JÄLKIKATSAUS JA LOPPU.

Jälkikatsaus luonnollisen valinnan teoriaa vastaan tehtyihin

vastaväitteisiin. -- Jälkikatsaus teoriaa tukeviin yleisiin ja

erikoisiin asianhaaroihin. -- Syyt siihen, miksi yleisesti arvellaan

lajien olevan muuttumattomia. -- Kuinka laajalle luonnollisen valinnan

teoria on ulotettavissa. -- Kuinka sen omaksuminen vaikuttaa

luonnonhistorialliseen tutkimukseen. -- Loppuhuomautuksia.

Koska koko teoksemme muodostaa yhden ainoan pitkän todistelun, lienee

lukijalle mieluisaa, jos lyhyesti kertaamme teoksessamme esitetyt

tosiasiat ja päätelmät.

Kieltämättä voidaan polveutumisteoriaa vastaan, jonka mukaan lajit ovat

toisintuneet muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta, esittää

monia painavia vastaväitteitä. Olen koettanut antaa niille täyden

arvonsa. Ensi katsannolla ei mikään tunnu vähemmän uskottavalta, kuin

että monimutkaiset elimet ja vaistot ovat kehittyneet, ei ihmisjärkeä

korkeampien, joskin sen kanssa analogisten voimien vaikutuksesta, vaan

lukemattomista vähä vähältä karttuneista muunteluista, joista jokainen

on yksilölle edullinen. Mutta vaikka tämä vaikeus näyttääkin meistä

voittamattomalta, ei sitä kuitenkaan voi pitää todellisena, jos

hyväksymme seuraavat esilauseet: että kaikki elimistön osat ja vaistot

osottavat ainakin yksilöllisiä eroavaisuuksia; että on taistelu

olemassaolosta, joka johtaa hyödyllisten rakenteen- tai

vaistonmuunteluiden säilymiseen; ja lopuksi, että jokaisessa elimessä

on voinut ilmetä eri täydellisyysasteita, joista jokainen on ollut

tavallaan hyödyllinen. Näiden esilauseiden paikkansapitäväisyyttä ei

minun nähdäkseni voida kieltää.

On epäilemättä äärettömän vaikeata lausua minkäänlaisia arveluitakaan

siitä, minkä siirtymäasteiden kautta useat rakennelmat ovat kehittyneet

täydellisiksi, varsinkin kun on kysymys pirstoutuneista ja

harvalukuisista eliöryhmistä, joissa sukupuuttoon kuoleminen on ollut

suuri. Mutta me näemme luonnossa niin monia omituisia siirtymäasteita,

että meidän on oltava erittäin varovaisia väittäessämme, ettei jokin

elin tai vaisto tai kokonainen rakennelma ole voinut kehittyä nykyiseen

muotoonsa useiden siirtymäasteiden kautta. On myönnettävä, että on

olemassa erikoisen vaikeita tapauksia, jotka puhuvat luonnollisen

valinnan teoriaa vastaan. Yksi huomattavimpia tapauksia on se, että

samassa muurahaisyhteiskunnassa on kaksi tai kolme selvästi toisistaan

eroavaa työmuurahaisten eli hedelmättömien naaraiden muodostamaa

kastia. Olen kuitenkin koettanut osottaa, kuinka nämä vaikeudet ovat

voitettavissa.

Mitä siihen seikkaan tulee, että lajit ensi kertaa toistensa kanssa

risteytyessään ovat miltei yleisesti hedelmättömiä, kun taas

muunnokset, muodostaen tässä suhteessa merkillisen vastakohdan, miltei

yleisesti ovat hedelmällisiä, täytyy minun viitata yhdeksännen luvun

lopussa esitettyihin tosiasioihin. Nämä tosiasiat näyttävät minusta

eittämättömästi osottavan, ettei hedelmättömyys ole mikään erikoinen

lajeille annettu ominaisuus, yhtä vähän kuin se, että kahta eri

puulajia ei aina voi oksastaa toisiinsa, vaan on hedelmättömyys seuraus

risteytyneiden lajien siitoselimistöön rajottuvista eroavaisuuksista.

Havaitsemme tämän todeksi siitä suunnattomasta eroavaisuudesta, joka

ilmenee risteytettäessä kahta eri lajia vastavuoroisesti, s.o. käyttäen

toista lajia ensin isänä ja sitten äitinä. Dimorfisten ja trimorfisten

kasvien tarjoama analogia vie meidät ilmeisesti samaan johtopäätökseen,

sillä muotojen "väärästä" yhtymisestä syntyy vain vähän tai ei

ensinkään siemeniä ja jälkeläiset ovat enemmän tai vähemmän

hedelmättömiä; ja kumminkin nämä muodot kuuluvat epäämättömästi samaan

lajiin eivätkä eroa toisistaan muuten kuin siitoselimiltään ja näiden

toiminnalta.

Vaikka monet kirjailijat ovat väittäneet risteytyneiden muunnosten ja

näiden sekarotuisten jälkeläisten yleisesti olevan hedelmällisiä, emme

voi enää pitää tätä väitettä täysin oikeana sen jälkeen kun sellaiset

auktoriteetit kuin Gärtner ja Kölreuter ovat meille kertoneet

tekemistään huomioista. Useimmat niistä muunnoksista, joilla on tehty

kokeita, ovat syntyneet kesytystilassa; ja koska kesytys (en tarkota

pelkkää vankeutta) miltei varmasti pyrkii hävittämään sen

hedelmättömyyden, joka analogian nojalla päättäen olisi haitannut

kantalajien risteytymistä, emme voi otaksua, että kesytys voisi

aikaansaada hedelmättömyyttä muuntuneissa jälkeläisissä näiden

risteytyessä. Tämä hedelmättömyyden häviäminen johtuu nähtävästi

samasta syystä, jonka vuoksi kotieläimemme lisääntyvät runsaasti

erilaisissa olosuhteissa; ja tämä taas on seurauksena siitä, että

eläimet ovat asteittaisesti mukautuneet elinehtojen taajoihin

muutoksiin.

On olemassa eräitä tosiasioita, jotka näyttävät luovan valoa

lajien ensikertaisen risteytymisen hedelmättömyyteen ja niiden

sekamuotojälkeläisiin. Toisaalta on syytä uskoa, että lievät

elinehtojen muutokset lisäävät kaikkien elollisten olentojen elinvoimaa

ja hedelmällisyyttä. Tiedämme myös, että saman muunnoksen eri

yksilöiden ja eri muunnosten välinen ristisiitos lisää jälkeläisten

lukumäärää ja varmaankin tekee ne kookkaammiksi ja elinvoimaisemmiksi.

