IX.

Jo samana kesänä kiinnitti Kaaren isäntä molemmat talonsa

hypoteekkiyhdistykselle. Arvioimisessa myönnettiin hänelle niin suuri

summa, että se riitti kaikkiin velkoihin. Siten köyhällä miehellä oli

parhaat takeet päästä itsenäiseen, muista rippumattomaan asemaan.

Hänen esimerkkiään seurasi jokainen velkahinen isäntä. Kun kauppiaan

Ainun ja tuomarin häitä vietettiin, tarkasteli agronomi kylän peltoja

ja rakennuksia, joiden parantamisessa viime aikoina oli kiitettävää

intoa osotettu. Talot arvioittiin kalliisen arvoon, joten myönnetty

summa tuli riittämään kunkin suurempiin ja pienempiin velkoihin;

monelle myönnettiin enemmän kuin tarvitsikaan.

-- Kaaren isännän juonia kaikki tyyni, sanoi kauppias, kun eräs

isäntä hänelle kertoi ja selitti lainapuuhat. Sillä miehellä on

keinojen keinot, ja te tarhapöllöt juoksette hänen perässään vaikka

kaivoon.

-- Ei kaivoon juostu tässä puuhassa, vastasi kertoja, joka oli kylän

köyhempiä isäntiä. Kyllä minä tiedän, mitä yksityiselle velassa

oleminen merkitsee. Pää on aina painossa.

-- Voi sinua tarhapöllöä! Pankki vasta piru onkin, sillä se ei leiki

korkojen kanssa, vaan ottaa ne ulos vaikka silmän sisästä.

-- Me tiedämme sen, ja se onkin juuri hyvä kohta, sillä sittehän ei

velka pääse kasvamaan.

-- Mutta jos vilu tapaa viedä viljanne. Entä sitte? Menee talonne

niinkuin pilanpäiten.

-- Yleisen hädän aikana voi pankki armahtaa ja odottaa. Ja kokemus

on osottanut, että juuri yksityiset velkojat ovat hädän aikana

pahimpia. Jos katovuosi tulee, silloinhan ne syöksevät saaliisensa

niinkuin sudet. Viimeisessä hädässä voimme turvautua metsiimme. Jos

kovalle käy, maksamme metsäntuotteilla vaikka useamman vuoden korot

yhtämittaa, eikä metsä lainkaan vähenny. Tämä lainahanke oli meillä

jo keväällä mielessä, ja siksi emme kukaan myöneet metsiä. Nyt ne

ovat meille hyvänä turvana.

-- Voi varjelemaan, kuinka viisaita ja rikkaita olette!

-- Te vihaatte tätäkin puuhaa, kuten kaikkea yleistä edistystä, omien

etujenne tähden. Ei kukaan niin hävytön velkoja ole kuin te.

-- Mitenkä niin? Milloin minä olen lentänyt kenenkään silmille liian

aikaiseen? Odottanuthan minä aina olen.

-- Niin olettekin, mutta entä korot ja korkojen korot? Moni sadan

markan suuruinen velka on hätä kättä teidän kaapissanne kasvanut

tuhanneksi markaksi. Mutta kohta loppuu teiltä sekin rahasuoni.

Heti rahat saatuani maksan minäkin teille velkani, jota olette

keloneet suureksi jos jollakin lailla. Ette suotta sanokaan meitä

tarhapöllöiksi. Me olemme hikoilleet ja tehneet työtä, mutta te

olette saaneet työmme hyödyn, kaiken hyvyyden. Nyt toki jo lakkaamme

rikastuttamasta teitä ja lakkaammekin yksimielisesti. Nyt eivät ole

ajat enää niinkuin oli ennen. Tarhapöllöt ymmärtävät jo muutakin,

kuin kantaa rahaa teille. Jonakuna päivänä vievät he vielä teiltä

koreasti leivän suustanne. Ette tiedä kuinka vihattu olette.

-- Te raukat ette vihallanne minulle mitään voi. Sinäkin nyt

ylvästelet, kun on rahoja tulossa, mutta pian ne menevät kädestäsi.

Kyllä sitte taas tulet nöyränä miehenä...

-- Valhe, niin pitkä valhe, kuin meiltä tänne teille.

Eläen ahtaassa näköpiirissä ei kauppias voinut käsittää, miten kylän

isännät kykenisivät viemään häneltä leivän suusta. Että he sen

mielellään tekisivät, sen hän kyllä uskoi, mutta millä keinoin sen

voisivat tehdä, oli hänen mahdoton ymmärtää.

-- Myrkyttää minua eivät tohdi ja kauppaoikeuksiani eivät saa millään

pois, tuumasi hän itsekseen. Hurjassa vihassaan vaan uhkailevat ja

pelottelevat.

Kuitenkin vaikutti uhkaus kauppiaassa salaista pelkoa ja

levottomuutta. Monena yönä pakeni uni silmistä, ja kasvojen kavalat

rypyt painuivat syvälle muutamassa vuorokaudessa. Urkkijoita

käyttämällä hänen vihdoin onnistui päästä uhkauksen perille. Se

olikin tosi ja pahinta laatua, sillä kylään hommattiin yhtiön

kauppaa. Puuhan etupäässä oli Kaaren isäntä ja Herttalan Helma.

Kaksi kokoustakin oli jo salaa pidetty, ja tärkeimmistä kohdista oli

jo sovittu. Liike alotettaisiin viidentuhannen markan pääomalla,

ja osakkeiden hinta oli määrätty kymmeneksi markaksi. Liikkeen

hoitajaksi oli ehdoteltu Klaun Kaisua, ja johtokuntaan oli valittu

Kaaren isäntä, Herttalan Helma, ynnä kylän muut etevät isännät.

-- Se keino niiltä piruilta vielä puuttui, sanoi kauppias. Kaikkia

muita ovat jo kokeneet. Mutta minäpä tiedän, mitä teen. Minä ostan

kolmesataa osaketta, niin saan vallan käsiini.

Huono lohdutus, sillä urkkija toi tiedon, ett'ei osakkeita myödä

kellekään kymmentä enempää. Tuo kohta oli otettu erityiseen huomioon;

jopa Kaaren isäntäkin oli sanonut, ett'ei hän takaa itseänsäkään

voitonhimolta, joll'ei osakkeiden määrää rajoiteta.

Kolmas kokous, osakkeiden kirjoitusta varten pidettiin syyskesällä,

jolloin lainaajat olivat hypoteekkiyhdistykseltä saaneet rahoja.

Julkinen käsky, että yhtiön kauppaa harrastavat henkilöt saapuisivat

Kaaren taloon, oli lähetetty ympäri kylän. Moni isäntä, joka

parikymmentä vuotta oli kumarrellut kauppiasta, asteli nyt rynkeänä

kokoukseen, sata markkaa kukkarossa osakkeiden ostoa varten.

Kauppias oli ihan kidutuskoneessa.

-- Tuokin nokinenä menee kokoukseen, sanoi hän, kun näki Jukan

astelevan Helman ja Klaun kanssa kylään. Ovat muut ihmiset joskus

siistiä ja puhtaita, mutta tuon miehen kädet ovat aina lannassa.

-- Ja tuo myllärikin, joka ei koskaan tee meillä kauppaa, menee

tuulen mukana, virkkoi rouva. Ei nyt ihmeempää, miten pahasisuisia ja

kateellisia ihmisiä pitää löytymän maailmassa.

-- Jos minäkin menen.

-- Mene ja osta pilkoilla yksi osake. Mutta tule ensin tänne

katsomaan. Näitkö, tuomari, Ainu ja Franssi joutuivat Helmaa vastaan.

Oh, tuomari ei nostanut hattuakaan, ja Franssi löi piiskalla

silkkimustaa. Kuinka muhkeat nuo ranskalaiseen malliin tehdyt

ajopelit ovat, kai ne häikäsivät Miekkosen pojan silmiä. Menkää

kokoukseen tai kokouksen taa, ette meitä köyhiksi voi tehdä. Ainu saa

viisikymmentätuhatta myötäjäisiksi; hänen rinnallaan on Herttalan

Helmakin kuin tavallisen torpan tytär. Menkää vaan kokoukseen, raukat.

-- Kiusallakin menen minä sinne. Kiroten Kaaren isäntää meni kauppias

ulos ja lyöttäytyi ohi kulkevain seuraan.

