Braxfield, joka oli palvellut kolmekymmentä vuotta isännöitsijänä
sir Anthony Markenmorella, Markenmoren kartanon omistajalla, oli
määrättyjä tapoja noudattava mies. Koko elämänsä ajan hän oli
totutellut suorittamaan määrättyjä tehtäviä määrättyihin aikoihin; mitä
vanhemmaksi hän kävi (nyt hän oli jo vähän yli kuusikymmentä), sitä
enemmän tämä tottumus muuttui hänen toiseksi luonnokseen. Itse asiassa
hän oli talon herra; sir Anthony oli raihnas mies, joka pysytteli
huoneessaan; Guy Markenmore, vanhempi poika, ei ollut muutamiin
vuosiin astunut kertaakaan isänsä kynnyksen yli; Harry Markenmore,
nuorempi poika, salli mieluummin kenen hyvänsä käyttää rajattomasti
kotivaltikkaa kuin olisi ottanut sen omiin käsiinsä; neiti Valencia
Markenmore, ainoa tytär, oli vasta hiljan lopettanut koulunkäyntinsä;
näin ollen Braxfield harjoitti lempeätä, vaatimatonta itsevaltaa
tavalla tai toisella, mutta näyttämättä harjoittavan sitä. Hänellä oli
monia hyviä tapoja, joista eräitä voitiin pitää melkeinpä hullutteluina
-- näihin jälkimmäisiin kuului hänen tottumuksensa lukita talon ovet
täsmälleen kello kahdeksan joka ilta.
Jos joku olisi tiedustellut lähemmin Braxfieldilta tästä merkillisestä
menettelystä, niin vanha isännöitsijä olisi kyllä selittänyt niitä
syitä, jotka hänen mielestään puhuivat tämän itsepintaisen tavan
puolesta. Markenmore oli hyvin vanha ja hyvin suuri kartano, joka
alkujaan oli rakennettu kuningatar Elisabethin hallituskauden
viimeisinä vuosina, laajennettu Kaarlo toisen aikana sekä lopullisesti
korjattu ja uudenaikaistettu Yrjö neljännen hallituskaudella. Se
sijaitsi loivasti viettävän kukkulan rinteellä, noin virstan päässä
kylästä, joka oli saanut nimensä Markenmore-suvusta. Tämä oli asettunut
asumaan näille seuduille jo ammoin, Vilhelm Valloittajan päivinä;
porttimajaa lukuunottamatta ei sen likeisimmässä ympäristössä ollut
ainoatakaan asumusta. Siinä oli tavattoman paljon ovia; niitä avautui
kaikkialle, pengermälle, pihamaalle, puutarhaan, puistonurmikolle,
tallirakennuksille ja hiljaisille teille, jotka mutkittelivat puiston
tiheiden pensasistutusten lomitse; siinä oli myös käytäviä, parvekkeita
ja huoneita, joita perhe ja palvelijat käyttivät harvoin.
Perhe oli pieni; palvelijoita oli vähän; sillä Markenmoret olivat
verrattain köyhiä ja heidän entisestä loistostaan oli jäänyt jäljelle
tuskin rippeitäkään. Mutta vaikka he olivat köyhiä, oli heillä
kuitenkin melkoinen määrä kulta- ja hopea-astioita sekä arvokasta
porsliinikalustoa ja kallisarvoista lasitavaraa; kartanossa oli vielä
maalauksia, jotka olivat omaisuuden arvoisia, ja siellä oli tuskin
ainoatakaan huonetta, johon ei olisi asetettu avoimesti jotakin kevyttä
pikku esinettä, josta myytäessä olisi saatu sievoinen summa.