Tämä johtuu etupäässä siitä, että risteytyneet muodot ovat joutuneet

hieman erilaisten elinehtojen alaisiksi; olen nimittäin tekemällä

uutteria kokeita todennut, että jos saman muunnoksen kaikki yksilöt

elävät useita sukupolvia samoissa olosuhteissa, niin yksilöiden

risteytymisen tuottama hyöty usein suuresti vähenee tai kokonaan

häviää. Tämä on asian toinen puoli. Toisaalta tiedämme, että lajit,

jotka ovat kauan olleet miltei samanlaisten elinehtojen alaisina,

jouduttuaan vankeudessa uusiin ja suuresti muuttuneisiin elinehtoihin

joko kuolevat tai, jos jäävät eloon, muuttuvat hedelmättömiksi, vaikka

muuten säilyvät aivan terveinä. Tällaista ei kumminkaan tapahdu -- tai

tapahtuu vain hyvin vähäisessä määrässä -- kotikasvateillemme, jotka

ovat kauan olleet vaihtelevien elinehtojen alaisina. Kun siis

havaitsemme kahden lajin sekasikiöiden olevan harvalukuisia, syystä

että ne kuolevat kohta sikiämisen jälkeen tai ainakin hyvin varhaisessa

iässä, tai jos jälkeläiset eloon jääneinä ovat enemmän tai vähemmän

hedelmättömiä, johtuu tämä hyvin todennäköisesti siitä, että niiden

elinehdoissa todella on tapahtunut suuri muutos, koska niissä on

yhtynyt kaksi organisationia. Ken voi tyydyttävästi selittää, miksi ei

esim. elefantti tai kettu esteettömästi sikiä vankeudessa omalla

kotiseudullaan kun taas kesy sika tai koira lisääntyy esteettömästi

mitä erilaisimmissa olosuhteissa, kykenee samalla antamaan tyydyttävän

vastauksen kysymykseen, miksi kaksi lajia risteytyessään sekä niiden

sekarotuiset jälkeläiset tavallisesti ovat enemmän tai vähemmän

hedelmättömiä, kun taas kaksi kotikasvattimuunnosta ja niiden

jälkeläiset ovat keskenään täysin hedelmällisiä.

Tarkastaessamme lajien maantieteellistä levenemistä kohtaamme varsin

vakavia vaikeuksia, jotka puhuvat polveutumis- ja muuntumisteoriaa

vastaan. Kaikki saman lajin yksilöt ja kaikki saman suvun, vieläpä sitä

ylempienkin ryhmien lajit polveutuvat yhteisistä vanhemmista. Niiden on

siis täytynyt toisiaan seuraavien sukupolvien kuluessa siirtyä samalta

alueelta nykyisille asuinseuduilleen, sijaitkootpa nämä vaikka aivan

eri osissa maailmaa ja olkootpa kuinka eristettyjä tahansa. Usein emme

kykene lausumaan minkäänlaisia arveluitakaan siitä, kuinka tämä

siirtyminen on tapahtunut. Mutta koska meillä on syytä uskoa, että

jotkut lajit ovat säilyttäneet muotonsa hyvin pitkien aikakausien

kuluessa -- vuosissa mitaten äärettömän pitkän ajan -- ei meidän tule

panna liiaksi painoa siihen vaikeuteen, joka kohtaa tällaisten lajien

laajaa tilapäistä levenemistä. Sillä äärettömän pitkien aikakausien

kuluessa on aina ollut mahdollisuuksia siirtymiseen joko tavalla tai

toisella. Levenemisalueen katkonaisuus on usein selitettävissä siten,

että laji on paikotellen hävinnyt sukupuuttoon. Ei ole kiellettävissä,

että nykyään tunnemme vielä varsin vähän erilaisten ilmastollisten ja

maantieteellisten muutosten vaikutusta, jotka ovat uudempina aikoina

kohdanneet maapalloa, ja tällaiset muutokset ovat usein saattaneet

helpottaa siirtymistä. Olen esim. koettanut osottaa, kuinka tehokas

vaikutus jääkaudella on ollut lajien ja sukulaislajien levenemiseen

kautta maailman. Me emme vielä ensinkään tunne monia tilapäisiä

siirtymiskeinoja. Mitä siihen seikkaan tulee, että saman suvun eri

lajeja elää toisistaan etäällä olevissa ja eristetyissä seuduissa, ovat

muuntumisen välttämättömän hitauden vuoksi hyvin monet siirtymiskeinot

olleet mahdollisia pitkän aikakauden kuluessa. Tämä vähentää jossain

määrin vaikeutta, minkä suvun eri lajien laaja leveneminen tuottaa.

Koska luonnollisen valinnan teorian mukaan on täytynyt olla olemassa

ääretön joukko välimuotoja, jotka ovat liittäneet toisiinsa kunkin

ryhmän kaikki lajit yhtä hienovivahteisin astein kuin nykyiset

muunnokset, voitanen kysyä, miksi emme näe noita välimuotoja kaikkialla

ympärillämme. Miksi eivät kaikki elolliset olennot ole sekaantuneet

selvittämättömäksi kaaokseksi? Mitä nykyään eläviin muotoihin tulee, on

meidän muistaminen, ettei meillä ole mitään oikeutta (paitsi

aniharvoissa tapauksissa) odottaa löytävämme muotoja suoranaisesti

yhdistäviä välirenkaita, vaan ainoastaan sellaisia, jotka liittävät

elossa olevan muodon johonkin sukupuuttoon kuolleeseen muotoon.

Laajallakaan alueella, joka pitkät ajat on ollut eheänä ja yhtenäisenä,

ja jossa ilmastolliset ja muut elinehdot vaihtuvat huomaamatta

siirryttäessä toisen lajin asuma-alueelta toisen läheisen sukulaislajin

alueelle, ei meillä ole mitään oikeutta odottaa tapaavamme

välivyöhykkeille ominaisia välimuotoja. Siliä on syytä uskoa, että

heimon lajeista kulloinkin ainoastaan harvat ovat muuntelun alaisia;

muut lajit häviävät lopulta sukupuuttoon jättämättä mitään

toisintuneita jälkeläisiä. Muuntelevista lajeista ainoastaan harvat

muuntelevat samalla alueella samanaikaisesti; ja kaikki toisiutuminen

tapahtuu hitaasti. Olen myöskin osottanut, että välittävät muunnokset,

jotka aluksi todennäköisesti elävät välivyöhykkeillä, helposti ovat

alttiina sille vaaralle, että kummallakin puolella elävät

sukulaismuodot ne syrjäyttävät; sillä lukuisampina ollen nämä muodot

yleensä toisintuvat ja kehittyvät nopeammin kuin harvalukuisemmat

välimuodot, mikä ajan pitkään aiheuttaa jälkimäisten syrjäytymisen ja

sukupuuttoon-häviämisen.

