Mies, jonka Braxfield vastaanotti tällä tavoin ja jota hän, huolimatta
vanhasta tutusta merkistä huoneen ikkunaan, ei saattanut kuolemakseen
aavistaa tapaavansa, loi terävän, tutkivan, epäluuloisen katseen
kapeaan solaan, joka avautui rakennuksen pääkäytävään. Se siirtyi aivan
yhtä terävänä vanhan isännöitsijän kummastuneille ja hämmentyneille
kasvoille -- ja kysymys, joka tehtiin senjälkeen, oli yhtä terävä.
"Muut -- vuoteessako?"
Braxfield alkoi vavista. Ennen muinoin hän oli usein päästänyt Guy
Markenmoren sisälle, myöhään yöllä, tämän saman oven kautta; kolme
perättäistä naputusta oli merkki, josta he olivat sopineet keskenään.
Ja silloin hän oli tehnyt hänelle tuon saman kysymyksen useammin kuin
hän saattoi muistaakaan. Silloin se ei tehnyt häntä levottomaksi, mutta
nyt, kuullessaan sen jälleen, kysyjän seitsenvuotisen, selittämättömän
poissaolon jälkeen, se pelästytti häntä. Miksi saapui Markenmoren
paroonin arvonimen ja tiluksien perijä hiiviskellen isänsä taloon,
myöhään yöllä, pyrkien sisälle salateitse, ilmeisesti jostakin
hermostuneena? Braxfield katsoi häneen epätietoisena.
"He ovat menneet huoneisiinsa, herra Guy", vastasi hän. "Tai -- he
voivat olla isänne huoneessa. Sir Anthony tekee -- loppuaan, sir."
Guy Markenmore katsahti jälleen käytävään. Tällöin Braxfield silmäsi
häntä. Hän oli muuttunut vähän, ajatteli Braxfield. Hänen somat
kasvonsa olivat aina, jo lapsuudesta lähtien herättäneet huomiota:
vielä kolmekymmentäviisivuotiaanakin hän näytti sievältä; pitkä,
solakka, tumma, tuimakatseinen; sitä mieslajia, joka vetää puoleensa ja
miellyttää naisia. Mutta hän näytti mieheltä, joka on elänyt hurjasti;
mieheltä, joka on nähnyt elämän varjopuolia, ja hänen kauniiden
silmiensä seutuvilla ja vaoissa suun ympärillä, jonka huolellisesti
hoidetut mustat viikset tuskin peittivät, oli pahaa ennustava ilme,
joka olisi varoittanut tarkkaavaa havaintojentekijää luottamasta
häneen liiaksi. Sekä silmissä että huulissa ilmeni varovaisuutta ja
terävyyttä, kun ne kääntyivät jälleen isännöitsijään.
"Menkäämme sinun huoneeseesi, Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sulje
tuo ovi."
Hän käveli nopeasti sivukäytävän päähän ja kääntyi pääkäytävään
annettuaan määräyksensä; kun isännöitsijä sen täytettyään seurasi
häntä, seisoi hän jo huoneessa pidellen kädellään ovesta. Ja kun
Braxfield, yhä hämmästyneenä ja ihmeissään, oli astunut sisälle, veti
Guy oven kiinni ja kiersi avainta.
"Kuulehan!" sanoi hän matalalla äänellä viitaten Braxfieldin iloisesti
roihuavan takan luo. "Haluaisin tiedustella erästä asiaa -- luulin
nähneeni jonkun, kun tulin tänne. Sinä kai tiedät. Onko John Harborough
jälleen kotona?"
Braxfield tunsi sen äänensävyn, jolla hän teki kysymyksensä,
elähdyttävän itseään. Hän nyökkäsi, hakien Guyn kasvoja.
"Kyllä, sir!" hän vastasi. "Saapui kotiin tänään -- juuri tänään
iltapäivällä."
"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Guy.
"Kyllä, sir -- tänä iltana."
"Miksi? Minkätähden hän tuli tänne?"
"Hän oli kuullut isänne olevan sairaana, herra Guy -- hän tuli
tiedustelemaan hänen vointiaan."
"Puhuiko hän minusta?"
"Ei -- ei minun tietääkseni, sir. Hän tapasi herra Harryn ja neiti
Valencian."
"Onko hän palannut jäädäkseen tänne -- jäädäkseen olemaan?
Kotiutuakseenko?"
"Käsittääkseni, sir."