Braxfield, perin tunnollinen mies, piti itseään näiden perhekalleuksien
vartijana ja eli yhtämittaisen hermostuneen pelon vallassa, että
ne varastettaisiin. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa mieltään,
olisi hän jo aikoja sitten rakennuttanut kassaholvin, tulenkestävän
ja varkailta suojelevan, ja sullonut sinne kaikki, mitä vanhassa
kartanossa vain oli arvokasta. Mutta Markenmoret, vaikka sallivatkin
isännöitsijänsä hallita itseään muutamissa asioissa, olivat ihmisiä,
jotka eivät olisi suvainneet sekaannuttavan talon ikivanhoihin tapoihin
ja järjestykseen ja niin välkkyivät kultamaljat ja hopealautaset,
hohtaviksi kiilloitettuina ja huolellisesti puhdistettuina, sikin
sokin jykevillä, tammisilla sivupöydillä, ja harvinaiset norsunluusta
valmistetut esineet ja suunnattoman kalliit porsliinit komeilivat
avoimilla hyllyillä ja vanhanaikaisissa kaapeissa -- aivan kuin,
sanoi Braxfield valitellen, niillä ei olisi enempää arvoa kuin sillä
rojulla, joka oli asetettu näytteille naapurikauppalan museoon. Ja
sentähden hän lukitsi talon ovet kello kahdeksalta joka ilta ja vei
nelisentoista oven avaimet visusti kamariinsa; kuka hyvänsä, herra tai
palvelija, kamarineiti tai rouva, halusi poistua Markenmoren kartanosta
tämän kellonlyömän jälkeen, hänen oli käännyttävä Braxfieldin puoleen
päästäkseen ulos.
Eräänä iltana huhtikuun kolmannella viikolla vuonna 1912 Braxfield
lähti lukitsemaan ovia tapansa mukaan, kun yksinkertainen päivällinen,
jolle Harry Markenmore ja hänen sisarensa Valencia istuutuivat joka
ilta kello seitsemältä, oli päättynyt jo hyvän aikaa sitten. Aina
hän aloitti kiertokulkunsa pienemmistä ovista ja lopetti sen suureen
kolmiosaiseen oveen, joka avautui pengermälle. Ja tällöin voitiin
todeta hänen toinen omituinen tapansa -- ennenkuin Braxfield lukitsi ja
telkesi lopullisesti tämän oven, astui hän joka kerta ulos pengermälle,
käveli sen poikki suoja-aidalle, joka eroitti sen avarasta, vastapäätä
leviävästä puistosta, ja tarkasteli kaikkea, mikä avautui hänen
silmäänsä eteen; näin hän teki vuodenaikoihin katsomatta; sentähden
hän näkikin toisinaan pelkkää pimeyttä, kuten synkkinä talvi-iltoina;
kesällä hän näki koko joukon kaunista. Tällä kertaa hän näki hämärän
verhoavan vaippaansa vanhat jalavat ja pyökit ja laskeutuvan
aaltoileville niityille, jotka sijaitsivat Markenmoren ja etelään
leviävien tasankojen välillä. Hämärä oli nopeasti laskeutumassa:
niinä muutamina minuutteina, jotka Braxfield seisoi siellä katsellen
ympärilleen, hän huomasi sen luonnon synkkenemisestä. Puut ja pensaat
kävivät sekaviksi ja epäselviksi ääriviivoiksi, ja niiden takana,
puolentoista kilometrin päässä, alkoivat kylän valot vilkkuilla
pimeässä. Tällöin hän kääntyi ovelle päin -- mutta pysähtyi äkkiä.
Jostakin hänen takaansa läheni mies, kävellen pitkin ja nopein askelin
pengermän alapuolella olevan nurmikon poikki.
Juuri suuressa oviaukossa riippui voimakas lamppu; sen säteet levisivät
viuhkan tavoin pengermän ja astuinten yli, jotka veivät nurmelle. Kun
Braxfield vitkasteli ihmetellen mielessään, kuki sieltä mahtoi tulla
(sillä näinä aikoina olivat kaikki vieraat harvinaisia Markenmoren
kartanossa), astui pitkä hahmo tähän valokaareen ja riensi kiireesti
rappuja ylös suunnaten kulkunsa ovelle -- ison, atleettimaisen
miehen hahmo, jonka iltapukua peitti vain osaksi kevyt, napittamaton
päällystakki. Hän ei ollut tullut kaukaa, mitä ilmeisesti osoitti se
tosiasia, että hän oli paljaspäin; hän näytti itse asiassa mieheltä,
joka on kaikessa kiireessä noussut ruokapöytänsä äärestä rientääkseen
nopeasti naapuritaloon. Mutta isännöitsijä päästi kiihkeän,
hämmästyneen huudahduksen nähdessään hänet.