Jos omaksumme tämän käsityksen, että äärettömän lukuisat yhdistävät

renkaat liittävät toisiinsa maailman elävät ja sukupuuttoon kuolleet

lajit ja liittävät kunkin toistaan seuraavan aikakauden sukupuuttoon

kuolleet lajit vielä vanhempiin lajeihin, nousee kysymys, miksi ei

jokainen geologinen muodostuma ole täynnä tällaisia välirenkaita. Miksi

ei jokainen kivettymäkokoelma anna selvää todistusta elämänmuotojen

asteittaisuudesta ja muuntumisesta? Vaikka geologinen tutkimus on

epäilemättä tuonut päivänvaloon monia aikaisemmin eläneitä välimuotoja,

jotka saavat lukuisat elämänmuodot paljon lähemmin liittymään

toisiinsa, ei se kumminkaan tuo nähtäville niin äärettömän monia

muinaisia ja nykyisiä lajeja yhdistäviä hienovivahteisia väliasteita,

kuin teoriamme vaatisi. Ja tämä on painavin niistä monista

vastaväitteistä, joita teoriaamme vastaan voidaan tehdä. Miksi

näyttävät kokonaiset laajat ryhmät sukulaislajeja äkkiä -- joskin usein

vain näennäisesti -- ilmestyvän geologisissa muodostumissa? Vaikka

nykyään tiedämmekin, että elolliset olennot ilmestyivät maapallollemme

jo arvaamattoman etäisenä aikana, paljon ennen kambrisen kerrostuman

syntymistä, miksi emme tapaa tämän kerrostuman alta suuria

kerroskasautumia, jotka ovat täynnä kambristen kivettymämuotojen

esi-isien jäännöksiä? Sillä onhan teoriamme mukaan sellaisia

kerrostumia täytynyt jossakin muodostua noina maapallon historian

muinaisina ja tyyten tuntemattomina aikakausina.

Ainoa vastaus, minkä voin näihin kysymyksiin ja vastaväitteisiin

antaa, on se, että otaksun geologian aikakirjojen olevan paljon

vaillinaisempia kuin useimmat geologit uskovatkaan. Museoissamme

tavattavien näytteiden luku on aivan häviävän pieni verrattuna niihin

lukemattomien lajien lukemattomiin sukupolviin, joita varmasti on

elänyt. Kahden tai useampien lajien kantamuoto ei voi kaikilta

ominaisuuksiltaan olla toisintuneiden jälkeläistensä suoranainen

välimuoto, yhtä vähän kuin kalliokyyhkynen on kupunsa ja pyrstönsä

puolesta jälkeläistensä kupukyyhkysen ja riikinkukkokyyhkysen

suoranainen välimuoto. Me emme voi tuntea lajia toisen, muuntuneen

lajin kantamuodoksi, vaikka kuinka tarkoin tutkisimme kumpaakin lajia,

jollei meillä ole käytettävänämme useimpia välirenkaita; ja geologian

aikakirjojen vaillinaisuuden johdosta ei meillä ole mitään oikeutta

odottaa löytävämme näin monia välirenkaita. Jos löydettäisiinkin pari

kolme välimuotoa, pitäisivät useimmat luonnontutkijat niitä yhtä monena

lajina, etenkin jos ne ovat löydetyt geologisen muodostuman eri

kerrostumista, olkootpa niiden eroavaisuudet kuinka vähäpätöiset

tahansa. Nykyisistä muodoista voi mainita useita epävarmoja muotoja,

jotka todennäköisesti ovat muunnoksia; mutta kuka uskaltaa väittää,

että vastaisina aikakausina tullaan löytämään niin monia kivettyneitä

välimuotoja, että luonnontutkijat niiden nojalla kykenevät

ratkaisemaan, onko näitä epävarmoja muotoja kutsuttava muunnoksiksi?

Ainoastaan pieni osa maapalloa on geologisesti tutkittu. Ainoastaan

määrättyihin luokkiin kuuluvat elolliset olennot voivat säilyä

kivettyminä, eivät ainakaan suuremmissa määrin. Useat lajit eivät

kerran muodostuttuaan enää muutu, vaan sammuvat sukupuuttoon jättämättä

muuntuneita jälkeläisiä. Ja vaikkakin ne aikakaudet, joiden kuluessa

lajit ovat olleet toisintumisen alaisina, vuosissa laskien ovat olleet

pitkiä, lienevät ne kuitenkin olleet lyhyitä niihin aikakausiin

verrattuina, joiden kuluessa lajit ovat säilyttäneet entisen muotonsa.

Vallitsevat ja laajalti levinneet lajit muuntelevat useimmin ja

eniten, ja muunnokset ovat aluksi paikallisia; nämä molemmat seikat

tekevät välimuotojen löytymisen joistakin kerrostumista vähemmän

otaksuttavaksi. Paikalliset muunnokset eivät leviä uusiin, etäisiin

seutuihin, ennenkuin ne ovat melkoisesti toisintuneet ja kehittyneet;

ja kun näin on tapahtunut ja niitä löydetään jostakin geologisesta

muodostumasta, näyttää siltä, kuin ne olisivat sinne äkkiä ilmestyneet,

ja niitä pidetään uusina lajeina. Useimpien muodostumien kerrostuminen

on ollut katkonaista ja kerrostumiseen kulunut aika lienee ollut

lyhempi kuin lajimuotojen keskimääräinen ikä. Toisiaan seuraavia

muodostumia erottavat tavallisesti pitkät "kuolleet" aikakaudet; sillä

kivettymäpitoisia muodostumia, jotka ovat kylliksi vahvoja kestääkseen

vastaisen kulutuksen, voi yleensä syntyä ainoastaan siellä, missä

paljon liejua laskeutuu alenevalle merenpohjalle. Niistä aika ajoin

palautuvista kausista, joina merenpohja kohoaa tai joina se pysyy

entisessä tasossaan, ei geologia tavallisesti tiedä kertoa mitään.

Viimemainittuina aikakausina lienee lajien muuntelevaisuus suurempi

kuin muulloin, laskeutumiskausina taas lienee sukupuuttoon sammuminen

runsaampaa.

Mitä siihen tulee, ettei kambrisen muodostuman alta ole löydetty

kivettymistä rikkaita kerrostumia, voin ainoastaan viitata

kymmenennessä luvussa lausumaani olettamukseen, että vaikka mantereemme

ja valtameremme ovat jo äärettömän pitkät ajat pysyneet jotenkin

nykyisessä muodossaan, ei meillä kumminkaan ole mitään syytä otaksua,

että näin on ollut laita aikojen alusta. Suurten valtamerten alle on

hautautunut muodostumia, jotka ovat paljon vanhempia kuin mitkään

nykyään tunnetut. Mitä taas Sir William Thompsonin esittämään

väitteeseen tulee -- joka kenties on kaikkein painavin tähän saakka

esitetyistä vastaväitteistä -- että aika, joka on kulunut planeettimme

jähmettymisestä, ei muka ole ollut riittävän pitkä niin suuriin

organisiin muutoksiin, voin ainoastaan lausua, että ensinnäkään

emme tiedä, millä nopeudella vuosissa laskien lajit muuttuvat, ja

toiseksi useat tiedemiehet eivät myönnä meidän tuntevan tarpeeksi

maailmankaikkeuden rakennetta ja maapallomme sisustaa, voidaksemme

minkäänlaisella varmuudella määrätä maapallomme ikää.