Samassa ranskalaiseen malliin tehdyt ajopelit kääntyivät pihaan.

Rouva riensi vastaanottamaan vävyään ja virkkoi:

-- Kaukana te ajoittekin.

-- Oli niin vilpoisa ilma, vastasi tuomari. Mutta miksi talonpojat

arkipäivänä jouten ovat? Miksi eivät tee töitään?

-- Sekö heidän tiesi? Ne sivistyvät niin, etteivät enää huoli muusta

kuin seuroista ja kokouksista. Nyt näitte tarpeeksenne navetoita ja

perunamaita. Ei täällä voi olla kauneudesta puhettakaan.

-- Semmoista on muuallakin Suomessa. Talonpojat eivät välitä

kaunistella kartanoltaan. Kunhan vaan saavat paksua vaatetta ylleen

ja rasvaista lihaa syödäkseen, on kaikki hyvin.

-- Niillä on tänäpänä tärkeä kokous, virkkoi Ainu. Menikö isäkin

sinne?

-- Meni, uuden kauppayhtiön osakkeita ostamaan.

-- Täysi tosi talonpojilla sitte on ollutkin, vaikka minä pidin koko

juttua pilana. Tuomari tarjosi käsivartensa Ainulle ja lähti käymään

edellä.

Mustine hiuksineen, vaaleine kasvoineen ja kultasankaisine

silmälasineen oli hän rouvan mielestä hienon herran täydellisyys.

Kaunis ja hieno oli Ainukin keikaillen kävellessään hienon herran

rinnalla. Hänellä oli yllään kuosikkaasti tehty harmaa silkkipuku,

ja uudella kalliilla hatullaan oli se hyvä ominaisuus, että se teki

kasvot hieman pyöreämmiksi, naisellisemmiksi. Tottuneena latelemaan

hänelle aina pelkkiä kohteliaisuuksia virkkoi tuomari kävellessään:

-- Sinä olet niin herttainen ja sievä. Ja kääntyen rouvaan lisäsi

hän: Kun erämaasta löytää kauniin kukan, se vasta onkin kaunis.

Rouva loi lausujaan kiitollisen katseen, ja Ainu virkkoi:

-- Sinä kykenet runoilijaksikin.

Kauppias viipyi kylässä kauan. Kun hän tuli kotiin, oli kasvoillaan

ilkeä hymy, ja katseessa näkyi kätketty kiukku. Istuen tuomarin

rinnalle sanoi hän:

-- Olin siellä loppuun asti, jotta kaulin asiat juurin jaarin.

-- Puhu kuulemasi meillekin, pyysi rouva.

-- Kaaren isäntä siellä johti puhetta, alkoi kauppias kertoa, ja

isäntiä oli kokouksessa niinkuin kärpäsiä kesällä karjatarhassa,

muuta väkeä vielä sitäkin enemmän. Osakkeiden kirjoitus alkoi pitkän

keskustelun jäljestä. Johtaja, Herttalan tytär ja Klaus mylläri

ensiksi ostivat, kukin sadan markan edestä. Se oli merkki muille

väkeville. Neljättäkymmentä pohattaa astui toinen toisensa jäljestä

Klaun Kaisun eteen, joka kirjurin kunniakasta virkaa toimitti.

Kymmenen kappaletta, kymmenen kappaletta, kuului jokaisen isännän

kuonosta. Muut olivat vakavia, mutta kirjuri naureskeli, että hampaat

välkkyivät...

-- Piikatyttö pääsee herrasväen luokkaan, keskeytti rouva; navetasta

yhtiön puotiin. Sitä onnea!

-- Sitte myötiin osakkeita kaksittain ja kolmittain, jatkoi kauppias

kertomustaan. Koturit, suutarit, sepät ja räätälit niitä kilvan

ostivat. Asian ääretön suuruus ja tärkeys kutkutti raukkojen

itsetuntoa, isänmaallisuutta, ja Jumala tiesi mitä kaikkea se

kutkutti. Viho viimeiseksi tuli renkien vuoro. Miekkosen poika

alotti, ja minä lopetin; kymmenen markan miehiä olimme molemmat.

Tuomari rupesi nauramaan, ja nauruun yhtyivät kaikki muut paitse

Franssi. Hän pysyi kylmänä.

-- Niillä on nyt viisituhatta markkaa koossa, ja pian alkaa taistelu.

-- Ei se riitä, arveli tuomari. Jotta voisivat kilpailla teidän

kanssanne, tarvitsee olla kolme sen vertaa.

-- Niin sitä outo luulisi, mutta ei muualla maailmassa ole semmoisia

viisaita kuin täällä meidän kylässä. Yhtiön kaupalla tulee olemaan

kaksi suurta päämaalia, nimittäin kukistaa minun kauppani ja siinä

samassa vähentää yleistä ostohalua.

-- Sepä oivaa!

-- Yhtiön puoti rupee tekemään kauppaa parhaasta päästä kotimaisilla

tavaroilla, tavaran pitää olla hyvää, halpaa ja välttämättömän

tarpeellista.

Turhat ja kalliit tavarat pois kylästä ja koko Suomesta, kirkuvat

isännät, koturit ja rengit.

-- Se on sitä nurkka-isänmaallisuutta, joka nykyään on muodissa.

Ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole käyneet omaa tunkiota edempänä,

innostuvat siihen. Tyhjät sanat ja tyhjät päät mieltyvät toisiinsa ja

ylpeilevät yhdessä.

-- Tuo oli kohdalla sanottu. Meidän kylän isännät pitävät itseänsä

maailman viisaimpina, ja itse mielestään kelpaisivat he vaikka

kuninkaan neuvonantajiksi. Ei sitä asiaa, jota he eivät pysty

arvostelemaan. Eivätkä he tarvitse nähdä tai kuulla mitään, sillä

kaikki viisaus on sanomalehdissä niinkuin vesi järvessä. Kauha

vaan käteen, niin kyllä viisautta lähtee. Kun minä olin nuori, oli

kyläkunnassa joku viisas mies, joka tiesi ja ymmärsi lakikirjat

ja muut ennustukset, mutta nyt on jokainen viisas. Ja ne kirotut

sanomalehdet! Niistä ovat he onkineet aivoihinsa yhtiökaupankin.

Siellä ja siellä pitäjässä on jo semmoinen, sanovat he, miksi ei

se kävisi täälläkin laatuun? Herrat ennen sanomalehtiä lukivat, ja

talonpojilla oli virsikirjat. En minä voi ymmärtää, mitä valtamiehet

ajattelevat, kun painattavat sanomalehtiä suomeksi. Ei siitä hyvää

seuraa.

-- Ei seuraakaan, todisti tuomari. Nyt jo on alituinen riita kansan

ja virkamiesten välillä. Talonpojat pistävät nenänsä, missä vaan

on rako, johon mahtuu, ja sitte sanomalehdet kirkuvat ja parkuvat,

miten meillä Suomessa on Egyptin pimeys ja turkkilaiset virkamiehet.

Siksipä en minäkään viitsinyt pieniin virkoihin ruveta, mutta kun

pääsen tuomariksi, niin tuomitsen minä talonpojille ropoja niskaan.

-- Ei ne pirut muuta ansaitsekaan. Mutta sanokaapa, mitenkä minun

tulee menetellä, kun yhtiön puoti avataan. Mitenkä minä voin kukistaa

sen?

-- Siten että myötte helpompaan; se on yksi ja ainoa keino. Parikin

vuotta kiusaatte, eivätköhän jo sitte väsy.

-- Sitä minä en luule. Osakkeiden korko on nyt aluksi tavattoman

alhainen, nimittäin neljä sadalta, huoneet ilmaiseksi ja hoitajan

palkka pieni. Sitäpaitse ovat osakkaat sitoutuneet kärsimään

tappiotakin alkuaikoina; jos kireälle käy, ei makseta korkoja

lainkaan. Siten sen menestyminen on kaiken uhalla taattu. Jokainen

osakas on hyvinvoipa; ei heille tunnukaan, vaikka osakkeiden

korot jäävät joinakuina vuosina tulematta; ajan pitkään saavat he

monenkertaisesti takaisin. Ja niinpian kun yhtiön kauppa avataan,

käyvät he sieltä ostamassa, se on tiettykin. Yhteinen kateus minua

vastaan yhdistää heidät yhdeksi mieheksi. Minä en voi uida niin

väkevää vastavirtaa, en voi joukolle mitään. Kaaren isäntä vei leivän

suustani.