"Herra hyvästi siunatkoon!" sanoi hän syöksähtäessään varjosta, missä
oli seisonut. "Herra John Harborough? Tervetuloa takaisin, sir -- en
osannut ajatellakaan, että olisitte jälleen kotona."
Mies, jota oli puhuteltu näin ja joka seisoi nyt lampun huikaisevassa
valossa, käänsi pronssinväriset kasvonsa ja silmänsä, jotka olivat
terävät, tummat ja syvällä kuopissa, vanhan isännöitsijän pyöreisiin
kasvoihin ja pyylevään olemukseen päin. Hän ojensi nauraen oikean
kätensä.
"Hei, Braxfield!" sanoi hän reippaasti sellaisella äänenpainolla, jolla
tervehditään vanhaa tuttavaa. "Tekö se olette, ja yhtä hyvissä voimissa
kuin koskaan, vai mitä? Ette näytä vanhentuneen hitustakaan."
"Minun iässäni ei muututa paljon, sir", vastasi Braxfield puristaen
kunnioittavasti tarjottua kättä. "Se tapahtuu vasta myöhemmin, herra
Harborough. Mutta -- te olette todellakin tullut takaisin, sir? Minä en
ollut kuullut siitä -- vielä, me emme kuule paljoakaan viettäessämme
omaa elämäämme, joka nyt on -- hiljaisempaa kuin koskaan ennen
Markenmoren kartanossa, sir."
"Saavuin kotiin vasta tänään iltapäivällä, Braxfield", virkkoi
Harborough. "Ja juuri kun olin lopettamassa päivällistäni, kuulin sir
Anthonyn olevan sairaana, ja niin tulin suoraa päätä tiedustelemaan
hänen vointiaan. Onko sairaus vakavaa laatua?"
"Nähkääs, sir, hän on ollut hiukan huonompi viimeisten parin päivän
aikana", sanoi Braxfield. "Hänen tilansa on vaihteleva -- tietysti,
siitä on nyt runsaasti kaksi vuotta, kun hän on ollut yhtä mittaa
huoneessaan. Näin meidän kesken puhuen, herra Harborough, hänen
päivänsä voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä -- millä hetkellä
hyvänsä. Niin sanovat lääkärit, sir."
"Keitä täällä on?" kysyi Harborough vilkaisten rakennuksen julkisuvun
valaistuihin ikkunoihin.
"Ei ketään muita kuin herra Harry ja neiti Valencia", vastasi
isännöitsijä. "Herra Guy -- voi, me emme ole nähneet häntä
Markenmoressa -- niin, muistaakseni kokonaiseen seitsemään vuoteen.
Hän lähti pois -- nähkääs, juuri samoihin aikoihin kuin tekin, herra
Harborough, eikä ole senjälkeen käynyt kotonaan -- ei kertaakaan!
Minä en tiedä, missä hän on -- enkä usko, että hänen sisaruksensakaan
tietävät."
"Hm!" sanoi Harborough. "Vai Harry -- hän oli poikanen, kun minä lähdin
maailmalle, ja Valencia -- hän oli tytön typykkä."
"Niinpä kyllä, sir", sanoi Braxfield, "mutta herra Harry on nyt
kaksikymmentäkolmevuotias nuori mies, ja neiti Valencia -- hän on nuori
neiti, joka on jo hyvän joukon yli yhdeksäntoista. Te olette ollut
poissa kauan, sir! Mutta astukaa sisälle, herra Harborough, astukaa
sisälle! Hauskaa nähdä teidät jälleen Markenmoressa, sir."
Harborough asteli vanhan isännöitsijän perässä taloon, vanhanaikaisen,
kivisen eteishallin poikki, jossa koristuksena oli hirvensarvia,
ketunpäitä, vanhoja musketteja ja muita metsästyksen ja maalaiselämän
voittomerkkejä, erääseen huoneeseen, jonka hän muisti varsin hyvin ja
jota perhe nyt käytti tavallisena seurusteluhuoneena. Takassa paloi
isoja halkoja iloisesti roihuen; Braxfield työnsi tuolin sen ääreen.