Kaikki myöntävät geologian kertomuksen epätäydellisyyden, mutta harvat

myöntänevät sen siihen määrin epätäydelliseksi, kuin teoriamme

edellyttää. Jos pidämme silmällä kyllin pitkiä ajanjaksoja, osottaa

geologia selvästi, että lajit ovat muuttuneet; ja ne ovat muuttuneet

teoriamme vaatimalla tavalla, sillä muuttuminen on tapahtunut hitaasti

ja vähittäisesti. Havaitsemme tämän selvästi siitä, että perättäisistä

muodostumista löydetyt kivettymäjäännökset ovat aina paljon läheisempää

sukua kuin ne, jotka ovat löydetyt toisistaan etäällä olevista

kerrostumista.

Nämä siis ovat ne pääasialliset vastaväitteet, joita voidaan hyvällä

syyllä tehdä teoriaamme vastaan. Olen samalla lyhyesti toistanut ne

vastaukset ja selitykset, jotka ymmärtääkseni voidaan antaa. Olen

vuosikausia ollut niin vakavasti tietoinen näistä vaikeuksista, että en

epäile niiden painavuutta. Mutta huomatkaamme tarkoin, että tärkeimmät

vastaväitteet koskevat kysymyksiä, joista emme sanottavasti tiedä

mitään -- emme edes sitäkään, kuinka tietämättömiä olemme! Me emme

tunne kaikkia mahdollisia muunteluasteita yksinkertaisimpien ja

kaikkein täydellisimpien elinten välillä. Emme voi väittää tuntevamme

kaikkia erilaisia levenemiskeinoja, jotka ovat olleet mahdollisia

pitkien ajanjaksojen kuluessa, emmekä tiedä sitäkään, kuinka

vaillinaiset geologian aikakirjat ovat. Niin vakavia kuin yllämainitut

vastaväitteet ovatkin, eivät ne käsittääkseni suinkaan riitä kumoamaan

teoriaamme lajien polveutumisesta ja jatkuvasta toisintumisesta.

Siirtykäämme nyt todistelumme toiseen puoleen. Kesytystilassa tapaamme

paljon muuntelevaisuutta, jonka aiheuttavat tai jota ainakin

kiihottavat muuttuneet elinehdot, joskin usein niin hämärällä tavalla,

että olemme taipuvaiset pitämään muunteluita spontanisina. Muuntelua

sääntelevät monet lait -- kasvun vuorosuhteellisuus, kasvunsäästö,

lisääntynyt käyttö tai käytön puute sekä ympäröivien olosuhteiden

suoranainen vaikutus. On varsin vaikeata määrätä, kuinka paljon

viljelystuotteemme ovat muuntuneet, mutta varmuudella voimme sanoa,,

että muutokset ovat olleet suuria ja että toisinnot saattavat pitkät

ajat olla perinnöllisiä. Niin kauan kuin elinehdot pysyvät samoina, on

meillä syytä otaksua muuntelun, joka jo on ollut perinnöllinen monet

sukupolvet, voivan edelleen periytyä miltei lukemattomiin seuraaviin

sukupolviin. Toisaalta on olemassa todistuksia siitä, että muuntelu,

kerran päästyään vauhtiin, ei kesytystilassa lakkaa pitkiin aikoihin.

Tietämätöntä on, lakkaako se koskaan, sillä kaikkein vanhimmistakin

viljelystuotteistamme syntyy yhä vieläkin toisinaan uusia muunnoksia.

Muuntelevaisuuus ei sinänsä ole ihmisen aikaansaama. Hän vain

tahtomattaan asettaa elollisia olentoja uusiin elinehtoihin, jolloin

luonto vaikuttaa niiden organisationiin, aiheuttaen siinä

muuntelevaisuutta. Mutta ihminen voi valita -- ja valitseekin --

luonnon hänelle tarjoamia muunteluita, siten kartuttaen niitä

haluamaansa suuntaan. Hän kehittää eläimiä ja kasveja oman hyötynsä tai

mielihalunsa mukaisesti. Hän saattaa tehdä tämän määräperäisesti tai

myöskin itsetiedottomasti, säilyttäessään itselleen hyödyllisimpiä tai

mieluisimpia yksilöitä, vaikka hänellä ei olekaan mitään tarkotusta

muuntaa rotua. On varmaa, että hän kykenee paljon vaikuttamaan rodun

luonteeseen valitsemalla polvi polvelta yksilöllisiä eroavaisuuksia,

jotka ovat niin vähäpätöisiä, että ainoastaan kokenut silmä ne huomaa.

Tämä itsetiedoton valinta on luonut selväpiirteisimmät ja

hyödyllisimmät kotieläin- ja viljelyskasvikantamme. Että useilla

ihmisen luomilla roduilla on suuressa määrin luonnonlajien luonne,

osottautuu siinä, ettemme voi ratkaista, ovatko eri rodut saman lajin

muunnoksia vai ovatko ne syntyneet eri luonnonlajeista.

Ei ole mitään syytä epäillä, että samat lait, joiden vaikutus on ollut

kesytystilassa niin voimakas, ovat voineet yhtä tehokkaasti vaikuttaa

luonnossakin. Luonnon suosimien yksilöiden ja rotujen säilymisessä,

olemisen taistelun lakkaamatta riehuessa, näemme voimakkaan ja alinomaa

vaikuttavan valintamuodon. Olemisen taistelu on välttämätön seuraus

suuresta geometriseen sarjaan verrattavasta lisääntyväisyydestä, joka

on yhteistä kaikille elollisille olennoille. Tämän suuren

lisääntyväisyyden osottavat sekä tehdyt laskelmat, että useiden

eläinten ja kasvien lukumäärän nopea karttuminen erikoisen suotuisina

vuosina ja niiden kotiutuessa uusiin seutuihin. Yksilöitä syntyy

enemmän kuin niitä voi jäädä elämään. Aivan vähäpätöinen seikka voi

määrätä, mitkä yksilöt jäävät elämään ja mitkä kuolevat, mikä muunnos

tai laji on lisääntyvä, mikä lukumäärältään vähenevä ja lopuksi kuoleva

sukupuuttoon. Koska saman lajin yksilöt joutuvat kaikissa suhteissa

mitä ankarimmin kilpailemaan keskenään, on taistelu yleensä ankarin

näiden kesken; miltei yhtä ankara on taistelu saman lajin eri

muunnosten välillä ja sen jälkeen saman suvun lajien välillä. Toisaalta

voi taistelu olla ankara sellaistenkin olentojen välillä, jotka ovat

etäällä toisistaan luonnon järjestelmässä. Vähäisinkin etevämmyys, joka

asettaa eräät yksilöt jollakin ikäkaudella tai jonakin vuodenaikana

edelle kilpailijoistaan, tai vaikka vain hiukankin parempi

soveltautuminen ympäröiviin fysillisiin olosuhteisiin voi ajan oloon

painaa vaa'an niiden hyväksi.