-- Myökää puotinne tyhjäksi ja eläkää rauhassa rahoillanne tai

rahojenne koroilla. Siten ainakin minä tekisin teidän sijassanne.

Vävyn hellä rakkaus liikutti rouvaa.

-- Mitä meidän tarvitsee huolehtia? sanoi hän ylpeästi. Ei ikävä

tule, kun ei raha lopu.

-- Mutta millä minä saan päiväni kulumaan iltaan, sitte kun kaupan

lopetamme? Myöminen ja ostaminen on minun elämäni. Jos olisivat ajat

niinkuin ennen, mikä sitte olisi eläessä ja ollessa. Muuttaisimme

johonkin toiseen kylään ja alottaisimme mahtavasti. Mutta nyt ei

sekään keino kannata, sillä kauppiaita on joka kylässä, on liiaksikin.

-- Missä markka on ansaittavissa, siinä on kymmenen kättä jo

ottamassa, huomautti tuomari. Samoin on laita kaikilla muillakin

aloilla.

-- Franssi, teitpä hullusti sittekin, kun et nainut Annaa. Hänestä

olisit saanut muhkean rouvan, ja tässä olisimme sitte elelleet kuin

kalat kudunaikana. Tämmöinen suuri kylä ja...

-- Sinä olet jo ihan höperö, keskeytti rouva. Nyt vasta Franssin

hyvin käy, saa rikkaan ja rakkaan.

-- Se on vielä saamatta.

-- Ei ole, se on jo varma. Isä ja äiti ovat myöntyneet, kun ovat

kuulleet että Franssi on parantunut, ja tyttö on itsekin rakastunut,

kuten novelleissa sanotaan.

-- Ei se mikään suuri onnenpotkaus ole, vaikka saisikin; ei

maanviljelyksellä kukaan rikastu.

-- Mutta sillä pysyy rikkaana.

-- Kymmenessä vuodessa ansaitsen minä kaupanteolla enemmän, kuin

semmoinen talo koskaan maksaa. Ja köyhän minäkin nain. Ei vaimon

perinnöistä ole muuta kuin riitaa, sillä ne eivät kuitenkaan riitä

pitemmälle kuin Tuomaan päivästä jouluun.

Tuomari naurahti.

-- Etkä sinä puhu mitään, sanoi hän Franssille, joka näytti kylmältä,

välinpitämättömältä.

-- Älkää minusta riidelkö. Franssi ei ollut kuullut keskustelusta

puoliakaan. Minä annan pitkän hiton kaikille rikkaille ja rakkaille.

Rouva viittasi tuomaria tulemaan kanssaan kamariin. Siellä sitte

sanoi kuiskaten:

-- Tuommoiseksi hän heti tulee, kun vaan näkee vilaukseltakaan Helman.

-- Missä hän tänäpänä Helman näki?

-- Tuolla maantiellä, kun tulitte ajelemasta. Muistatteko tyttöä

kahden miehen seurassa tässä meidän lähellä.

-- Muistan hyvinkin. Hänellä oli ihmeen tyyni katse ja ihmeen

kaunis vartalo. Kasvoissa oli jotakin kovaa, ja ankaraa ja puku oli

semmoista ristiraitaista, arkipäiväistä kangasta. Minä luulin häntä

sen nuoren jättiläisen vaimoksi, jonka rinnalla hän käveli. Arvelin

myöskin, että täällä tuskin kukaan osaa kadehtia sitä nuorta miestä...

-- Se oli Herttalan Helma, lapsuudesta asti Franssin kihlattu.

Tiedätte miten heidän rakkautensa kävi. Käärme tuli siihen

väliin ja... Mutta Franssi raukka ei voi unhottaa. Nähtyään vaan

vilaukseltakin Helman puhuu hän heti halveksien elämästä ja

maailmasta. Itse näitte, miten tänäänkin heti muuttui, hän ei enää

kuullut eikä nähnyt mitään. Semmoinen tauti on vaarallista. Mikä

siihen sopii lääkkeeksi?

-- Iloinen seura. Tuomari tarjosi käsivartensa rouvalle ja meni

jälleen saliin.

Franssi istui sohvalla, pää oli käden nojassa ja kauniit kasvot

surullisen, mietteliään näköiset.

-- Älä sure, sanoi tuomari ja löi häntä olkapäähän. Elämä on lyhyt,

ja haudan taakse ei näe kukaan. Koska nautit, joll'et nyt?

Franssi ei vastannut sanaakaan.

-- Ruvetkaa pelaamaan sitä uutta peliä, sanoi rouva. Minä lämmitän

totivettä.

-- En minä viitsi pelata, vastasi Franssi kärsimättömästi; paitse jos

pannaan rahaa pöytään.

-- Pankaa sitte, mutta älkää suuria summia panko. Vaihtakaa puodista

pieniä.

Kotvasen kuluttua alkoi kiihkeä kortinlyönti. Sitä häiritsi

ainoastaan keltasirkun laulu, joka avonaisesta akkunasta kuului

saliin, ja pelaajain kiihkeät kiroussanat.

Kaaren isännän ja Herttalan Helman toimesta ruvettiin puuhaamaan

arpajaisia, joiden tulot käytettäisiin kylään aiotun lainakirjaston

hyväksi. Voittoja kerättiin vapaaehtoisissa antimissa, ja itse Kaaren

isäntä meni kerjäämään kauppiaalta almuja.

-- Ette siitä köyhemmäksi tule, sanoi hän, vaikka annattekin

tuommoisia kaupaksi käymättömiä tavaroita; eivät antamanne hukkaan

mene.

-- Mihin tulot käytetään?

-- Kirjaston perustamiseen. Nuorilla on niin hyvä lukuhalu, että

siitä oikein sopii iloita. Minun kirjani kulkevat ympäri kylää

yhtenään.

-- Ne ovat arvatenkin semmoisia lorukirjoja, joita Ainukin nuorena

tyttönä lueskeli. Ja ne ovat turhia. Toiset ihmiset niissä maalataan

sysimustiksi, toiset lumivalkoisiksi. Mitä varten, on mahdoton

meikäläisen ymmärtää. Meissä on kaikissa vähä vikaa, yhdessä yhtä

lajia, toisessa toista lajia, mutta piruja tai enkelejä emme ole

kukaan. Ja vaikka tuhannen joukossa löytyisikin yksi jalo ihminen,

niin mitä hyvää siitä lähtee, että minä luen kirjasta hänen elämänsä.

Ajan haaskausta lorukirjain lukeminen on, eikä muuta. Ei ihminen

kirja kädessä tule toimeen.

-- Minä en katso asiaa siltä kannalta kuin te. Joka ei mitään

lue, hän ei mitään tiedäkään. Muista hyödyllisistä kirjoista

puhumattakaan, ovat lorukirjatkin nuorille tarpeellisia, niiden

jalostava vaikutus nuoreen sydämeen on äärettömän suuri. Tuon

tiedän omasta kokemuksestani. Paimenpoikana minä luin ensimmäisen

lorukirjani. Sankarin kuva painui ainaiseksi sydämeeni, ja minä

päätin tulla samanlaiseksi. Päätös oli minulle hyvinkin tarpeellinen.

Sankarin vaiheisin en tosin joutunut, mutta jouduin kuljeksimaan

maailmaa, jouduin hyvien ja huonojen ihmisten pariin. Minä asuin

kolme vuotta talossa, josta oli vaan kymmenkunta askeletta kapakkaan

ja saman verran julkiseen synninpesään. Mutta minulla oli sydämessä

lorukirjani sankari, ja minä olin omissa silmissäni suurempi kuin

muut kuolevaiset. Hauskin huvitukseni oli lukeminen. Vanhoja kirjoja

vein pois, uusia toin, ja kun ne kolme vuotta saivat kuluneeksi

kovassa työssä ja ahkerassa lukemisessa, oli minusta tullut aika

mies. Mitä työlläni voin säästää, ne säästyivät tarkkaan. Saatuani

pienen perintöni tulin sisartani tervehtimään, ja nyt minä olen

kahden talon isäntä.

-- Olin minäkin nuori ja kuljin maailmaa, muita turhia kirjoja en

lukenut. Kuitenkin voin vakuuttaa, ett'en käynyt kapakoissa, enkä

hypännyt tyttöjen perässä.