"Me emme käytä nykyisin enää milloinkaan vierashuonetta, herra
Harborough", kuiskasi hän tuttavallisesti. "Tämä huone on kaikkea
-- ruokailuhuone, arkihuone ja muuta sellaista. Emme elä enää niin
ylellisesti, kuin ennen oli tapana, sir -- vai mitä? Mutta -- vielä
voimme sentään tarjota lasillisen verratonta portviiniä vanhoille
ystävillemme! Saanko tuoda teille tilkkasen, herra Harborough? --
sanokaahan, sir!"
"Ei pisaraakaan, Braxfield, kiitos vain", vastasi Harborough. Hän
katseli ympärilleen ja nyökäytteli päätään tarkastaessaan eri esineitä.
"Muistan ne kaikki", mumisi hän. "Kaikki on ennallaan! Kas niin,
ilmoittakaapa nuorille, että minä olen täällä, Braxfield."
Hän nojasi tulisijan koristeelliseen reunukseen -- raskastekoiseen,
hienosti leikkaeltuun, vanhaan tammiseen teokseen -- kun isännöitsijä
oli mennyt, ja silmäili vielä kerran ympäri huonetta. Tähän
huoneeseen hän oli tutustunut jo poikasena, lähes kolmekymmentä
vuotta sitten: silloin se suoritti arki- ja olohuoneen tehtäviä ja
oli ison, sokkeloisen kartanon hauskin sopukka. Se oli nytkin hauska
vanhoine huonekaluineen, vanhoine tauluineen, vanhoine kirjoineen
-- siellä viittasi kaikki sen perheen entisyyteen, jolle se kuului.
Mutta huolimatta huoneen hauskasta sisustuksesta, kodikkaasta ja
ylellisestä, Harborough pani merkille terävän katseensa ja nopean
havaintokykynsä avulla eräänlaisen ilmapiirin, jonka hän sisällytti
kokonaisuudessaan yhteen ainoaan sanaan: rappeutuminen! -- Siitä oli
todistuksia kaikkialla hänen ympärillään. Kaikki esineet olivat loppuun
kulumaisillaan, epäilemättä hitaasti mutta varmasti.
Hän kohotti äkkiä katseensa nukkavierusta lattiamatosta, jolla hän
seisoi, näki oven avautuvan, tytön astuvan huoneeseen ja tulevan
häntä kohti ojennetuin käsin -- hoikan, notkeavartaloisen tytön,
joka oli tumma kuten kaikki Markenmoret ja sorea, jollakin tavoin,
jota Harborough ei saattanut määritellä heti, ilmaisten eloisuutta
ja henkevyyttä. Tyttö oli nuori kaunotar; hänen raikas olemuksensa
oli erikoisen vaikuttava tuossa vanhan aikuisessa ympäristössä: se
teki Harboroughiin niin syvällisen vaikutuksen, ettei hän saanut
sanaa suustaan, vaan piti hänen kättään omassaan ja tuijotti häneen,
uskomatta oikein omia silmiään, kokonaisen minuutin ajan ennenkuin sai
kiinni puheen päästä.
"Laupias taivas!" huudahti hän viimein katsoen alas tyttöön, vaikka
tämä olikin pitkä, kuuden jalan ja kahden tuuman korkeudesta. "Oletteko
-- oletteko te Valencia?"
"Minä itse -- aivan varmasti!" vastasi tyttö naurahtaen. "Ettekö
tuntenut minua? Minä tunsin teidät."
"Ah!" sanoi Harborough. "Minä olin jo vanhahko ukkeli, kun lähdin
matkalle -- kolmenkymmenen korvissa! Mutta te, te olitte --"
"Kolmentoista", keskeytti tyttö nauraen jälleen. "Aika rasavilli kai.
Ja te olette siis todellakin palannut jälleen kotiin?"
Hän viittasi erääseen tuoliin istuutuen itse toiselle; myös Harborough
istuutui ja katseli tyttöä edelleen, ihmetellen yhä sitä, että
se rumanpuoleinen ja tavallinen lapsi, joka oli säilynyt hänen
muistissaan, oli saattanut muuttua täksi viehättäväksi, pirteäksi
olennoksi.