Yksineuvoisten eläinten kesken taistelevat tavallisesti koirakset

naarasten omistamisesta. Voimakkaimmat urokset ja yksilöt, jotka ovat

suurimmalla menestyksellä suoriutuneet taistelussaan elinehtojansa

vastaan, jättävät yleensä runsaimmin jälkeläisiä. Mutta usein menestys

riippuu urosten erikoisista aseista, puolustus- tai viehätyskeinoista,

ja pienikin etevämmyys näissä suhteissa voi tuottaa voiton.

Koska geologia todistaa selvästi, että jokainen maa-alue on ollut

suurten fysillisten muutosten alaisena, voimme otaksua elollisten

olentojen muunnelleen luonnontilassa samoinkuin ne ovat muunnelleet

kesytystilassa. Ja jos luonnontilassa kerran on ollut olemassa

muuntelevaisuutta, olisi käsittämätöntä, ellei luonnollinen valinta

olisi tehnyt tehtäväänsä. On usein väitetty, että muuntelevaisuudella

on luonnontilassa tarkoin määrätyt rajansa, mutta tätä väitettä ei ole

voitu todistaa. Vaikka ihminen kehittää ainoastaan ulkonaisia

ominaisuuksia, usein noudattaen oikullisia päähänpistojaan, voi

hän lyhyessä ajassa saavuttaa suuria tuloksia kartuttamalla

viljelystuotteissaan pelkkiä yksilöllisiä eroavaisuuksia. Mutta

kaikki luonnontutkijat myöntävät, että tällaisten yksilöllisten

eroavaisuuksien ohella on olemassa luonnonmuunnoksia, joita katsotaan

kyllin selväpiirteisiksi ansaitakseen mainitsemista systematisissa

teoksissa. Ei kukaan ole voinut vetää selvää rajaa yksilöllisten

eroavaisuuksien ja lievien muunnosten välille tai selväpiirteisempien

muunnosten ja alalajien tai lajien välille. Eri mantereilla ja saman

mantereen eri osissa, joita erottavat maantieteelliset esteet, sekä

yksinäisillä merensaarilla elää suunnaton joukko muotoja, joita toiset

kokeneet luonnontutkijat pitävät muunnoksina, toiset maantieteellisinä

rotuina eli alalajeina ja jotkut taas läheisinä sukulaislajeina.

Jos siis eläimet ja kasvit todella muuntelevat, vaikkapa kuinka vähän

ja kuinka hitaasti tahansa, niin miksi eivät jollakin tavoin

hyödylliset muuntelut tai yksilölliset eroavaisuudet säilyisi ja

karttuisi luonnollisen valinnan eli kelvollisinten yksilöiden

eloonjäämisen johdosta? Jos ihminen voi kärsivällisellä valinnallaan

luoda itselleen hyödyllisiä muunnoksia, niin miksikä ei vaihtelevissa

ja monimutkaisissa elinehdoissa voisi luonnossa usein syntyä ja säilyä

eliöille hyödyllisiä muunteluita? Mitä rajoja voisimme asettaa tälle

voimalle, joka vaikuttaa pitkien aikakausien kuluessa ankarasti

koetellen jokaisen eliön koko elimistön laatua, rakennetta ja

elintapoja, suosien kelvollisia ja hyljäten huonot? En saata huomata

mitään, mikä rajottaisi ja ehkäisisi tätä voimaa sen hitaasti ja

kauniisti sovelluttaessa jokaista muotoa mitä monimutkaisimpiin

elämänsuhteisiin. Luonnollisen valinnan teoria näyttää minusta mitä

suurimmassa määrässä todennäköiseltä, vaikka emme loisi katsettamme

tämänkään pitemmälle. Olen jo lyhyeen mahdollisimman rehellisesti

toistanut kaikki vaikeudet ja vastaväitteet, jotka puhuvat teoriaa

vastaan. Kääntykäämme nyt niihin erikoisiin tosiasioihin ja

todisteihin, jotka puhuvat sen puolesta.

Olettaessamme, että lajit ovat ainoastaan selväpiirteisiä ja

vakiintuneita muunnoksia ja että jokainen laji on aluksi ollut muunnos,

käsitämme, miksi ei voida vetää mitään selvää rajaa lajien, joiden

tavallisesti otaksutaan syntyneen erikoisilla luomistöillä, ja

muunnosten välille, joiden tunnustetaan saaneen alkunsa sekundaristen

lakien vaikutuksesta. Samalta näkökannalta voimme käsittää, miksi

alueella, jolla jostakin suvusta on syntynyt useita, nykyään

kukoistavia lajeja, samoista lajeista esiintyy useita muunnoksia; missä

lajituotanto on kukoistanut, siellä yleensä voimme odottaa sen

edelleenkin kukoistavaa; ja näin onkin todellisuudessa asian laita, jos

muunnokset ovat alulla olevia lajeja. Lisäksi ne laajempien sukujen

lajit, joista esiintyy lukuisammin muunnoksia, s.o. alulla olevia

lajeja, johonkin määrin säilyttävät muunnosten luonteen, sillä ne

eroavat toisistaan vähemmän kuin pienempien sukujen lajit. Laajempien

sukujen läheisillä sukulaislajeilla on sitäpaitsi nähtävästi yleensä

suppeahkot levenemisalueet ja keskinäiseen sukulaisuuteensa nähden ne

ryhmittyvät pieniksi sikermiksi toisten lajien ympärille -- muistuttaen

kummassakin suhteessa muunnoksia. Nämä yhtäläisyydet olisivat

omituisia, jos lajit olisivat erikseen luotuja, mutta ne ovat

ymmärrettäviä, jos kukin laji on aluksi ollut muunnos.

Koska jokainen laji pyrkii geometriseen sarjaan verrattavan

lisääntyväisyytensä johdosta kartuttamaan lukumääräänsä äärettömiin ja

koska kunkin lajin toisintuneiden jälkeläisten lisääntymiskyky on sitä

suurempi, kuta enemmän ne erilaistuvat rakenteeltaan ja elintavoiltaan,

tullen täten kykeneviksi valtaamaan useita uusia sijoja luonnon

taloudessa, tulee luonnollisen valinnan alinomaisena pyrkimyksenä

olemaan jokaisen lajin erilaistuneimpien jälkeläisten säilyttäminen.

