tekisin niin
taikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin
neiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan."
Rouva Braxfield heitti jyväntähteet vasustaan kananpojille ja siirtyi
lähemmäksi aitausta.
"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Poppy ei ole ensinkään aamu-uninen eikä
haluton askarteluun. Mutta hän on poissa juuri nyt, vierailemassa
erään vanhan koulutoverinsa luona, niin että minä olen yksin. Muuten
minä toivoisin, herra Fransemmery, etten lainkaan olisi saanut tyttöä
vaivakseni -- niistä on enemmän huolta kuin hyötyä. Muuan naishenkilö
käy tietysti joka päivä täällä tekemässä karkeat työt -- kaikesta
muusta me selviydymme vallan hyvin Poppyn kanssa. Mutta en tiedä, miten
käy, kun Braxfield tulee tänne asustamaan -- miehen laita on toisin, ja
meidän täytyy kai ottaa palvelija tai pari, kun hän siirtyy tänne."
"Aikooko hän sitten siirtyä piankin?" kysyi Fransemmery, joka kuunteli
halukkaasti kyläjuoruja. "Saanut tarpeeksi palveluksesta, vai mitä?"
"Hän ei eroa niin kauan kuin sir Anthony elää", vastasi rouva Braxfield.
"Sikäli kuin olen kuullut ei hän eläne enää kauan", huomautti
Fransemmery. "Kun eilen aamulla käväisin kartanossa tiedustelemassa
hänen vointiaan, kuten teen joka päivä, kertoi Markenmoren neiti
minulle, että tohtorien lausuntojen mukaan hänen isänsä päivät voivat
päättyä millä hetkellä hyvänsä."
"Sir Anthony on hyvin vanha mies, herra Fransemmery", sanoi rouva
Braxfield. "Hän oli miltei kuudenkymmenen ikäinen mennessään toisiin
naimisiin. Mutta olkoonpa hänen elämänsä vielä pitkä tai lyhyt,
Braxfield pysyy hänen rinnallaan loppuun asti."
"Vanha uskollinen kunnon palvelija, se Braxfield", huomautti
Fransemmery. "Niin -- kun hän muuttaa tänne, niin aika hauskan pesänpä
olette hänelle valmistanutkin! Onnen poika -- hauska koti, hurmaava
ympäristö ja -- Etelä-Englannin kaunein nainen! Vai mitä, rouva?"
"Herra siunatkoon, herra Fransemmery, millainen imartelija te olette!"
sanoi rouva Braxfield naurahtaen itsetietoisesti. "Menkää tiehenne --
muuten puhutte minun pääni ympäri."
Fransemmery naurahti ja lähti pois. Hänellä oli tapana kiusoitella
ihmisiä ja hän nautti siitä suuresti; se piti häntä hyvällä tuulella.
Nyt hän oli aivan loistavassa vireessä ja alkoi vihellellä mennessään
Woodlandin huvilan ohi ja astellessaan sen takana kohoaville lakeille
kukkuloille. Mutta hän ei päässyt vielä pitkällekään keväisellä
nurmikolla, kun hänen vihellyksensä taukosi äkkiä. Noin sadan yardin
päässä hänen edessään, hieman vasemmalla leveästä ruohottuneesta
polusta, joka johti Markenmoren kartanosta Mitbourneen, kukkuloiden
toisella puolen sijaitsevaan kylään, oli syvänne, jota paikkakunnalla
nimitettiin Markenmoren notkelmaksi. Itse asiassa se oli jo aikoja
sitten hylätty liitukaivos, tavattoman lavea, mutta sen jälkeen kun
siellä oli lakattu työskentelemästä satakunta vuotta sitten, sen pohjan
olivat peittäneet kokonaan kanervat ja sinivattupensaat, joiden yllä
kasvoi tiheälti Skotlannin mäntyjä, ja paikka oli nyt yhtä yksinäistä
kuin villiäkin erämaata. Mutta tällä kertaa se ei ollut yksinäinen.
Muutaman Skotlannin männyn luona, aivan lähellä suurta kanervamätästä,
seisoskeli miehiä -- joista Fransemmery tunsi erään virkapuvustaan
heti Markenmoren kylän poliisiksi, toisen taas samettitakistaan sir
Anthony Markenmoren metsänvartijaksi; kolmas oli maatyöläinen, jonka
Fransemmery kohtasi usein aamulla, kun mies harppoi kukkuloiden poikki
työmaalleen kylään.
Mutta yksistään se, että Fransemmery näki nämä kolme miestä, ei
saattanut häntä keskeyttämään iloista vihellystään ja pidättämään
hengitystään. Hän tunsi nuo kolme miestä -- hän oli nähnyt heidät
monesti ennenkin. Mutta heidän liikahdellessaan hän äkkäsi, että heidän
jaloissaan lepäsi joku tuntematon. Tuo joku näytti olevan mies, se
makasi selällään, liikkumattomana, verhottuna jollakin vaatteella,
takilla tai vaipalla, joka oli huolellisesti vedetty liikkumattoman
olennon ylitse. Ja äkillinen tunne, jota Fransemmery tuskin käsitti,
saattoi hänet laskeutumaan notkelmaan, nyt varsin vakavana ja
vaiteliaana.