Braxfield ihmetteli, mitä nämä kysymykset oikein tarkoittivat, ja hänen
kasvoillaan ilmeni tämä ihmettely. Mutta Guyn kasvoille oli levinnyt
sfinksimäinen ilme. Hän kääntyi isännöitsijästä, tempasi keikarimaisen
hattunsa, päällystakkinsa ja hansikkaansa, heitti ne nurkassa olevaan
nojatuoliin ja vedettyään rintataskustaan esille kotelon valitsi
sikaarin ja sytytti sen rauhallisesti. Braxfield oli siksi hyvä
sikaarien tuntija, että saattoi todeta tämän sikaarin olevan kallista
lajia; lisäksi hän havaitsi, ettei kadonnut poika muistuttanut kotiin
palatessaan seitsemän vuoden poissaolon jälkeen ulkoasultaan suinkaan
tuhlaajapoikaa. Guy oli puettu viimeisen muodin mukaan; hänen harmaa
tviidipukunsa, joka ilmeisesti oli Savile Row-liikkeen työtä, muodosti
räikeän vastakohdan niille kuluneille ja vanhanaikaisille vaatteille,
joissa Harry Markenmore kuljeskeli vanhassa kartanossa. Ja kädessä,
joka kohosi sytyttämään sikaaria, kimalteli hieno jalokivisormus, joka
aivan kuin vartioi toista, keskisormessa komeilevaa, tekotavaltaan ja
näöltään harvinaista sormusta.
"Kuulehan!" sanoi Guy uudelleen. "Toinen kysymys. Olen kuullut, että
rouva Tretheroe -- joka ennen oli neiti Veronica Leighton -- on jälleen
näillä seuduilla. Onko se totta?"
"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Hänkin on palannut -- aivan
äskettäin. Hän on vuokrannut Dower-talon, herra Guy -- tiedättehän,
sir, sen, joka on puiston perällä. Hän vuokrasi sen noin kuukausi
sitten, herra Harryltä -- hän huolehtii nyt kaikesta, sir -- ja rouva
Tretheroe on muuttanut sinne."
"Hän vuokrasi sen!" huudahti Guy korostaen erikoisesti
persoonapronominia. "Hän! Mitä?... onko eversti Tretheroe sitten
kuollut?"
"Hän kuoli Intiassa, sir -- niin olen kuullut -- vuosi sitten",
vastasi Braxfield. "Ja sitten -- rouva Tretheroe palasi kotiin ja
tuli tiedustelemaan asuntoa näiltä tienoin, ja kuten sanoin, hänelle
luovutettiin meidän Dower-talomme. Eikä hän näytä yhtään vanhemmalta,
herra Guy -- ei hitustakaan! Kauniimpi kuin koskaan, sir."
Braxfield alkoi saada takaisin varmuutensa ja puhelahjansa. Hän tahtoi
puhua nyt.
"Hän kuuluu olevan hyvin varakas nuori leski, herra Guy", jatkoi
Braxfield. "Eversti Tretheroe jätti rouvalleen koko omaisuutensa --
ja hän oli rikas mies, kuulemma. Ja rikkaus näyttääkin olevan rouva
Tretheroelle mieleen -- hän on hankkinut aika liudan palvelijoita
ja tuhlannut jo koko joukon rahaa taloon ja tuhlaa yhä enemmän. Ja
vastikään sinne tuli vieraita -- lontoolaisia kai. Hän näyttää pitävän
huvittelusta, siltä tuntuu, sir."
"Onko hänellä lapsia?" kysyi Guy.
"Ei ainoatakaan, sir", vastasi Braxfield. "Eikä koskaan ollutkaan,
tietääkseni."
Guy tarkasteli vanhan isännöitsijän yksinäisen kamarin tuttuja
piirteitä. Mikään ei näyttänyt muuttuneen. Hänen katseensa pysähtyi
kulhoon, jonka Braxfield oli pannut pöydälle juuri vähän ennen kuin hän
kuuli naputusta ikkunaan.
"Annapas minulle naukku, Braxfield", sanoi hän äkkiä. "Sinulla on
kai vielä jäljellä vanhaa whiskyäsi, seitsemän vuodenkin päästä. Ja
hieman soodavettä. Otahan itsekin -- siitä onkin jo pitkä aika, kun
maistelimme yhdessä -- ennen muinoin teimme monta kupposta tässä
huoneessa!"