"Vasta tänään", vastasi Harborough; "ja niin pian kuin kuulin isänne
sairaudesta, riensin suoraa päätä tiedustelemaan hänen tilaansa".
"Kiitos", sanoi tyttö vilpittömästi. "Mutta minusta hän ei ole yhtään
huonompi kuin pitkiin aikoihin. Väliin hän on sairaampi, tietysti --
eilen hän ei voinut kovinkaan hyvin -- siitä kai johtui, että tulitte
kuulleeksi mitään. Hän on jo hyvin vanha, tiedättehän -- ja hyvin
heikko."
"Voinko minä tehdä mitään tässä asiassa?" ehdotti Harborough. --
"Nähkääs -- minä olen palannut kotiin jäädäkseni tänne iäksi päiviksi.
Olen vaellellut lähes seitsemän vuotta."
"Varmaan olette nähnyt paljon maailmaa", sanoi Valencia.
"Aivan loppumattomiin", myönsi Harborough. "Olen kolunnut maapallon
kaikki nurkat! Mutta -- minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt
mitään puoleksikaan niin viehättävää kuin vanha kotitaloni tullessani
sinne tänään! Enkä minä aio jättää sitä enää. Asetun alalleni,
ymmärrättehän."
"Greycloister on ihastuttava paikka", sanoi Valencia. "Olen usein
kävellyt teidän puistossanne kun olitte poissa -- ja ihmetellyt, kuinka
te saatoitte luopua siitä niin pitkäksi aikaa."
"Minulla oli omat syyni", sanoi Harborough. "Mutta täällä minä olen
jälleen ja iloitsen sydämestäni nähdessäni vielä kerran teidät kaikki.
Olen tuonut kotiin valtavan suuren kokoelman kaikenlaisia esineitä --
toivon, että poikkeaisitte katselemaan niitä pian."
"Varsin mielelläni!" vastasi Valencia. "Te järjestätte kai jonkinlaisen
museon?"
"Luullakseni lahjoitan pois osan niistä", sanoi Harborough. "Esineitä
on aivan rajattomasti, paikasta jos toisestakin. Mutta -- hyväinen
aika, onko tuo Harry?"
Ovi oli jälleen auennut ja nuori mies oli astunut hiljaa huoneeseen Hän
oli pitkä, hoikka ja tummaverinen; hän käytti silmälaseja ja katseli
ympärilleen arasti ja ujosti, mikä herätti ajatuksia ylioppilaasta. Hän
hymyili laimeasti puristaessaan vieraan kättä, muttei virkkanut mitään.
"Harry, tietysti", myönsi Valencia. "Muuttunut kai yhtä paljon kuin --
kuin minäkin. Vieläkö te muistatte hänet?"
"Muistan, että teimme yhdessä metsästysretken minun metsiini pari kolme
päivää ennenkuin lähdin matkoille", sanoi Harborough. Hän katseli
veljeä ja sisarta miettivän tutkivasti. Nämä kaksi olivat nuorempaa
polvea, ajatteli hän itsekseen: Guy Markenmore, heidän vanhempi
veljensä, sir Anthonyn ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika, oli
muutamia vuosia heitä vanhempi; hän oli nyt suunnilleen yhtä vanha
kuin Harborough. "Olette kai tehnyt koko joukon metsästysretkiä sitten
viime näkemän?" jatkoi Harborough silmäten veljeä. "Ennenhän ne olivat,
teidän maanne, kuuluisia riistarikkaudestaan."
Harry Markenmore hymyili jälleen, mutta ei nytkään virkkanut mitään;
sisar vastasi hänen puolestaan.
"Harry ei harrasta erikoisemmin urheilua", sanoi tyttö. "Häneltä ei
riitä aikaa muuhun kuin kirjoihin ja työhön. Hän ponnistelee kovasti
-- kohentaakseen asioita kuntoon. Syystä tai toisesta on tila alkanut
rappeutua. Jäniksiä ja kaniineja ja fasaaneja ja peltokanoja lienee
yllin kyllin -- kenties -- mutta rahaa mitättömän vähän!"