Kyläpoliisi, teräväkatseinen mies, joka kerran oli uskonut
Fransemmerylle, että hänellä oli kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja että
hän aikoi sentähden kohota virkaurallaan, kiiruhti Fransemmeryä
vastaan. Hänen kasvoillaan oli paljonpuhuva ilme, ja hän pudisti hiukan
päätänsä kohottaessaan kätensä suippokärkisen lakkinsa reunaan.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Fransemmery hillityllä äänellä.
"Jotakin vialla?"
"Jotakin pahasti vialla, sir", vastasi poliisi. Hän astui lähemmäksi ja
kääntyi, viitaten peitettyyn ruumiiseen. "Siellä on kuollut herrasmies,
sir. Ammuttu läpi pään -- mutta en tiedä, sir, onko kysymyksessä
murha vai itsemurha. Luullakseni murha -- tavalla tai toisella, sillä
revolveria ei ole löydetty läheltä. Mutta murha on tehty revolverilla."
"Hyvä Jumala!" huudahti Fransemmery. "No mutta -- kuka hän on?"
Poliisi loi Fransemmeryyn terävän katseen.
"En tiedä, sir", vastasi hän. "Minä olen ollut täällä vasta kolme
vuotta, enkä niin ollen tietystikään tunne häntä. Mutta nuo toiset
kaksi, he tuntevat: Guy Markenmore, sir."
Fransemmery säpsähti.
"Mitä!" huudahti hän. "Sir Anthonyn vanhin poikako? Ettehän vain
tarkoittane häntä."
"Niin he sanovat, sir, ja he tuntevat hänet vallan hyvin", vastasi
poliisi. "Tuo kyntömies, Hobbs, löysi hänet. Hän riensi nopeasti
metsänvartijan majalle ja minun luokseni, ja me lähdimme tänne heti.
Mutta sitä ennen soitin puhelimella Selcasteriin, ja poliisipäällikkö
itse on tulossa tänne -- hänen ilmoitettiin lähtevän heti liikkeelle
lääkärin kanssa. Tulkaa katsomaan häntä, sir."
Fransemmery karkaisi luontonsa tätä ikävää tehtävää varten ja astui
lähemmäksi. Metsänvartija ja työläinen kohottivat lakkejaan; poliisi
veti syrjään vaipan, jonka työmies oli ottanut hartioiltaan ja
levittänyt kuolleen yli. Ja Fransemmery kumartui ihmetellen, mitä tämä
kaikki merkitsi.
Todellakin kuollut, ajatteli hän. Ja todella rauhallinen. Tyynet,
verettömät kasvot, joilla ei ollut hymyä eikä vihaista ilmettä -- vain
hienopiirteiset kulmakarvat hieman ryppyyn vetäytyneet, silmissä hieman
hämmästynyt katse. Muuten, niin hiljaa...
"Tässä on kai tapahtunut murha, sir", kuiskasi poliisi, "ja luoti on
ammuttu aivan läheltä. Katsokaas -- iho hänen ohimoillaan on hieman
kärventynyt. Ja --"
"Ne tulevat", sanoi metsänvartija äkkiä. "Niitä on pari kolme."
Fransemmery suoristautui ja katsoi kukkuloille. Rattaat, jotka kiitivät
eteenpäin hyvää vauhtia, lähenivät ruohottunutta polkua Selcasterista
käsin, jonka tuomiokirkon pitkä torni näkyi kukkuloiden ja vanhan
kaupungin välillä olevien metsien yli. Nopeasti nousevan auringon
paisteessa hän huomasi poliisikomisarion sinisen hopeakoristeisen
virkapuvun kimaltelevan, ja rattaat, joita ajoi poliisikersantti,
näyttivät olevan täynnä miehiä, kuten metsänvartija oli sanonut. Ja
tuossa tuokiossa ne huristivat ylös nurmikolle notkelman reunalle,
ja poliisikomisario, sotilaallisen näköinen, keski-ikäinen mies,
hypähti alas rattailta ja riensi kiireesti kahden muun miehen
seuraamana, joista toinen oli poliisilääkäri, toinen ilmeisesti etsivä,
skotlanninmäntyjen alla seisoskelevan pienen ryhmän luo. Hän nyökkäsi
herra Fransemmerylle, jonka kaikki tunsivat näillä main, ja kääntyi
tuikeana kyläpoliisin puoleen.
"Kuka löysi tämän miehen?" kysyi hän nopeasti.
Maatyöläinen astui esille ilmeisen vastahakoisesti.