Toisintumisen kauan jatkuessa pyrkivät siis saman lajin muunnoksille

ominaiset lievät eroavaisuudet kasvamaan suuremmiksi, suvun eri

lajeille ominaisiksi eroavaisuuksiksi. Uudet, parantuneet muunnokset

syrjäyttävät ja hävittävät sukupuuttoon vanhemmat, vähemmän kehittyneet

välimuotomuunnokset, ja näin muodostuvat lajit enimmäkseen varsin

selväpiirteisiksi ja toisistaan eroaviksi. Valtalajit, jotka

kuuluvat luokkansa laajempiin ryhmiin, synnyttävät uusia vallitsevia

lajeja, joten jokainen laaja ryhmä pyrkii kasvamaan yhä laajemmaksi ja

samalla yhä enemmän erilaistumaan ominaisuuksiltaan. Mutta

koska kaikki ryhmät eivät voi lisääntyä lukumäärältään, kun maailmassa

ei olisi kaikille tilaa, tuhoavat vallitsevammat ryhmät vähemmän

levinneet. Tämä laajoissa ryhmissä ilmenevä taipumus kartuttaa

lukumääräänsä ja erilaistua luonteeltaan ynnä siitä aiheutuva suuri

sukupuuttoonhäviäminen selittää, miksi kaikki elämänmuodot järjestyvät

toistensa alaisiksi ryhmiksi, jotka taas kaikki ryhmittyvät muutamiksi

suuriksi, kautta aikojen vallinneiksi luokiksi. Tämä suurenmoinen

tosiasia, kaikkien elollisten olentojen ryhmittyminen n.k.

luonnolliseksi järjestelmäksi, on aivan selittämätön luomisopin

kannalta.

Koska luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan siten, että se

kartuttaa lieviä, toisiaan seuraavia edullisia muunteluita, ei se voi

aikaansaada mitään suuria äkillisiä toisintoja. Se etenee vain hitain

ja lyhyin askelin. Näin on oppilause "Natura non facit saltum", jota

jokainen uusi lisä tietovarastoomme on omansa vahvistamaan, teoriamme

kannalta käsitettävissä. Me voimme havaita, kuinka kaikkialla luonnossa

sama yleinen tarkotusperä saavutetaan miltei äärettömän erilaisin

keinoin, sillä jokainen kerran kehittynyt erikoisuus periytyy kauan, ja

rakennelmien, jotka jo ovat toisintuneet monin erilaisin tavoin, on

mukauduttava samaan yleiseen tarkotukseen. Voimme sanalla sanoen

ymmärtää, miksi luonto on tuhlailevainen vaihtelussaan, mutta itara

luomaan mitään varsinaisesti uutta. Mutta miksi luonnonlaki olisi

tällainen, jos jokainen laji olisi erikseen luotu, sitä ei kukaan

kykene selittämään.

Monet muutkin seikat ovat nähdäkseni selitettävissä teoriamme avulla.

Kuinka omituista onkaan, että tikan muotoinen lintu pyytää hyönteisiä

maasta, että vuoristohanhella, joka harvoin, jos milloinkaan, laskeutuu

veteen, on uimaräpylät, että rastaantapainen lintu sukeltelee ja elää

vesihyönteisillä ja että jonkin myrskylinnun rakenne ja elintavat ovat

sovelluttaneet sen ruokin tapaisen linnun elämään j.n.e. Mutta jos

otamme huomioon, että jokainen laji pyrkii lakkaamatta kartuttamaan

lukumääräänsä ja että luonnollinen valinta on aina valmiina

sovelluttamaan kunkin lajin hitaasti muuntuvia jälkeläisiä

johonkin luonnossa esiintyvään valtaamattomaan tai vaillinaisesti

täytettyyn paikkaan, eivät tuollaiset ilmiöt meitä enää kummastuta,

päinvastoin tuntuvat ne meistä voivan olla ennalta odotettavissakin.

Voimme jossain määrin ymmärtää, miksi luonnossa näemme niin paljon

kauneutta, koska tämä kauneus voidaan suureksi osaksi lukea valinnan

ansioksi. Ettei kauneus, sellaisena kuin me sen käsitämme, kuitenkaan

ole yleisesti vallitsevana, se täytyy jokaisen myöntää nähdessään esim.

eräitä myrkyllisiä käärmeitä, eräitä kaloja ja joitakin lepakkoja,

joiden kasvot irvikuvan tavoin muistuttavat ihmiskasvoja.

Sukupuolivalinta on antanut mitä loistavimmat värit, siroimmat muodot

ja muut koristukset lintujen, perhosten ja muiden eläinten uroksille ja

joskus naaraksille. Se on usein antanut uroslinnulle äänen, joka soi

kauniilta naaraksen ja meidänkin korvissamme. Kukat ja hedelmät ovat

saaneet kirkkaat, vihreistä lehdistä erottuvat värinsä, jotta

hyönteiset helposti keksisivät kukat niissä vieraillakseen ja niitä

hedelmöittääkseen ja jotta linnut levittäisivät siemeniä. Mistä johtuu,

että eräät värit, äänet ja muodot tuottavat mielihyvää ihmiselle ja

alhaisemmille eläinkunnan jäsenille -- s.o. kuinka kauneuden taju

yksinkertaisimmassa muodossaan on kehittynyt -- sitä emme tiedä, yhtä

vähän kuin sitäkään, miksi eräät tuoksut ja maut ovat ensinnä alkaneet

tuntua miellyttäviltä.

Koska luonnollisen valinnan vaikutus perustuu kilpailuun, sovelluttaa

ja kehittää se kunkin alueen asukkaita ainoastaan mikäli suhde muihin

asukkaihin tätä vaatii. Meidän ei siis tule ihmetellä, että jonkun

alueen alkuperäiset asukkaat, joiden tavallisesti otaksutaan olevan

erikoisesti tätä aluetta varten luotuja ja siihen sovellettuja,

joutuvat tappiolle ja saavat väistyä toiselta alueelta tulleiden,

seudulle kotiutuneiden muotojen tieltä. Meidän ei myöskään tule

kummastella, etteivät kaikki luonnossa tavattavat rakennelmat ole

ehdottoman täydellisiä, mikäli kykenemme asiaa arvostelemaan, ei edes

ihmisen silmäkään, tai että jotkut tuntuvat meistä olevan kaikkea muuta

kuin tarkotuksenmukaisia. Älkäämme kummastelko, että mehiläisen pistin,

eläimen käyttäessä sitä vihollistaan vastaan, tuottaa mehiläiselle

itselleen kuoleman, että kuhnureita syntyy suunnattomat joukot yhtä

ainoata siitostointa varten ja että niiden hedelmättömät sisaret

surmaavat veljensä, niin pian kuin nämä ovat suorittaneet tämän

tehtävänsä. Älkäämme kummastelko havupuittemme suunnatonta siitepölyn

tuhlausta, mehiläiskuningattaren vaistomaista vihaa omia hedelmällisiä

tyttäriään kohtaan tai sitä, että loisampiaiset saavat kehittyessään

ravintonsa eräiden toukkien elävistä ruumiista y.m. sellaisia

tapauksia. Päinvastoin on luonnollisen valinnan teorian kannalta

omituista, ettei ole havaittu lukuisampia tapauksia, joissa ehdoton

täydellisyys puuttuu.