"Meillä oli huono pehtoori", huomautti Harry Markenmore, päästäen
kielensä valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsevän katseen. "Hän
antoi asioiden mennä menojaan. Viimeiset kaksi vuotta minä itse olen
hoitanut pehtoorin virkaa. Mutta -- kaikki meidän maamme on annettu
vuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lisättävä."
"Rohkea aikomus, se", sanoi Harborough. "Useimmat tahtoisivat
mieluummin vuokriaan alennettavan kuin lisättävän. Minä luulen, että
minun itsenikin on ruvettava selvittelemään tämänlaatuisia asioita --
ehkä voimme lyödä viisaat päämme yhteen."
"Niin, mutta te ette ole riippuvainen vuokratuloistanne!" sanoi
Valencia asioihin perehtyneen näköisenä. "Te olette hankkinut
kaupunkikiinteimistön. Näettekös, kuinka ymmärtäväinen nuori nainen
minä olen! Meidän tulomme supistuvat pelkkiin maakorkoihin -- ja me
tilanomistajat olemme perikatoon tuomittuja: me emme ole niinkään
hyvissä varoissa kuin ne, joille vuokraamme maamme. Jos Harry ja
minä voisimme tehdä oman mielemme mukaan, niin myisimme tilamme ja
pääsisimme siitä kokonaan irti."
"Hyvä keino -- joskus", sanoi Harborough. "Miksette tee niin?"
Veli ja sisar katsahtivat toisiinsa.
"Se on perintötila", sanoi Valencia.
Hän loi Harboroughiin merkitsevän katseen, ja Harborough nyökkäsi.
"Aivan oikein", huomautti Harborough. "Mutta -- se vaikeushan
saataisiin voitetuksi, jos -- jos teidän vanhempi veljenne antaisi
suostumuksensa."
Sisarukset silmäsivät jälleen toisiaan.
"Me emme tiedä missä Guy on", sanoi Harry. "Kukaan ei tiedä sitä -- ei
ainakaan kukaan meidän tuttavistamme. Hänestä ei ole kuultu halaistua
sanaa -- luullakseni noin seitsemään vuoteen."
"Siitä on seitsemän vuotta", huomautti Valencia. "Minä muistan." Hän
katsahti taas Harboroughiin. "Guy lähti pois, yhtäkkiä, juuri vähän
ennen kuin te", lisäsi tyttö. "Ja se tapahtui seitsemän vuotta sitten."
Harborough liikahti vähän kiusaantuneena tuolillaan. Hänellä ei
ollut pienintäkään halua antautua keskustelemaan Markenmoren
perhesalaisuuksista. Mutta hän tunsi eräänlaista uteliaisuutta.
"Tarkoitatteko -- kirjaimellisesti, mitä sanotte?" kysyi Harborough.
"Ehdottomasti!" vastasi Valencia, "Kukaan meistä -- eikä kukaan
tuttavistammekaan -- ole kuullut hänestä sanaakaan siitä lähtien."
"Mutta -- raha-asiat?" viittasi Harborough. "Hän on kai tarvinnut
rahaa. Eikö hän ole koskaan pyytänyt mitään -- perintöosuutta
esimerkiksi?"
"Hänellä oli rahaa omasta puolestaan", sanoi Harry. "Hän sai kaikki
äitinsä rahat tämän kuoltua. Niin -- asia on kuten Val sanoo, me emme
ole kuulleet hänestä mitään senjälkeen kun hän lähti Markenmoresta
emmekä tiedä, missä hän on. Toivoisin, että tietäisimme! -- Isäni
päivät ovat luetut."
Harborough nousi tuoliltaan.
"No niin, minun on mentävä", sanoi hän. "Jos on jotakin, mitä minä voin
tehdä, niin ilmoitattehan siitä minulle? Mutta te sanoitte, ettei sir
Anthonyn henkeä uhkaa välitön vaara?"