Hän naurahti kyynillisesti kohottaessaan lasin, jonka Braxfield ojensi
heti hänelle -- mutta vanha isännöitsijä ei vastannut naurahdukseen.
Braxfield kohotti tietysti kunnioittaen lasinsa ja ilmaisi mutisten
onnentoivotuksensa näyttäen tulevan liikutetuksi.
"Siitä on hyvin pitkä aika, sir", sanoi hän. "Niin, hyvin pitkä aika,
herra Guy! Mutta rohkenen olettaa, että se on ohitse, sir -- toivon
teidän tulleen kotiin jäädäksenne tänne ainaiseksi."
"Siinä tapauksessa toiveesi on tuomittu raukeamaan, Braxfield", vastasi
Guy puhjeten jälleen kyynilliseen nauruun. "Sitä varten en ole tullut!
Markenmoren kartanosta ei ole enää minulle. Olen tullut toimeen vallan
mainiosti ilman sitäkin enkä aio ruveta tänne kaalinviljelijäksi, kun
missä hyvänsä muualla voin viljellä tuottoisampiakin vihanneksia. Ei,
Braxfield, minä en ole palannut jäädäkseni."
"Mutta, herra Guy -- teidän isänne?" sanoi vanha isännöitsijä. "Hän ei
voi elää kauan, sir. Ja -- arvonimi ja tilukset, herra Guy!"
"En voi välttää sitä, että perin isäni paroonin-arvon Braxfield,
vaikka annan palttua koko arvonimelle", vastasi Guy; "ja tiluksia taas
voidaan hoitaa varsin hyvin ilman minun apuani tai läsnäoloanikin.
En tosiaankaan välitä niistä! Olen varoissani -- olen puuhaillut
arvopaperipörssissä, Braxfield, yli kuuden vuoden ajan ja ansainnut
sievoisia summia. Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän keskeyttäen vanhan
isännöitsijän onnittelut, "sanoit, että Harry toimii jonkinlaisena
pehtoorina; menestyykö hän hyvin?"
"Epäilemättä erittäin hyvin, sir, sikäli kuin minä voin päättää",
vastasi Braxfield. "Charlesworth -- meidän vanha pehtoorimme --
muistattehan hänet kai vielä hyvin -- hän antoi asioiden mennä
hongikkoon, eikä isänne estänyt häntä. Mutta kun veljenne tuli
täysi-ikäiseksi, niin hän ja isänne panivat toimeen eräitä muutoksia,
ja herra Harry otti ohjakset käsiinsä ja toimitti Charlesworthin
eläkkeelle, ja siitä lähtien hän on pitänyt huolta kaikesta. Apua
hän on saanut aimo lailla, tietysti, sir, neiti Valencialta -- hyvin
näppäräksi nuoreksi neidiksi on sisarenne kehittynyt, herra Guy, --
sallinette minun noutaa heidät alas, sir, ennenkuin menette makuulle?"
Guy tyhjensi lasinsa pohjaan, sekoitti itselleen uuden juoman ja
istuutuen isoon tuoliin loimuavan roihun ääreen ravisti päätänsä.
"Minä en aio mennä levolle, Braxfield", vastasi hän. "Tulin kaupungista
suorittamaan erikoista tehtävää ja aion palata jälleen kaupunkiin
jo hyvin aikaisin aamujunalla, johon minun on noustava Mitbournen
asemalla. Mutta minun on tavattava molempia nuoria -- ehdottomasti,
asiani koskee heitä. Ensiksi tahtoisin kuitenkin, että kertoisit
minulle yhtä ja toista; sitten voit mennä ilmoittamaan heille, että
minä olen täällä -- rauhallisesti ja häiritsemättä sir Anthonyä - en
toivo hänen saavan tietää, että olen lähimaillakaan. No niin, ensiksi
-- sanoit rouva Tretheroella olevan vieraita Dower-talossa?"
"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Suurehko joukko."
"Silloinpa ei ole luultavaa, että he tänään menevät kovin varhain
levolle", huomautti Guy.
"Olen kuullut heidän huvittelevan hyvin myöhään, sir", sanoi Braxfield.
"Tanssitaan -- ja tehdään muuta sellaista."
"Sepä mainiota", jatkoi Guy. "No niin -- pitääkö rouva Wrenne kylässä
vielä Valtikka-majataloa?"
Väri vaihtui Braxfieldin turpeilla kasvoilla -- hän punastui kuin nuori
tyttö.