Monimutkaiset ja vähän tunnetut luonnonlait, jotka aiheuttavat

muunnosten syntymisen, ovat mikäli voimme arvostella samat kuin ne,

mitkä ovat aiheuttaneet eri lajien syntymisen. Kummassakin tapauksessa

fysillisillä elinehdoilla näyttää olleen jonkinmoinen suoranainen ja

määräävä vaikutus, mutta kuinka suuri, sitä emme kykene sanomaan.

Niinpä muunnokset, jotka ovat saaneet jalansijaa jollakin uudella

seudulla, toisinaan omaksuvat joitakin tuon seudun lajeille kuuluvia

ominaisuuksia. Sekä muunnoksiin että lajeihin näyttää elimistön osien

käytöllä tai käytön puutteella olevan melkoinen vaikutus; on mahdotonta

olla tekemättä tätä johtopäätöstä tarkastaessa esim. paksupäistä

sorsaa, jonka siivet ovat lentämiseen kelvottomat, melkein samanlaiset

kuin ankan, tai tuku-tuku nimistä maankoloissa elävää eläintä, joka on

toisinaan sokea, tai eräitä myyriä, joiden silmät ovat säännöllisesti

sokeat ja nahan peittämät, taikkapa Amerikan ja Europan pimeissä

luolissa eläviä sokeita eläimiä. Sekä muunnokset että lajit näyttävät

olleen huomattavasti vuorosuhteellisen muuntelun alaisia, siten, että

jonkin elimistönosan muuntuminen on välttämättä aiheuttanut eräiden

muidenkin osien muuntumisen. Sekä muunnoksissa että lajeissa

havaitsemme toisinaan aikoja sitten hävinneiden ominaisuuksien

palautumista. Kuinka selittämätöntä onkaan luomisteorian kannalta, että

hevosen suvun lajien ja niiden sekasikiöiden jaloissa ja lavoilla

toisinaan esiintyy juovia. Ja kuinka yksinkertaisesti tämä seikka

onkaan selitettävissä, jos otaksumme kaikkien näiden lajien polveutuvan

juovikkaasta esi-isästä, samoinkuin eri kotikyyhkysrodut polveutuvat

siniharmaasta juovikkaasta kalliokyyhkysestä.

Jos jokainen laji olisi erikseen luotu, miksi olisivat

lajitunnusmerkit, s.o. ne ominaisuudet, joilta suvun eri lajit eroavat

toisistaan, muuntelevaisempia kuin näille lajeille yhteiset

sukutunnusmerkit? Miksi olisi esim. kukan väri alttiimpi muuntelemaan,

jos muilla suvun lajeilla on erivärisiä kukkia, kuin jos kaikkien kukat

ovat samanväriset? Jos lajit ovat ainoastaan selväpiirteisiä

muunnoksia, joiden ominaisuudet ovat erittäin vakaantuneet, voimme

tämän ymmärtää; sillä ne ovat jo ennenkin, haarautuessaan erilleen

yhteisestä kantamuodostaan, muunnelleet eräiltä ominaisuuksiltaan,

minkä johdosta ne ovat tulleet toisistaan lajinomaisesti eroaviksi.

Tämän vuoksi on otaksuttavampaa, että juuri nämä ominaisuudet

edelleenkin muuntelevat enemmän kuin sukutunnusmerkit, jotka ammoisista

ajoista ovat muuntumattomina periytyneet. Luomisopin kannalta on

selittämätöntä, miksi elimistönosa, joka ainoastaan yhdellä suvun

lajilla on kehittynyt hyvin erikoisella tavalla ja siis, kuten tästä

luonnollisesti päätämme, on lajille erittäin tärkeä, on tavattoman

herkkä muuntelemaan. Meidän käsityksemme taas on se, että tämä osa on,

aina siitä pitäin kuin eri lajit haarautuivat yhteisestä kantamuodosta,

ollut tavattoman suuren muuntelun alainen, minkä vuoksi voimme olettaa

osan edelleenkin olevan muuntelevaisen. Mutta jokin osa saattaa olla

mitä omituisimmalla tavalla kehittynyt, kuten esim. lepakon siipi,

olematta silti sen muuntelevampi kuin mikään muukaan rakennelma, jos se

on yhteinen monelle vähempiarvoiselle muodolle, s.o., periytynyt hyvin

etäisiltä ajoilta; sillä tässä tapauksessa on luonnollinen valinta sen

vakiinnuttanut.

Tarkastaessamme vaistoja havaitsemme, etteivät ne, niin omituisia kuin

jotkut niistä ovatkin, tarjoa teoriallemme sen suurempia vaikeuksia

kuin ruumiilliset rakennelmatkaan. Voimme käsittää, kuinka luonto on

aste asteelta kehittänyt saman luokan eri eläimille ominaisia vaistoja.

Olen yrittänyt osottaa, kuinka suuresti asteittaisen muuntelun periaate

on omansa valaisemaan mehiläisen ihmeellistä rakennustaiteellista

kykyä. Elintavat epäilemättä usein osaltaan myötävaikuttavat vaistojen

muuntumiseen; mutta tämä ei suinkaan ole välttämätöntä, kuten

havaitsemme suvuttomista hyönteisistä, jotka eivät jätä mitään

jälkeläisiä, mitkä perisivät kauan pitkitettyjen elintapojen

vaikutukset. Jos suvun kaikki lajit polveutuvat yhteisestä

kantamuodosta ja ovat perineet tältä paljon yhteistä, käsitämme miksi

sukulaislajit jouduttuaan aivan erilaisiin olosuhteisiin kumminkin

noudattavat miltei samoja vaistoja; miksi esim. Etelä-Amerikan

tropillisessa ja lauhkeassa vyöhykkeessä elävät rastaat vuoraavat

pesänsä mudalla, kuten brittiläiset lajimme. Jos vaistot ovat

luonnollisen valinnan hitaasti kehittämiä, ei ole ensinkään

ihmeellistä, että jotkin vaistot eivät ole täydellisiä ja ovat helposti

omansa hairahtumaan ja että monet vaistot aiheuttavat muille eläimille

kärsimyksiä.

Jos lajit ovat ainoastaan selväpiirteisiä ja pysyväisiä muunnoksia,

käsitämme ilman muuta, miksi niiden risteytetyt jälkeläiset ovat

samojen monimutkaisten lakien alaisia kuin tunnustettujen muunnosten

risteytetyt jälkeläiset, mitä tulee sekasikiöiden ja näiden vanhempien

suurempaan tai pienempään yhtäläisyyteen ja tämän yhtäläisyyden

laatuun, sekä siihen, että ne jatkuvasti risteytyessään voivat sulautua

toisiinsa, y.m. sellaisiin seikkoihin. Tämä lajien ja muunnosten

välinen yhtäläisyys olisi varsin oudostuttava, jos lajit olisivat

luodut riippumatta toisistaan ja muunnokset olisivat syntyneet

sekundaristen lakien vaikutuksesta.