-- Minä en voi vielä nytkään elää lukematta. Raskas työ ja hyvät

kirjat ovat minulle välttämättömiä.

-- Voivat olla teille, mutta minä en ainakaan kaipaa lukemista. Ja

luulen, ett'ei se sovikaan minun ammattiini.

-- Hm! Minä taas olen vakuutettu, että juuri lukemattomuus ja

aineellisuuden jumaloiminen vaikuttivat perikadoksenne. Palvelitte

kultaista vasikkaa liian hartaasti, liian sokeasti. Tavattoman suuri

voitto, jota otitte tavaroista, niinkuin myös olut- ja viinakauppa...

-- Älkäämme puhuko niistä enää. Perin kerjäämälläkö te aiotte saada

arpajaisvoitot?

-- Ei muu keino auta tällä erällä.

-- Onko jo yhtään voittoja tiedossa?

-- On maarkin. Mylläri antoi puolen tynnyriä rukiita, vanha Miekkonen

perunoita, Herttalan Helma kangasta ja samoin kaikki muutkin kylän

varalliset henkilöt. Ei kukaan ole saituri ollut.

-- Annan minäkin, kun vaan ehdin katsoa ja kääntää tavaroitani. Te

olette semmoinen mies, että teihin täytyy suostua väkisin. Älkää nyt

vain suuttuko, vaikka puhun teille eräästä vanhasta ja tärkeästä

asiasta, olettehan jalo ja viisas mies. Minä tahtoisin Annan ja

Franssin välin jälleen hyväksi. He ovat kerran tykänneet toisistaan...

-- Vai niin! Kaaren isännän ääni oli tyyni, ja hän hymyili

kauppiaalle.

-- Annasta puhumattakaan on se Franssinkin mielessä hautaan asti.

Sanotaan, ett'ei vanha rakkaus ruostu, ja niin se onkin. Minä tiedän,

että Franssi antaisi jo sormen kädestään, jos sillä saisi vaimokseen

Annan.

-- Vai niin.

-- Teillä kun on semmoinen voima ihmisten yli, niin yhdessä saisimme

tämänkin asian menemään mieltämme myöden.

-- Vai niin.

-- Mutta te vihaatte meitä ja kiellätte Annaa.

-- Enpä kiellä. Anna saa tehdä kuin tahtoo.

-- Onko se totta?

-- En minä valehtele koskaan.

-- Tulkaa sitte huomenna ottamaan meiltä voittoja, mutta tulkaa

hevosella.

-- Kyllä tulen. Kaaren isäntä naurahti, hymyili ja läksi tyytyväisenä

pois.

Arpajaiset, ensimmäiset laatuansa kylässä, pidettiin Kaaren talossa,

jossa oli tilavia huoneita. Rahallisessa suhteessa ne onnistuivat

hyvin, sillä väkeä tuli huoneet täyteen; olikin jouluinen aika,

jolloin ei ollut töillä kiirettä. Raakaa menoa ja humalaisia, jotka

molemmat ennen olivat kaikkiin huvituksiin yhdistyneitä, ei näkynyt;

siisteys käytöksessä ja puvuissakin oli yleinen. Kotikutoinen kangas

oli jälleen vallassa, ja jonkunmoinen ujous somisti nuorien käytöstä.

Se miellytti vanhoillisia, jotka rakastivat siivoutta ja suomalaisen

miettiväisyyttä.

Arpoja möivät Helma, Anna ja Kaisu; heidän ympärillään ihan kiehui

ostajia. Innokkain onnen-onkija oli kauppias. Koko ajan kun arpoja

myötiin hääräili hän Annan lähellä, lahjoitellen voittolippuja

lapsille ja puhellen iloisesti kansan sivistymisestä. Se oli

hänellekin tullut rakkaaksi; kaikkiin rientoihin ja pyrintöihin,

jotka kansan parasta tarkoittivat, oli hän sydämestään mieltynyt. Kun

arvat olivat myödyt loppuun, ja voittojen jakaminen anasti yleisen

huomion, virkkoi hän Annalle:

-- Ikävä, ett'ei Franssi päässyt tänne. Hän olisi ostanut sinulta

urakassa kaikki arvat.

-- Miks'ei tullut?

-- No ei hän ole kotonakaan; Ainu kirjoitti ja vaati tulemaan sinne.

Eilen Franssi lähti rouvan kanssa, ja minulla oli ikävä ilta. Aioin

jo tulla teille, mutta...

-- Olisitte tulleet. Anna katsoi terävästi ja epäilevästi kauppiasta

silmiin.

-- Tule sinä huomenillalla veljesi kanssa meille. Jos tulevat kotiin,

niin saadaan tulijaisia.

-- Eivät he sieltä niin pian joudu kotiin, kun on yksi tie ja kaksi

asiaa. Morsiamissa käyvät samalla.

-- Eivätkä käykään. Eikö veljesi olekaan sinulle puhunut?

-- Mitä hänen piti puhuman?

-- Hä sinun ja Franssin entisestä välistä.

-- Aikoi hän kerran puhua, mutta minä suutuin ja läksin ovesta ulos.

-- Mitä varten? Ei se nyt enää leikkiä ole, sillä Franssi aikoo tulla

oikein todenperästä kihlaamaan sinua. Hän olisi jo tullut, mutta

epäilee ja häpee...

Annan kasvot tulivat punaisiksi kuin orjantappuran ruusu. Katsoen

terävästi kauppiasta virkkoi hän:

-- Jos Franssi niissä aikeissa tulee minua lähelle, syljen minä häntä

silmille.

-- No jo nyt on ihme ja kumma. Osaamatta muuta sanoa lähti kauppias

kiireesti pois. Kansan sivistys ja kaikki hyvät riennot olivat

samassa silmänräpäyksessä menettäneet kaiken arvonsa.

Mutta yhtiön kauppa kirvelti alinomaa mieltä. Kun kavaluus ja

salaiset laskut eivät vieneetkään tarkoitusten perille, alkoi

julkinen taistelu. Kauppias rupesi myömään kahvia ja vanhoja kankaita

tuiki alhaiseen hintaan. Kahvi meni hyvin kaupaksi, mutta kangasta

ei ostanut kuin joku typeräjärkinen. Kummastakaan tavarasta ei myöjä

saanut omia rahojaankaan.

Kaksi kahvisäkkiä loppui pian, ja väkeä kävi yhäti puodissa.

-- Ostakaa muutakin, käski kauppias. Sitte minä voin myödä kahvia

aina näin helppoon. Tehkää kaikki kaupat meillä niinkuin ennenkin.

Saatte kahvia ja kangasta helpolla.

-- Kankaista ja muista tavaroista emme huoli, sanoivat ostajat, mutta

punnitaan kahvia.

Kauppias mietti vähän sinne, vähän tänne ja avasi sitte kolmannen

säkin. Kun se loppui, sai hän tapaturmaisesti kuulla, että suuri osa

ostetusta kahvista olikin viety yhtiön puotiin, jossa sitä sitte

myötiin kahden pennin korolla naulaa kohti. Ostajat olivat olleet

yhtiön salaisia kätyreitä. Kahvin joutuminen yhtiön puotiin ja siis

vihannesten hyödyksi sapetti kauppiasta enemmän kuin vahinko, jonka

oli kärsinyt hinnanalennuksen kautta. Maattuaan kaksi päivää sairaana

pelkästä mieliharmista tapasi hän Kaaren isännän. Siltä sitte kysyi:

-- Eikö löydy yhtään ehtoa, jolla pääsisin sovintoon teidän kanssanne?

-- Ei löydy, vastasi Kaaren isäntä. Minä vihaan teitä ja koko kylä

vihaa teitä. Menkää muille maille.

-- En mene kiusallannekaan. Tässä olen ja elän.

-- Me rakentaisimme halusta kansakoulun tälle samalle paikalle, josta

niin paljon turmiota on vuotanut kylään. Ja teidän olisi keveämpi

ollaksenne vieraissa paikoissa, joissa ei rikkautenne kirouksia

tietäisi muut kuin Jumala.

-- En mene kiusallannekaan. Laittakaa koulunne mihin muuanne

tahdotte, mutta tähän ette sitä laita.