"Nähkääs sir", änkytti hän naurahtaen arasti. "Rouva Wrenne ei pidä
sitä enää. Kävi näet niin, sir -- varmaan te nauratte minulle, herra
Guy -- että rouva Wrenne ja minä menimme naimisiin, neljä vuotta
sitten, sir. Rouva Wrenne on siis nyt rouva Braxfield."
"Siunaa ja varjele!" huudahti Guy. "Tartuitpa viimein koukkuun, vai
mitä, Braxfield? Rouva Braxfield on kai siinä tapauksessa -- täällä?"
"Ei, sir, eikä koskaan ole ollutkaan", vastasi vanha isännöitsijä.
"Minä asustan täällä vanhaan tapaan. Mutta vaimoni, sir, ja hänen
tyttärensä -- muistattehan Poppyn, herra Guy, sievä tyttö, josta nyt on
tullut kaunis nuori nainen -- he asuvat Woodlandin huvilassa puistomme
toisella puolen. Vaimoni vuokrasi sen, sir, kun hän luopui Valtikasta."
"Vai niin!" sanoi Guy. "Mutta -- kenen käsissä on Valtikka nyt?"
"Erään miehen, jonka nimi on Grimsdale, sir -- hän palveli sitä ennen
sir James Marchantilla. Hän on laajentanut sitä koko lailla, sir; siitä
pitäen kun kaikki nuo uudet kulkuvälineet ovat tulleet käytäntöön, on
liikenne vilkastunut melkoisesti valtamaantiellämme."
Guy nyökkäsi ja veti esille kellonsa.
"Ei vielä kymmentäkään", mutisi hän. Hän istui hiljaa pari minuuttia,
ilmeisesti syviin ajatuksiinsa vaipuneena, Braxfieldin tarkastellessa
häntä uteliaasti. "Hyvä, Braxfield", sanoi hän viimein katsahtaen ylös
valkeasta. "Mene ilmoittamaan sisaruksille, että minä olen täällä.
Mutta hiljaa! -- ja muista teroittaa heidän mieliinsä, ettei isälleni
ole hiiskuttava sanaakaan."
"Varsin mielelläni, sir", myönsi Braxfield. "He lienevät hänen luonaan
-- tai mahdollisesti toinen heistä -- mutta minä hoidan sen asian.
Täällä talossa on tottunut sairaanhoitajatar, herra Guy, ja vaalikoon
hän sir Anthonya sillaikaa kun he ovat alhaalla."
Guy ei vastannut mitään, ja Braxfield poistui astuen äänettömän
talon halki ja nousten rappuja ylös Harry Markenmoren huoneeseen.
Huone oli valaistu, mutta tyhjä. Harry oli tietenkin isänsä luona,
puheli Braxfield itsekseen. Hän astui käytävän poikki ja koputti
hiljaa Valencian ovelle. Valencia vastasi kutsuun heti ja astui ulos
yöpuvussaan; vanhan isännöitsijän kasvoilla oli jonkinlainen outo ilme,
mikä saattoi Valencian luomaan häneen huolestuneen katseen. Mutta
Braxfield pudisti päätään. "Ei mitään sellaista, neiti Valencia",
kiiruhti hän selittämään. "Te -- te ette saa pelästyä -- sillä herra
Guy on alhaalla. Hän saapui juuri kun te ja herra Harry olitte tulleet
tänne yläkertaan, ja hän haluaa tavata teitä, molempia. Mutta -- mutta
sir Anthonylle ei saa puhua mitään."
Valencian kasvoille tuli kova ilme. Hänen mielessään ei ollut säilynyt
lapsuuden ajoilta minkäänlaista hellemmän kiintymyksen tunnetta
vanhinta veljeään kohtaan, ja niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa,
ei hän ollut koskaan kuullut tästä mitään hyvää, ja Guy oli tosiaankin
suhtautunut seitsemän vuoden ajan kotiväkeensä aivan kuin sitä ei
olisi ollut olemassakaan. Valencia katsoi arvelevasti ja epäilevästi
Braxfieldiin.
"Mitä hän tahtoo?" kysyi tyttö.
"Minä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä, "muuta kuin sen,
että hän sanoo tulleensa tänne tapaamaan teitä ja herra Harrya jonkun
erikoisen asian tähden, mutta ei halua kerrottavan mitään isällenne".