"Ei", vastasi Harry. "Mutta -- milloin hyvänsä, ja kun hän tulee heti
levottomaksi, jos hänet jätetään hetkeksikään yksin, niin suonette
minulle anteeksi, jos palaan hänen luokseen? Jos hän näyttää vähänkään
paremmalta huomenna, niin kerron hänelle teidän kotiinpaluustanne,
ja aivan varmaan te saatte nähdä hänet, kun pistäydytte tänne
toistamiseen. Toivottavasti tulette pian katsomaan meitä jälleen?"
"Aivan varmasti", sanoi Harborough. Hän astui halliin Valencian kanssa,
kun Harry oli mennyt, ja loi tyttöön vielä kerran kehoittavan katseen.
"Ettehän vain unohda lähettää noutamaan minua, jos minusta olisi
jotakin apua?" jatkoi hän. "Minua ei ole pidettävä vain tavallisena
naapurina, tiedättehän -- että nyt olen jälleen kotona!"
"Minä en unohda", vastasi Valencia. Hän tähysteli ympärilleen: pimeään
verhoutuneen eteishallin toiseen päähän ilmestyi juuri Braxfield avain
kädessään; tyttö viittasi Harboroughin syrjään. "Haluaisin kysyä teiltä
jotakin", kuiskasi tyttö. "Voitteko selittää, minkätähden veljeni Guy
lähti kotoa ja miksei hän ole koskaan palannut? Ja te -- te itse?"
Valencian silmät, suuret ja tummat, olivat kiintyneet Harboroughiin
omituisen vakavasti, ja hän näki tämän säpsähtävän hiukan ja puristavan
huuliaan yhteen.
"Kertokaa -- minulle!" sanoi tyttö. "Minulle!"
Harborough katsahti tällöin Braxfieldiin: vanha isännöitsijä,
tietämättä mitään tästä arkaluontoisesta kysymyksestä -- ja
vastauksesta, vetäytyi lähemmäksi.
"Minä tiedän ehkä -- jotakin", mutisi Harborough. "Jos -- jos minä
oikein ajattelen -- pitäisi minun kertoa teille -- minä kerron.
Myöhemmin."
Valencia nyökkäsi hänelle ymmärtävästi, puhuen mykkää kieltä, ja
katosi pimeille portaille, jotka olivat heidän takanaan. Braxfield
taas vaihdettuaan pari sanaa Harboroughin kanssa päästi vieraan ulos
ja lukitsi ison oven sekä työnsi sille raskaan rautasalvan, joka oli
suorittanut tätä tehtävää monien sukupolvien ajan Markenmoressa.
Kartano oli turvattu yöksi.
Braxfield meni takaisin kamariinsa -- siistiin ja kodikkaaseen
arkihuoneeseen, joka sijaitsi ison pääkäytävän päässä. Siellä loimusi
kirkas valkea, ja hänen mukava, pehmeäksi topattu nojatuolinsa oli sen
ääressä. Nyt oli tullut hänen aikansa nauttia lepoa ja virkistystä. Kun
päivän työt olivat päättyneet, kun vallitsi täydellinen hiljaisuus,
poltteli hän piippuaan, luki sanomalehteään ja maisteli whiskyä
lasistaan. Hänen piippunsa oli valmiina käden ulottuvilla, sanomalehdet
sen vieressä; hän meni ruokakaapille ottaakseen sieltä viinikulhonsa
ja lasinsa. Mutta juuri laskiessaan kätensä näille esineille Braxfield
kuuli kolkutusta. Hänen kätensä hellittivät otteensa, painuivat
sivuille ja alkoivat vapista. Sillä Braxfield tunsi tuon kolkutuksen
-- se oli hänelle varsin tuttu, vaikka hän oli kuullut sen viimeksi
seitsemän vuotta sitten. Hän seisoi paikallaan, kuunnellen -- se kuului
jälleen. Komeron ikkunaan naputettiin kolme kertaa peräkkäin, kevyesti
mutta selvästi. Silloin hän lähti huoneesta, kääntyi sivukäytävään
kävellen sen päähän ja aukaisi oven, josta päästiin ruusutarhaan.
Mies astui sisälle, ja läheisen lampun himmeässä valossa isännöitsijä
eroitti hänen kasvonsa.
"Herra armahda!" huudahti hän peräytyen taaksepäin seinää vasten.
"Herra Guy?"