Seitsemän muun kauppiaan kanssa oli hra Kettusella aivan sama
keskustelu.
Kun hra Kettunen tuli teaatterille, istui kauppias Lindström jo eräässä
syrjähuoneessa. Oli hyvin ymmärtäväisen näköinen, kun hra Kettunen
kyseli, kuinka hän nyt on päättänyt tulla suomalaiseen teaatteriin,
vaikka on aina ennen pannut vastaan.
Hra Lindström ei viitsinyt juoda punssia yksinään, sentähden kutsui hän
hra Kettusellekin lasin.
Vähitellen ilmestyi huoneeseen kauppias toisensa perästä, kunnes kaikki
kahdeksan totisina ja viisaina puhelivat huonoista ajoista, rahan
kurssista ja politiikasta. Mutta voista ja maanviljelijä Laitisesta ei
kukaan _puhunut_. Jokainen tahtoi yksin tehdä etuisan kaupan, eikä
luullut toisten tietävän koko jutusta mitään.
»Laitista» ja hänen paria toveriaan ei näkynyt teaatterilla ennen
näytännön alkua. Ei vielä ensimäisen näytöksen jälkeen, eikä
toisenkaan. Ja kun ei häntä kolmannenkaan näytöksen loputtua kuulunut,
alkoivat arvoisat porvarit katsella pitkään ja joutuivat vähitellen
epätoivon ja sisällisen levottomuuden valtaan. Mutta toisilleen eivät
hiiskuneet mitään. Katseissa vaan oli ihmisviha selvästi nähtävänä.
Sillä välin oli hra Kettunen ehtinyt näyttää neiti Liina Lintuselle,
että hän oli kaupungin rikkaimpain porvarien seurassa. Sitäpaitsi oli
hän lainannut joitakuita seteleitä itsekultakin kauppiaalta -- sillä
sopimaton on kauppiaan virkaveljiensä lähettyvillä sanoa, että hänellä
»ei tällä kertaa todellakaan ole.»
Viimein kumminkin loppui herrojen kärsivällisyys. Joku tuli sattumalta
maininneeksi mitä varten hän oikeastaan oli teaatterille saapunut.
Vähitellen selkeni asia, ja sitte tulivat kauheat hetket, kun raivo
puhkesi sanoihin. Maanviljelijä Laitista mainittiin melkein kaikilla
siihen tarkoitukseen sopivilla nimillä, joita kielemme runsaat varat
tarjoavat.
Mutta sangen tyytyväisenä lähti hra Kettunen saattamaan neiti Lintusta,
joka nyt osotti hänelle suurempaa huomiota kuin koskaan ennen. Kaikkien
hämmästykseksi jaettiin seuraavana päivänä paksusta kiiltopaperista
tehdyt kihlauskortit.
Kiroillen Laitista, itkien ja meluten läksivät nuo kahdeksan kauppiasta
teaatterista.
»Mutta kuka meistä tuntee maanviljelijä Laitisen Pernajasta?»
Ei, ei sitä tuntenut kukaan!
* * * * *
Puhutaan usein _oikeasta_ ja _väärästä_, niinkuin ne olisivat eri
asioita. Mutta minä luulen, että niitä on melkein mahdoton erottaa,
sillä toinen pitää oikeana sen, mitä toinen pitää vääränä. Nyt esim.
nämä kahdeksan kauppiasta varmaankin sanoisivat hra Kettusen tehneen
väärin, jos tietäisivät, että hän se heidät peijasi. Mutta muiden
mielestä hra Kettunen teki varsin oikein: hankki, varaton mies,
itselleen tilaisuuden juoda koko illan punssia maksamatta mitään;
näyttäytyä armaalleen komeassa seurassa; ottaa rahoja lainaksi, ja sai
suomalaiseen teaatteriin kahdeksan miestä, jotka eivät alentuneet
istumaan muualle kuin nojatuoliin, kolmen markan sijalle. Hän on siis
suomalaisen taiteen hyväksi jotakin _tehnyt_, ei vaan puhunut. Eikö hän
tehnyt oikein, eikö hän yhdistänyt omaa etuansa yleiseen?