Valencia katsahti Braxfieldistä pimeään käytävään. Sen varrella
oli lukemattomia ovia, joista päästiin sokkeloisiin huoneisiin --
Markenmoren kartanoon olisi voitu sijoittaa pari-, kolmekymmentä
vierasta, mutta hän tiesi, ettei ainoaakaan noista huoneista olisi
voitu järjestää kuntoon vuorokautta lyhemmässä ajassa; kaikki ne olivat
kosteita, kylmiä, asumattomia.
"Mihin ihmeessä aiotte sijoittaa hänet, Braxfield?" sanoi hän. "Tässä
talossa ei ole vuodettakaan, joka sopisi hänelle."
"Hän ei jää tänne, neiti Valencia", vastasi Braxfield. "Minä -- minä
en käsitä hitustakaan hänen puuhiaan, mutta hän lähtee luullakseni
heti tavattuaan teidät ja herra Harryn. Hän puhui Mitbournesta hyvin
aikaisin aamulla lähtevästä junasta."
Valencia epäröi hetkisen; sitten hän suuntasi kulkunsa isänsä
sairashuonetta kohti. "Sanokaa hänelle, että me molemmat tulemme alas
muutaman minuutin kuluttua", kuiskasi hän Braxfieldille. "Missä hän on
-- arkihuoneessako?"
"Ei, neiti -- vaan isännöitsijän kamarissa", vastasi Braxfield.
Valencia nyökkäsi ja kääntyi pois, ja Braxfield palasi vieraan luo.
"He tulevat parin minuutin kuluttua, sir", vastasi hän. "Molemmat!"
"He ovat kai muuttuneet", huomautti Guy välinpitämättömästi.
"Kyllä, koko joukon, sir", vastasi Braxfield. "Seitsemän vuotta, sir,
on pitkä aika -- heidän iässään."
"Katsotaanpas", jatkoi Guy. "Harry lienee -- miten sen asian laita
oikein on? -- kaksikymmentäkolme-vuotias ja Valencia noin kaksikymmentä
-- melkein kaksikymmentä. Hm! Onko sisarellani mitään rakkaussuhteita."
"Ei minun tietääkseni, sir", vastasi Braxfield. "Neiti Valencia, sir,
on nuori lady, joka ei ole näyttänyt välittävän herrojen seurasta, ei
ainakaan vielä, sir. Luonnonhelma, herra Guy, vetää häntä puoleensa,
luulen -- puutarhanhoito, leikit, retkeilyt, silloin tällöin jänisjahti
ja muu sellainen. Hyvin reipas nuori lady, sir. Kuulen heidän tulevan,
sir -- minun lienee parasta lähteä pois."
"Jää sinä vain tänne, Braxfield", sanoi Guy levollisesti. "Tarvitsen
sinua täällä."
Hän nousi tuoliltaan veljen ja sisaren astuessa huoneeseen, ja jääden
seisomaan takkamatolle nyökkäsi välinpitämättömästi kummallekin,
ikäänkuin hän olisi nähnyt heidät vasta eilen. Mutta kun he tulivat
lähemmäksi ja kättelivät häntä, nyökkäsi hän uudelleen, tällä kertaa
hyväksymisen merkiksi, ja hymyili sisarelleen.
"Kuinka voit, Harry -- kuinka voit, Valencia", sanoi hän. "Kumpikin
muuttunut aika lailla! Ja sinä, Val -- kehkeytynyt kaunottareksi,
luonnollisesti! Kaikki te rumat pikku tytöt muututte! No niin -- se
on oikein. Vanhimpana veljenä minun kai pitäisi lausua se hurskas
toivomus, että sinä olisit yhtä hyvä kuin olet hyvännäköinen!"
"Säästä itsesi siltä vaivalta!" vastasi Valencia pisteliäästi. Hän loi
Guyhin terävän katseen istuutuessaan tuolille, jolta tämä oli noussut.
"Toivon sinun olevan sitä", sanoi hän. "Vaikka -- epäilen!"
Guy katsoi veljeään, luoden Valenciaan syrjäkatseen.
"Kas vain, hänelläpä on terävä kieli, tuolla meidän sisarellamme,
vai mitä, Harry-herra?" sanoi Guy naurahtaen puolittain huvitettuna,
puolittain pilkallisesti. "Eipä sillä väliä! -- kaikki meidän sukumme
naiset ovat aina olleet sellaisia, luullakseni. No niin - iloitsetteko
nähdessänne minut jälleen?"