Arpajaiset tuottivat puhdasta voittoa yli puolentuhannen markan,

jotka rahat käytettiin kirjojen ostamiseen. Lukuhalu oli niin

suuri, että satakunta, nuorukaista ja neitoa sitoutui lukuyhtiön

vakituisiksi jäseniksi; jäsenmaksu määrättiin viideksikymmeneksi

penniksi vuodelta. Siten kirjaston tulevaisuus oli johonkin määrin

turvattu.

Huomaten, että nuoret jo kaipasivat puhtaampia huveja, kuin mitä

nurkkatanssit ja muut sentapaiset raa'at ilot voivat tarjota,

ehdotteli Kaaren isäntä Helmalle ompeluseuran perustamista

kyläkuntaan. Helmasta tuli heti puuhan innokas puoltaja. Hän

kävi puhuttelemassa ikäisiänsä nuorukaisia ja neitoja, joille

useammalle oli ompeluseurakin ihka uutta. Yksi ajatteli siitä yhtä,

toinen toista, mutta kun Helma selitti, ett'ei muuta pääsymaksua

vaadita kuin iloinen luonto, puhtaat kädet ja kangaskappale tai

lankakerä, niin suostui jokainen pyydetty tulemaan. Ensimmäisen

kerran yhdyttiin Herttalassa. Nuoria tuli suuri joukko, kaikilla

arkivaatteet yllä, ja jokaisella tytöllä pientä nyperrystä mukana.

Työstä ei ensimmäisenä iltana tullut sanottavia, sillä aika kului

jonkinlaisessa vallattomuudessa, mutta hyvä alku oli tehty ja mielet

voitettu. Siisti ilo pani monen nuoren salaa häpeemään omaa itseään,

kun muistui mieleen nurkkatanssit ja muut hurjat huvitukset himmeine

valoineen, rivoine ja raakoine iloineen.

Vaikka Helma oli käskenyt vanhempiakin nuorten seuraan, ei kylästä

tullut muita kuin Annan entinen emäntä. Hän käsitti, mikä siveellinen

vaikutusvoima tämmöisellä seuralla, jota johtivat niin puhtaat ja

jalot henkilöt kuin Kaaren isäntä ja Herttalan Helma, tuli olemaan

nuorisoon. Siksipä hän tuli ja toi mukanaan vanhimman tyttärensä,

joka vasta oli rippikoulun ijässä.

-- Kun ensi kerran yhdytte, niin tulkaa meille, sanoi hän omituisen

kylmällä äänellään, meilläkin on suuri tupa.

-- Kyllä tulemme, vastasi Kaaren isäntä. Näin talvella aiomme yhtyä

joka viikko, mutta tuonnempana kesällä harvemmin. Tulevana vuonna

pidämme suuret arpajaiset, joihin emme tarvitse enää voittoja

kerjätä. Tulot käytetään paloruiskun hankkimiseksi kylään. Kesällä

voimme viettää pienet kansanhuvit näytelmällä, leikeillä ja muilla

vehkeillä.

-- Kylläpä sitte on hommaa.

-- Kansakoulua tarvitsisi myöskin ajoissa ruveta puuhaamaan. Nuori,

innokas opettaja voisi meidän keskemme vaikuttaa paljon. Emme saa

ruveta nukkumaan, vaikka onnistuimmekin saamaan oluet ja viinat pois;

pahan sija pitää täyttää hyvällä.

-- Ja yhtiön kaupan saitte kylään.

-- Se alkaa menestyä hyvin, sillä keskimääräinen päivätulo

tavoittelee jo kuuteen- ja seitsemäänkymmeneen markkaan. Toivon, että

kohta voimme laventaa liikettä ja alentaa vieläkin hintoja. Äskenkin

oli siellä väkeä, joten ei ryökynä, joksi Mikko ystävämme Kaisua

kutsuu, päässyt vielä lähtemään. Anna jäi puotiin odottamaan.

-- Eivät he suinkaan jalkaisin tule.

-- Ei, Annalle jäi hevonen; minä en viitsinyt odottaa, vaan tulin

edellä. Luullakseni he jo tulivat, koska etehisessä kolisee, kuten

ainakin silloin kun Kaisu ja Anna yhdessä elävät.

Samassa odotetut tulivatkin. Anna meni istumaan entisen emäntänsä

viereen, mutta Kaisu liehui, kiharatukkainen poika sylissään, ympäri

huonetta kuin perhonen, kunnes pääsi istumaan erään ujon talollisen

pojan lähelle. Poika kutoi kalanpyydystä ja punastui ehtimiseen.

Kaisun olisi pakosta täytynyt poistua hänen luotaan, joll'ei Kaaren

isäntä olisi tullut avuksi ja kiinnittänyt seuran huomiota muuanne

siten, että vaati Jukan lukemaan ääneen. Avaten umpimähkään kirjan,

joka hänelle heitettiin, rupesi Jukka lukemaan satua "Jussin

turkeista". Luku ei suinkaan ollut taiteellista, mutta raikkaan

naurun se kuulijoissa vaikutti. Sanat ja lauseet tulivat lukijan

huulilta niin hartaina ja luonnollisina, ja satu oli niin lukijan

luonteen mukainen, että kuulijoista tuntui kuin olisi itse onneton

Jussi ilmielävänä heidän edessään. Jukan herettyä lukemasta sanoi

Kaaren isäntä:

-- Sinun pitäisi käydä jokaisessa kokouksessa lukijan virkaa

toimittamassa. Tuommoisia kappaleita, joille nauraa saa, ei meistä

kukaan muu osaa lukea niin hyvin.

-- En minä jouda käymään, vastasi Jukka. Mutta kun Kaaren talossa

yhdytte, silloin tulen.

-- Siksi ehtii kevät, sillä pyyntöjä on tullut joka puolelta. Tätä

seuraa suosivat jo edeltäpäin kaikki isännät ja emännät.

-- Kesällä sitte tulette meille, sanoi Kaisa. Ainoastaan Herttalassa

ja kauppiaalla on yhtä kaunis piha kuin meillä.

-- Kyllä tulemme teillekin.

Herttalan emäntä oli kuullut Kaaren isännästä niin monituista hyvää,

että hän tuli iloiseksi, kun sai kerrankin nähdä edessään ylistetyn

miehen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä näytti kiitetty mies vallan

tavalliselta talonpojalta. Käytös oli kömpelö, vartalo roteva, ja

ääni vähän karkea. Kasvot olisivat muuten olleet ehkä hyvinkin

kauniit, mutta niissä oli vakava varjo, joka vivahti hienoon suruun.

Sama vika oli silmissäkin. Sini oli tosin kirkasta, mutta katse oli

huolehtiva, surullinen.

-- Vai tuommoinen hän onkin, ajatteli Herttalan emäntä itsekseen, kun

oli hätä hätää silmäillyt miehen yltä ylitse.

Toisella kerralla kiintyi hänen huomionsa keltaisiin hiuksiin.

Niissä oli kaunis, kirkas väri, ja korvien lähellä muodostivat ne

mitä sievimpiä kähäröitä. Lähemmin katsottuina näyttivät kasvotkin

kauneilta, lämpimiltä. Samoin kävi silmäin, vartalon ja käytöksen.

Lähempi ja tarkempi silmäys loi vähä vähältä uutta valoa koko

mieheen. Hetkisen kuluttua oli Herttalan emäntä silmittömästi

mieltynyt kiiteltyyn isäntään. Yleisestä naurustakin, joka seurasi

Jukan lukemista, erotti hän Kaaren isännän äänen; se helähti salissa

kuin harpun matala kieli.

-- Ihmiset eivät ole missään suhteessa hänestä liikoja laskeneet,

tunnusti hän itselleen.

Sitte käski hän nuoria iloitsemaan.

-- Lyökää nyt iloksi, sanoi hän viehättävän iloisesti, Tanssikaa

laulun mukaan, tai leikkikää muuten.

Kaaren isäntä vastusti hyppyä.

-- Ei siinä mitään sopimatontakaan ole, saati sitte pahaa, sanoi hän.

Mutta se voisi vahingottaa seuran mainetta.