"Minä, sir!" vastasi hän. "James Hobbs -- työssä herra Marrowilla."
"Milloin -- ja miten?" kysyi poliisikomisario.
"Noin tunti sitten, sir -- ehkä vähän enemmänkin", vastasi Hobbs.
"Menen tätä tietä joka aamu työhön. Katseeni osui häneen kulkiessani
tuolla kukkulalla, ja tulin alas vilkaisemaan häneen. Silloin näin,
että hän oli kuollut, ja sitten peitin hänet päällystakillani ja
juoksin kylään ilmoittamaan asiasta poliisille."
"Oliko hän kuollut, kun löysitte hänet?" kysyi komisario.
"Huomasin, että hän oli ihkasen kuollut, sir! Kosketin hänen kättään ja
kasvojaan -- ne olivat kylmät kuin kivi, kummatkin."
Komisario kääntyi poliisilääkärin puoleen, joka astui eteenpäin ja veti
viitan syrjään. Hän kumartui alas ja tarkasteli pikaisesti ruumista;
sitten hän nousi ja puhui päättävällä äänellä.
"Hän on ollut kuolleena, käsittääkseni, kaksi tai kolme tuntia -- ehkä
vähän kauemminkin", sanoi hän. "Ammuttu kuoliaaksi -- revolverilla
todennäköisesti."
"Onko löydetty mitään ampuma-asetta?" kysyi komisario kyläpoliisilta.
"Ei mitään, sir. Olen tutkinut tarkasti ympäristön. -- Täällä ei ole
mitään."
"Siis murha!" mutisi komisario. Hän astui lähemmäksi ja silmäili
tarkoin kuollutta. "Minusta näyttää, että hän on herra Guy Markenmore",
sanoi hän katsahtaen metsänvartijaan ja poliisiin. "Minä en ole koskaan
nähnyt häntä, ymmärrättehän -- hän oli poistunut täältä ennenkuin minä
tulin Selcasteriin."
"Hän on Guy Markenmore, epäilemättä", sanoi poliisilääkäri. "Minä
tunsin hänet vallan hyvin. Hän on muuttunut vain vähän. Tietysti tekin
tunsitte hänet", jatkoi hän katsoen metsänvartijaan. "Tunnetteko nyt
hänet?"
"Kyllä, tunnen hänet, sir", huudahti metsänvartija. "Hän on herra
Guy, ihan varmasti, hän se on! Minä tuntisin hänet vaikka missä --
miesparan!"
Poliisikomisario katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat
Markenmoren kartanoon, joka kohosi jalaviensa ja pyökkiensä keskeltä
noin kilometrin päässä viettävän rinteen alla. Hän ravisti päätänsä.
"Tämä on ikävä juttu", mutisi hän. "Kuka ihmeessä on voinut hautoa
mielessään hänen murhaamistaan? Ollut poissa -- seitsemän vuotta, eikö
niin? No, hänet on korjattava pois, ja meidän täytyy ilmoittaa asiasta
heti ruumiintarkastajalle. Blick", jatkoi hän kääntyen etsivän puoleen,
"huolehtikaa te siitä. Lähettäkää noutamaan kylästä apua -- toimittakaa
ruumis kartanoon; tutkinto voidaan pitää siellä. Käskekää tuon Hobbsin
kiiruhtaa alas kylään -- lähettäkää Walshaw rattailla takaisin
Selcasteriin noutamaan lisää poliiseja -- ja tutkikaa perinpohjin
kaikki jäljet täällä ja niin edespäin. Tohtori, tahtoisitteko te jäädä
tänne hetkiseksi ja tulla heidän kanssaan kartanoon, kun he voivat
lähteä kuljettamaan häntä pois? -- Tietysti te haluatte toimittaa
tarkemman tutkimuksen. No niin -- meidän tehtäväksemme jää uutisen
ilmoittaminen perheelle. Herra Fransemmery, te kai tunnette heidät
kaikki tyyni -- lähtisittekö te minun mukaani? Surullinen tehtävä,
mutta joka tapauksessa täytettävä."
Fransemmery nyökkäsi ja lähti yhdessä poliisikomisarion kera nopein
askelin kukkuloiden poikki. Jonkun aikaa he kävelivät vaiteliaina;
komisario keskeytti hiljaisuuden.
"Sir Anthony kuuluu olevan kuoleman kielissä", sanoi hän. "Tämä -- oh,
mitä se on?"
Miehet pysähtyivät katsellen toisiinsa. Sitten, ymmärtäen kumpikin, he
kääntyivät äkisti laaksoon päin. Markenmoren kirkon tornista kuului
kellon mahtava, kaikuva kumahdus; hetkisen kuluttua kumahdus toistui.
"Kuolinkellot!" mutisi poliisikomisario. "Niin ollen -- sir Anthony
Markenmore on mennyt manan majoille!"