"Miksi iloitsisimme?" kysyi Valencia. "Sinä et ole koskaan ollut meille
läheinen, et kertaakaan ole edes kirjoittanut kenellekään meistä,
seitsemään vuoteen. Vaikka oletkin veljemme -- velipuoli sentään --
niin kuitenkin sinä olet vieras."
Braxfield, joka seisoi arastellen pöydän ja oven välillä, vetäytyi
huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, ja Harry Markenmore kääntyi sisareensa
päin.
"Älähän nyt, Val", mutisi hän. "Ei aivan vieras, tiedäthän sen."
Hän katseli vanhempaa veljeänsä, joka silmäsi Valenciaa paikaltaan
takkamatolla, miettivin, hymyilevin katsein. "Valencia on hieman
suorapuheinen", sanoi hän puolustellen. "Tietysti me iloitsemme
nähdessämme sinut, Guy."
"Hyvä, Harry veikkoseni!" vastasi Guy. "Ymmärrän kyllä, että olette
iloissanne -- tietysti."
"En tiedä, miksi meidän tulisi iloita?" lausui Valencia. "Kuten sanoin
-- olemme me vieraita. Et kai luule, että minä tuntisin sinut?"
"Ehkä opit minut tuntemaan paremmin, tyttöseni, aivan toisella
tavalla, ennen pitkää", vastasi Guy. "Noh, tämä hupaisa perheriita on
jo kestänyt kyllin kauan. Tulin tänne erikoisesti tavatakseni teitä
molempia", jatkoi hän, istuutuen. "Minusta on parasta siirtyä suoraan
asiaan. Kuulkaapas, te molemmat -- jollei mitään odottamatonta tapahdu,
päättyvät isämme päivät pian, ja minä perin arvonimen ja tilukset. Vai
mitä?"
"Kyllä", sanoi Harry.
"Arvonimeä en voi välttää", jatkoi Guy. "Tiluksia en halua. Olen
hankkinut itselleni kylliksi omaisuutta ja hankin yhä uutta. Minä
en tiedä, miten asioita järjestetään lain kirjaimen mukaan, mutta
tavalla millä hyvänsä se käy päinsä, ja niin pian kuin maatila joutuu
minun käsiini, aion luovuttaa sen, tavalla tai toisella -- annamme
lakimiehille työtä -- teille kahdelle. Se on teidän omaisuuttanne siitä
lähtien. Ymmärrättekö?"
Harry säpsähti ja katsoi sisareensa. Mutta Valencia silmäili Guyta.
"Kuinka jalomielinen oletkaan!" sanoi tyttö äkkiä. "Mutta -- mutta
miksi olet tullut ilmoittamaan tätä meille juuri nyt?"
"Koska olen lähdössä Amerikkaan, liikeasioissa -- New Yorkiin ja pariin
muuhun paikkaan, jonkun päivän kuluttua, enkä palaa takaisin ennenkuin
runsaan vuoden -- kenties vielä pitemmän ajan päästä", vastasi Guy. "Ja
halusin ilmoittaa teille siitä, jos sattuisi jotakin tapahtumaan. Jos
isäni kuolee -- no niin, Harryhan huolehtii kyllä välimme laillisesti.
Markenmore olkoon teidän -- minä en sitä tahdo. Kuuletteko? -- ja
kuuletko sinäkin, Braxfield?"
"Kuulen, sir", vastasi isännöitsijä.
"Minä en halua Markenmoresta mitään", jatkoi Guy, "paitsi yhtä asiaa
-- ja sen tahdon nyt heti. Harry", jatkoi hän vetäen esille pienen
avaimen, "tiedäthän vanhan huoneeni? Kipaisepa sinne, aukaise nurkassa
olevan kirjoituspöydän oikeanpuolinen laatikko ja tuo minulle vihreä
nahkalompakko, jonka löydät sieltä -- sen minä tahdon, poikaseni!" Hän
katsahti Valenciaan, kun Harry oli ottanut avaimen ja mennyt, ja näki
tämän tuijottavan tarkasti hänen oikeaan käteensä. "Mitä"? kysyi Guy
naurahtaen kevyesti. "Mitä sinä katselet?"
Valencia oli vaiti hetkisen. Sitten hän alkoi puhua -- äkkiarvaamatta.
"Minä katselen tuota kummallista sormusta, joka on keskisormessasi!"
vastasi hän.