Häneen yhtyi Helma ja usea muu. Ensin mainittu sanoi:

-- Meidän täytyy elää näissä seuroissa niin, ett'eivät

ahdasmielisimmätkään saa moitteen syytä. Tanssit ovat nykyaikana

joutuneet huonoon huutoon, ja syystäkin. Niitä jokainen vanhin,

jolla on lapsia ja nuoria tyttäriä, pelkää kuin ruttoa. Häitä ja

kihlajaisia lukuun ottamatta ei yleinen mielipide enää hyväksy muita

kuin julkisia huveja, joissa saa kuulla ja nähdä muutakin kuin viulua

ja uusia pukuja.

Leikkejä vastaan ei kenelläkään ollut sanottavaa. Kaaren isännän

ehdotukseen, ett'ei kukaan saisi suuttua, mitä leikissä sattuisikin

osaksi, suostuttiin yksimielisesti. Aljettiin panttisilla-olosta.

Sitte seurasi kysymys- ja vastausleikkejä ynnä monia muita

samanlaisia; pieniä naarmuja niissä vedettiin, mutta kukaan ei

loukkaantunut. Monta luotia ammuttiin Annaankin. Joku poikaveitikka

vaati jo panttien lunastuksessa Annaa sanomaan suorimman keinon,

jolla kauppias voisi kukistaa yhtiön kaupan. Kun Laurikin rupesi

veitikan puolelle, täytyi Annan puhua sula totuus.

-- Suorin keino lie se, että Franssi nai minut, sanoi hän. Ja minä

vaikutan Lauriin, että hänestä tulee luopio, puolueensa pettäjä.

Jukkaa ja Kaisaakaan ei unhotettu. Heiltä tiedusteltiin, milloin kova

halla nousee Kotosuosta, ja milloin Anni ja Miekkonen pappiloihin

lähtevät.

Mutta säädyllisyyttä ei unhotettu, ja siten jäi jokaiselle hyvä

omatunto.

Aiottiin jo illanvietto lopettaa, mutta Kaaren isäntä ehdotteli vielä

uuden leikin, sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei siitäkään saisi

suuttua.

-- Lupaatko, ett'et loukkaannu? kysyi hän Helmalta.

-- Lupaan, vastasi Helma.

-- Hyvä on. Jukka, peitä Helman silmät, vie hänet keskelle lattiata

ja jää itse taakse.

Jukka teki niinkuin käskettiin. Sill'aika Kaisu riisui jalastaan

kengät, ja kun Kaaren isäntä raskain askelin, jotka Helmakin hyvin

tunsi, lähti käymään lattialla, hiipi Kaisu sivussa Helman eteen ja

suuteli häntä rohkeasti. Toisten tyttöjen taakse sitte pujahti, mutta

Kaaren isäntä jäi seisomaan paikalleen ja viittasi Jukkaa päästämään

peitteen auki.

Leikki onnistui oivallisesti. Helma punastui tulipunaiseksi, oikea

kätensä kohousi äkkiä, kimahdus kuului, ja Kaaren isännän vasen poski

muuttui vuorostaan punaiseksi kuin pihlajanmarja.

Raikas nauru täytti salin. Pidellen käsivarsiaan lausui emäntä:

--... Tule ja siunaa tuota meidän Helmaa! Kun leikistä suuttui.

-- Nyt on paras aika lähteä, kuului usea ääni, ja vallaton joukko

syöksyi etehiseen; sieltä vielä huutelivat hyvästihuutoja Helmalle ja

emännälle.

Kaaren isäntä kiirehti joukkoon.

-- Nyt rekeen ja kotiin, sanoi hän emännälle. Kyllä minä vihamiesteni

kanssa aikaan tulen. Hyvästi!

-- Hyvästi! vastasi emäntä. Pitäkää hyvänänne mitä saitte.

Vallattomasti nauraen syöksyi joukko etehisestä ulos. Silmänräpäyksen

kuluttua oli Herttalan suuressa salissa jälleen hiljaista.

Lukittuaan ovet ja sammuteltuaan tulet meni emäntä Helman kamariin.

Helma istui pöydän ääressä, täytetty vesilasi edessä ja puoliarkkinen

paperia kädessä. Sitä hän repi pieniksi kappaleiksi, joita sitte

pudotteli vesilasiin.

-- Helma! Kun leikistä suutuit niinkuin lapset. Emäntä istui sängyn

laidalle ja nauroi heleällä äänellään.

-- Leikistä! Helman kädet vapisivat, ja kyynel oli tulossa silmään.

Pilkkaahan se jo oli.

-- Eipä ollut kuin leikkiä. Emännän kävi jo sääliksi. Ei Kaaren

isäntä sinuun sattunutkaan.

-- Kuka sitte?

-- Kaisu. Sukkasissa tuli eteesi ja suuteli sinua. Kaikki oli

sukkelaa petosta.

-- Voi minua hupsua! Helma purskahti nauramaan ja hyppäsi emännälle

kaulaan. Voi minua hupsua! Äiti, pidätkö Kaaren isännästä?

-- Pidän, paljon minä hänestä pidän. Soisin sydämestäni, että

ottaisit hänet.

-- Joko nyt on sinun vuorosi tulla hupsuksi? Luuletko, ett'ei siinä

ole muuta kuin ottaa?

-- Oikein minä kiitän Jumalaa, ett'ei sinun ja Franssin naimisesta

tullutkaan totta?

-- Joko silmäsi ovat auenneet?

-- Jo viimeinkin. Kylässä kuuluu kahden piikatytön asiat olevan

hullusti, ja molemmat syyttävät Franssia. Käräjiin uhkaavat viedä

kiusallakin, eikä todistajista kuulu puutetta olevan.

-- Pelkkiä mainetöitä rouvan mielestä. Josta paljon pidetään, siitä

paljon pauhataan, kuului hän lausuneen uutisten johdosta. Ei ne häpee

mitään muuta paitse köyhyyttä.

-- Ja mies on julkisesti kihloissa. Ei maarkaan se tyttö raukka

tule tänne ruusujen sekaan kävelemään; eihän semmoisia asioita saa

hetkeksikään pois mielestä. Kaikellahan on rajansa.

-- Mutt'ei Franssin himoilla; hän on elukka.

-- Voi tyttö raukkaa, sanon vielä toisenkin kerran.

-- Anna on veljeltään saanut urkituksi, ett'ei rouvan omakaan elämä

ole niin tahraton ja kaunis kuin pukunsa.

-- Minäkin suuresti epäilen sitä. Oskarin kuolema oli ankara isku

sydämelleni. Koko mennyt elämä kuvastui silmiini oikeassa valossaan,

minä rupesin näkemään ja ymmärtämään. Moni sana, jonka rouva

ajattelemattomasti lausui, on nyt vasta selvennyt. Tiedätkö, hän on

salajuoppo.

-- Se tiedetään kylässä jo yleisesti. Kauppias on jo kahdesti

saanut hävetä silmänsä maalle, ja Franssi kuului kerran kurittaneen

juopunutta rouvaa. Hyvä Jumala! Poika löi omaa äitiään.

-- Kun rouva oli nauttinut liiemmäksi, ei hän yhtään ajatellut

sanojaan. Kuudetta käskyä...

-- Älä niitä minulle kertoile. Kuinka vanha olit miehelään mennessäsi?

-- Seitsemäntoista, vast'ikään täyttänyt.

-- Niin nuori! Milloin sitte kauppias tuli kylään?

-- Samana vuonna.

-- Ja sinä rupesit ahkerasti seurustelemaan rouvan kanssa.

-- Niin tein. Hän oli yhtä vanha kuin minäkin. Minä olin rikkaasta

kodista, lapsellinen ja ymmärtämätön.

-- Entä isäni? Eikö hän koettanut estää sinua?

-- Hän helli liiaksi nuorta vaimoaan, ja muutenkin ei meidän

välillämme koskaan ollut kinasanaa. Aikaa mukaan rupesi Mikko

rikastumaan hyvää vauhtia, ja rikkaudella on erinomainen lumousvoima.

Isäsi rupesi pitämään arvossa taitavaa kauppiasta. Silloin olivatkin

ajat toisenlaiset kuin nyt, ei ollut kirjoja eikä kouluja. Rouva tuli

pian esikuvakseni kaikessa. Minä oikein vapisen, kun ajattelen sitä

syvyyttä, jonka partaalle jo olimme joutuneet. Sinä pelastit itsesi

ja minun.

-- Osaatko nyt kuvitella, minkämoista olisi Herttalan talon elämä,

jos Franssista olisi tullut vävy.

-- Luulenpa osaavani. Vanha emäntä olisi takamuorina, ja nuori emäntä

saisi selkäänsä joka päivä, joll'ei nauraisi ja olisi iloinen, kun

mies tulee kotiin sivuvaimojensa luota.

-- Joku vuosi taakse päin olin minä niin löyhämielinen, että luulin

voivani vaikuttaa Franssiin ja herättää hänessä jalompia tunteita,

puhtaampia tapoja.

-- Samanlainen houkka minäkin olin. Oskarilla oli hyvä ja hellä

luonto, mutta varjele Franssia; sen ei tule armot toista ihmistä.

Sillä lailla julkesi pelata ja pettää Oskariltakin. Tuskin kymmentä

sataa antoi rahaa.

-- Sairaana ollessaan tunnusti Oskari minulle kaikki rikoksensa.

Franssi oli hänen paha henkensä; yhdestä synnistä talutti toiseen

niinkuin hevosta suitsista.

Emäntä huokasi raskaasti.

-- Mikä paperi tuossa pöydällä on?

-- Minä olin hupsuna äsken. Helma meni pöydän luo, kaatoi

kukkaruukkuun veden ja levitteli paperipalaset pöydälle. Kuivakoot

tuossa. Voi kuinka olin hupsu!

-- Etkö jää kanssani maata? kysyi hän sitte ja tuli jälleen

hyväilemään emäntää.

-- Kyllä jään, vastasi emäntä, mutta syömme ensin.

-- Ei minun ole nälkä.

-- Syödään toki voitaleipää ja maitoa, minä menen ottamaan.

Helma myöntyi emännän tahtoon. Syödessä tulikin hyvä ruokahalu; tuore

leipä, voi ja rieska maito rupesivat maistamaan hyvältä.

-- Juo vielä edes puoli lasia, sanoi emäntä ja kaatoi maitoa lasiin,

niin kasvat jälleen kauniiksi.

-- Olenko minä sitte tullut entistä rumemmaksi?

-- No et ainakaan kauniimmaksi ole tullut, näinä kahtena vuotena

tarkoitan minä. Kylässä huhuilevat, ett'ei Ainun mies olekaan oikein

kunniallinen herra, vaikka rouva hänestä on ylpeillyt kuin kalkkuuna.

Alkutunnista minä jo vähän sitä epäilin. Joka kerran on tuomarin

koulun käynyt, ett'ei muuta puutu kuin vihkiminen ja vala, kuten

rouva on kehunut, hän ei sano Ainulle muuta kuin hyvänpäivän ja

hyvästin.

-- Tuomarin koulut ovat menneet viinapulloon. Ylioppilas hän on

ollut, mutta kurjinta lajia. Syntyisin köyhistä vanhemmista on hän

nauttinut jaloluontoisten ihmisten apua koko koulukäyntinsä ajan;

pää hänellä kuuluu olevan hyvä, mutta sydän huono. Syytettynä

vekselinväärennyksestä ja monesta muusta konnantyöstä viskattiin

hän yliopistosta suoraan kadulle; kadulla sitte tuttavuuskin syntyi

Ainun kanssa. Jonakuna kuutamoiltana tulivat he kolme kertaa toisiaan

vastaan, kolmannella kerralla rupesi Ainu nauramaan. Se on niin

hassua, että syljettää.

-- Ja tuttavuus päättyi siihen, että Ainu pääsi miehelään ja sai

herran.

-- Sormuksen ostamisessa joutui katusankari kovaan pälkähäsen.

Mutta kumppanit auttoivat vanhaa veikkoa, jolle onni äkkiä rupesi

niin kirkkaasti hymyilemään. Joku iloinen veitikka pani listan

kiertämään osakuntalaisten kesken, ja onnellinen sulho sai käteensä

rahaa niin paljon, että riitti vielä hyvät humalatkin yli. Kaupungin

hienoimmassa ravintolassa ne juotiin, ja Ainukin oli mukana. Rouva

sitte täällä kehui, miten komioissa kemuissa tyttärensä oli ollut.

-- Muistan minäkin kuulleeni jutun. Piti olleen niin paljon iloisia

tuomareja, tohtoreja ja muita herroja, ett'ei kukaan ihminen usko.

Mitähän nuori pari toimii uudessa kodissaan?

-- Elävät hienoa elämää, käyvät teaattereissa, laulajaisissa ja

muissa huveissa. Rouva opettelee songertamaan ruotsia, ja herra aikoo

pyrkiä ylimääräiseksi lääninkanslistiksi. Jos ei papinkirja sulje

hänen edestään kuvernörinviraston ovia, ja jos kaikki menestyy hyvin,

tulee hänestä vielä nimismies, ennenkuin kauppias kuolee.

-- Katajaan sitte kapsahtikin.

-- Minua väsyttää jo.

-- Nyt onkin jo myöhä. Mennään maata.

Sytytettyään lyhyen kynttilän palamaan sammutti emäntä lampun. Kuu

nousi taivaalle ja loi hämärää valoaan korkean akkunan lävitse

kamariin. Kului hetkinen hiljaisuudessa, molempain mielikuvitus

nautti talvisen yön salaperäisestä hiljaisuudesta. Sitte Helma

virkkoi:

-- Sammuta kynttilä ja käänny minuun päin.

-- Kyllä. Emäntä puhalsi kynttilän sammuksiin ja kääntyi Helmaan päin.

-- Pois lähteissään hän puhui jotakin, mutta minä en lainkaan kuullut

mitä se oli. Helma kiersi kätensä emännän kaulan ympäri ja kätki

kasvonsa olkapäätä vasten.

-- Kuka?

-- Kaaren isäntä. Helman ääni kuului salaiselta kuiskaukselta. Etkö

sinäkään muista, mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi sanasta sanaan: Kyllä minä vihamiesteni kanssa aikaan

tulen.

-- Vai niin hän sanoi. Helma kertaili kuiskaten sanoja ja puristihe

lujemmasti emäntään kiinni.

Kun lyhyt hetki taas kului hiljaisuudessa, sulkeutuivat hänen

silmänsä, ja kasvoille levisi nukkuvan omituinen rauhallisuus.

Mutta emännän sydäntä poltti moni tuskainen ajatus, ja rinnasta tuli

monta raskasta huokausta. Saadakseen unen nosti hän hiljaa peitettä

ylemmäksi, kiersi oikean kätensä Helman lämpöisen vartalon ympäri ja

sulki silmänsä.

Vihdoin sitte nukkui hänkin.

* * * * *

Ompeluseuran illanvietot tulivat suosituiksi koko kylässä. Jo

pelkkä puhdas huvikin, jota niissä nuorille tarjottiin, oli omiaan

voittamaan vanhoillisimpainkin mielet. Tanssit ja muut hurjat

huvitukset joutuivat kerrassaan tieltä pois, jota vastoin lukuhalu

kasvoi ihmetyttävässä määrässä.

Kevät jo ehti tulla, ennenkuin ompeluseura keräytyi Kaaren taloon;

sinne meni nuori Miekkonenkin vaimonsa kera. Kokous oli tavallista

tärkeämpi sen vuoksi, että näytelmä, joka aiotuissa kansanhuveissa

piti näyteltämän, harjoiteltiin nyt ensi kerran täydellisesti ulkoa.

Monen jankutuksen perästä oli vihdoinkin edistytty niin pitkälle,

että kukin näyttelijä muisti osansa ulkoa. Kaaren isäntä, jolta

kaikki johtajan ominaisuudet puuttuivat, pani paraansa liikkeelle

voidakseen pitää vallatonta joukkoa pari tuntia aisoissa. Hän

onnistuikin siihen määrään, että näytelmä, joka kuvasi kansan elämää,

päästiin onnellisesti lävitse, opeteltiinpa vielä äänenpainoakin

erityiskohdissa ja luonnollisuutta yleensä lausumisessa ja liikkeissä.

Jukka oli yksi näytelmän päähenkilöitä, ja harjoituksessa näytteli

hän mainiosti. Typerä ja rikas talonpoika, jota hän esitteli, oli

täynnä lihaa, verta ja typeryyttä. Kuulijat hillitsivät naurunsa ja

myönsivät arvostelussa, joka heti näytelmän loputtua seurasi, Jukalle

korkeimman kiitoksen.

-- Metsittyneenä olemme häntä pitäneet, lausui joku velikulta, ja

kuitenkin on mies mestari kaikessa, joka tyhmyyttä koskee.

-- Jukassa on paksu nahka päällä, arveli toinen, ja outo luulee, että

nahan alla ovat asiat vielä hullummasti.

-- Vallaton seura laski taas vallattomuutensa valloille. Väiteltiin,

luettiin runoja ja leikittiin. Luonteet olivat vapaassa seurustelussa

vapaasti kehittyneet, ja niin oli yhdestä tullut pilanpuhuja,

toisesta etevä lausuja j.n.e. Siten seuran monipuolisuus hyvin

vastasi jäsenten lukua.

Vasta puoliyön vaiheissa erottiin. Kaaren isäntä, Anna ja Kaisa

tulivat saattamaan Helmaa ja hänen matkakumppaneitaan. Nuori ja ujo

talonpoika yhtyi joukkoon.

-- Eihän minun tieni sinne päin ole, sanoi hän, mutta...

-- Naurismaan kautta ei ole väärää, keskeytti Kaaren isäntä. Tule

vaan mukaan. Minä käyn edellä Helman kanssa, katso sinä perään,

ett'ei Kaisu huku minnekään, ja Jukka, joka on vanha ja vakaantunut

mies, käyköön vaimoineen viimeisenä, kuten paimen ainakin.

He lähtivät. Muuan pari kolme syltä lienee ollut matkaa kunkin parin

väliä.

Kevätyö oli lämmin. Hieno tuuli kulki etelästä päin, ja taivas

oli yltänään sinisessä pilvessä. Lunta ei enää näkynyt missään.

Edellisten öiden lämpöiset sateet olivat nuolaisseet pellon ojatkin

puhtaiksi, ja ylt'ympäri kuului purojen iloinen lirinä. Puolipimeänä

yönä, kuten nyt, kuului lirinä herttaiselta; se jo muistutti kevään

ihanuutta ja leivojen laulua.

Kauppiaan lähellä Jukka äkkiä pysähtyi. Katsoen maantien ojaan huusi

hän:

-- Älkää menkö; täällä makaa mies ojassa.

Edellä kävijät seisahtivat, ja vasta sitte kun Jukka oli huutanut

toisen kerran, tulivat he paikalle.

-- Minä käyn niin harvoin kylässä, ett'en tunne kuka se on. Katsokaa

nyt.

Kaikki seisoivat hämmästyneinä, kunnes Helma ja Anna yhtä aikaa

huudahtivat:

-- Taivaan tähden! Se on Franssi!

-- Herättäkää hänet, käski Kaisu, jota kamala näky vapisutti.

-- Pelkään, ett'ei hän enää herää, sanoi Kaaren isäntä ja kosketti

samassa ojassa makaajaa kaulaan. Ihan tämä on kylmä. Ojassa on juuri

niin paljon vettä, että ihminen tuonlaisessa asennossa siihen kuolee

ja tukehtuu muutamassa minuutissa.

Franssi makasi poikittain maantien ojassa, ja oja muodosti sillä

kohdalla pienen syvänteen, johon kevätvesiä oli virrannut. Syvänne

ei ollut suuri, ehkä noin korttelin syvyinen ja sylen pituinen,

mutta Franssin haudaksi se oli tullut. Kurja mies makasi suullaan

lätäkössä, jalat olivat polvia myöten ylhäällä vedestä, ja vasen

käsi oli hartioilla koukussa; nimettömässä sormessa kiilsi paksu

kultasormus.

-- Juhannuksena piti tuleman häät, sanoi Anna, kun katseensa osui

sormukseen. Ja nyt makaa sulhanen tuossa lätäkössä.

-- Vetäkää hänet ylös, käski Kaisu. Ehkä tulee henkiin.

-- Jonkun meistä täytyy ensin mennä herättämään kauppias ylös,

tuumaili Kaaren isäntä. Kuka menee?

Paljaita kieltäviä vastauksia kuului. Anna vihdoin sanoi:

-- Menköön Jukka.

-- Kyllä minä menen. Jukka lähti kiireesti käymään.

Pihalle tultuaan näki hän rouvan kamarissa valkean. Uutimet olivat

huolimattomasti lasketut alas, joten ulos näkyi vallan hyvästi suurin

osa huonetta. Rouva istui pöydän ääressä sikaari kädessä ja pullo

edessä, ja kauppias käveli kiivain askelin edes ja takaisin. Milloin

hän pysähtyi rouvan eteen, kuului riitaisia sanoja molempain suusta.

Ikkunan taakse ehdittyään löi Jukka hiljaa lasiin.

-- Kuka siellä? kuului tyyni ääni, ja kauppiaan laihat kasvot

ilmaantuivat uutimen viereen.

-- Älkää peljästykö, minä olen Miekkosen Jukka. Tulkaa pian ulos,

Franssin laita ei ole nyt hyvin.

Silmänräpäyksen kuluttua seisoi kauppias Jukan edessä. Rouva tuli

pian jäljessä, ja hän oli sika humalassa. Vedellen sikaarista savuja

sanoi hän Jukalle:

-- Vastako sinä naineena miehenä yökengässä kuljet? Kerran sinä jo

Franssin niskaan lensit, mutta Jumala armahda, jos toisen kerran

vielä olet niin tehnyt, puhkaisen minä silmät päästäsi.

-- Suusi kiinni, ärjäsi kauppias ja työnsi rouvan tuonnemmaksi. Mikä

Franssin on tullut? Missä hän on?

-- Tuolla maantien ojassa. Tulkaa pian.

-- Maantien ojassa, toisti kauppias vaaleten samassa. Niinkö sanoit?

-- Jos te roistot olette lyöneet häntä, niin... Hoiperrelleen sinne

ja tänne näytti rouva Jukalle nyrkkiä.

-- Suusi kiinni! Kauppias lähti edellä juoksemaan maantielle.

Hädissään ei hän tiennyt, minne päin kääntyä, mutta Kaaren isännän

ääni kuului:

-- Tulkaa tänne, tulkaa tänne.

Kuin mielipuoli läksi kauppias juoksemaan ääntä kohden.

Rouva käveli hoiperrellen perässä. Kun hän ehti paikalle, oli Franssi

jo vedetty vedestä ylös. Kamala näky ajoi viinahöyryt rouvan päästä,

hän rupesi parkumaan ja huutamaan:

-- Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani!

Franssi makasi maantiellä kuolleena, kankeana. Kauniit kasvot olivat

muuttuneet hiilimustiksi, silmät olivat vähän raollaan ja tuijottivat

kamalasti ylös; silmäterien väike meni rouvan luiden ja ytimien

lävitse. Hän taas rupesi huutamaan ja parkumaan:

-- Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani! Kauppias oli polvillaan

kuolleen vieressä, ja hän ei kyennyt sanaakaan lausumaan. Kun

hän aikoi puhua, vapisivat huulensa, ja ääni sorahteli kurkussa

kaiuttomasti.

-- Franssi, nouse ylös, sai hän vihdoin sanoneeksi epäselvällä ja

sorahtavalla äänellä.

Rouvan tuska ja kauhu muuttui pian vimmaksi läsnäolijoita kohtaan.

-- Huomenna pannaan murhamies rautoihin, sanoi hän nyrkkiä pudistaen

ja raivoisia liikkeitä tehden. Roistot, luuletteko tuolla tavalla

saavanne elää ja murhata?

Kaaren isäntää rouvan olento inhotti ja hyristytti.

-- Älkää ketään sokeasti syyttäkö, virkkoi hän kaunissointuisella

äänellään. Minä luulen, ett'ei tässä ole murhaa tapahtunut.

Pojassanne oli kaatuva tauti, ja mikään ei ole luonnollisempaa,

kuin että hän on äkkiä saanut taudinkohtauksen ja siten kaatunut

kasvoilleen tuohon lätäkköön. Pari kyynärää ylemmäksi tai alemmaksi

olisi pelastanut hänet kuolemasta.

Kaikki muut ymmärsivät Kaaren isännän puheen, mutta kauppias ei

siitä ymmärtänyt sanaakaan. Liikahtamatta hän yhä oli polvillaan

kuolleen vieressä, ja kun hän yritti puhumaan, liikkuivat tosin hänen

huulensa, mutta ääni sorahteli kurkussa kaiuttomasti.

Jonkun kerran sai hän epäselvästi sanotuksi:

-- Franssi, nouse ylös.