Jos myönnämme, että geologian aikakirjat ovat peräti vaillinaiset,

tukevat geologiset tosiasiat vankasti polveutumis- ja muuntumisteoriaa.

Uusia lajeja on ilmestynyt näyttämölle hitaasti ja pitkien väliaikojen

jäljestä; ja saman ajanjakson kuluessa eri ryhmissä tapahtuneiden

muutosten suuruus on hyvin erilainen. Lajien ja kokonaisten lajiryhmien

sukupuuttoon-häviäminen, jolla on ollut niin huomattava osansa

elollisen maailman historiassa, on miltei välttämätön seuraus

luonnollisen valinnan laista, sillä uudet ja kehittyneemmät muodot

syrjäyttävät vanhat. Yksityiset lajit ja lajiryhmät eivät enää esiinny

uudelleen, senjälkeen kuin polveutumisketju kerran on katkennut.

Valtamuotojen asteittainen leveneminen ja niiden jälkeläisten hitaasti

tapahtunut toisintuminen ovat syynä siihen, että elämänmuotoja pitkien

aikakausien kuluttua esiintyy ikäänkuin samalla haavaa muuttuneina

kaikkialla maapallolla. Se seikka, että jokaisen muodostuman

kivettyneet jäännökset ovat johonkin määrin välimuotoja ylä- ja

alapuolella sijaitsevien muodostumien kivettymille, saa

yksinkertaisesti selityksensä niiden välittävästä asemasta

polveutumisketjussa. Se merkillinen seikka taas, että kaikki

sukupuuttoon kuolleet oliot ovat ryhmiteltävissä samoihin luokkiin kuin

kaikki nykyään elävät muodot, on luonnollinen seuraus siitä, että

elävät ja sukupuuttoon kuolleet eliöt ovat samojen esivanhempien

jälkeläisiä. Koska lajit ovat yleensä erilaistuneet pitkän

polveutumis- ja toisintumisaikansa kuluessa, käsitämme, miksi jokaisen

ryhmän vanhemmilla muodoilla eli sen varhaisilla esivanhemmilla niin

usein on johonkin määrin välittävä asema nykyisten ryhmien

välillä. Uudempien muotojen katsotaan yleensä olevan korkeammalla

organisationiasteella kuin vanhojen; näin täytyykin olla, koska

myöhemmät ja kehittyneemmät muodot ovat elämäntaistelussa voittaneet

vanhemmat ja vähemmän kehittyneet; niiden elimet ovat myöskin

yleensä enemmän erikoistuneet eri tehtäviä suorittamaan. Tämä ei

ensinkään ole ristiriidassa sen kanssa, että lukuisilla eliöillä yhä

vieläkin on yksinkertainen ja kehittymätön, yksinkertaisiin

elinehtoihin sovellettu rakenne, eikä sen kanssa, että jotkin muodot

ovat organisationiltaan taantuneet jokaisella polveutumisasteellaan yhä

paremmin soveltautuessaan uusiin yksinkertaisempiin elinehtoihin. Ja

vihdoin on myöskin se ihmeellinen seikka helposti käsitettävissä, että

eräät sukulaismuodot ovat pitkien aikakausien kuluessa olleet

vallitsevina jollakin mantereella -- kuten pussieläimet Australiassa ja

Hampaattomat Etelä-Amerikassa -- koska yhteinen alkuperä liittää

läheisesti toisiinsa sukupuuttoon hävinneet ja nykyiset muodot.

Jos maantieteelliseen levenemiseen nähden myönnämme, että aikojen

kuluessa on tapahtunut runsaasti siirtymisiä maanosista toisiin,

johtuen aikaisemmista ilmastollisista ja maantieteellisistä muutoksista

ja monista satunnaisista ja tuntemattomista levenemistavoista, voimme

polveutumisteorian kannalta käsittää useimmat levenemistä koskevat

pää-ilmiöt. Voimme ensinnäkin käsittää tuon omituisen rinnakkaisuuden

elollisten olentojen paikallisessa levenemisessä ja niiden ajallisessa

geologisessa jatkuvaisuudessa. Kummassakin tapauksessa liittää eliöitä

toisiinsa luonnollisen polveutumisen side ja muuntumisen syyt ovat

olleet samat. Käsitämme täydelleen tuon ihmeellisen seikan, joka on

pistänyt jokaisen matkailijan silmään, että samalla mantereella kunkin

luokan useimmat jäsenet ovat selvästi toisilleen sukua, vaikka

elävätkin mitä erilaisimpien elinehtojen alaisina, kylmissä ja kuumissa

seuduissa, vuoristoissa ja tasangoilla, erämaissa ja soissa, koska ne

ovat samojen esivanhempien ja ensimäisten siirtolaisten jälkeläisiä.

Aikaisemmat siirtymiset ja niitä useimmiten seurannut toisintuminen

ynnä jääkausi selittävät, miksi kaukana toisistaan olevissa

vuoristoissa ja pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä

tavataan muutamia identisiä ja useita lähisukuisia kasvilajeja; samoin

ne selittävät muutamien pohjoisen ja eteläisen lauhkean vyöhykkeen

merenasujanten läheisen sukulaisuuden, huolimatta siitä, että alueita

erottaa kääntöpiirien välinen valtameri. Meidän ei tule ihmetellä sitä,

että vaikka kaksi eri aluetta voikin tarjota niin yhtäläisiä

elinehtoja, kuin saman lajin yksilöt suinkin voivat kaivata, asukkaat

kumminkin saattavat olla hyvin erilaisia, jos alueet ovat pitkien

aikojen kuluessa olleet täysin erillään toisistaan. Sillä koska

eliöiden keskinäisillä suhteilla on kaikkein tärkein merkitys ja koska

nuo kaksi aluetta lienevät saaneet toisiltaan tai joltakin muulta

alueelta uusia siirtolaisia eri aikoina ja eri suhteissa, on muuntelun

kummallakin alueella täytynyt käydä aivan eroavaan suuntaan.

Olettamamme vaellukset ja niitä seurannut toisintuminen selittävät,

miksi valtamerensaarilla asustaa vain muutamia harvoja lajeja, joista

useat ovat endemisiä muotoja. On hyvin ymmärrettävää, miksi

valtamerensaarilla ei asusta sellaisiin eläinryhmiin kuuluvia lajeja,

jotka eivät kykene siirtymään aavojen valtamerenulappain ylitse, kuten

sammakkoja ja maaimettäväisiä, ja miksi kaukana mantereesta olevilla

saarilla sen sijaan usein tavataan useita erikoisia lepakkolajeja,

eläimiä, jotka kykenevät siirtymään valtameren ylitse. Tällaiset

tapaukset kuin valtamerensaarille erikoiset lepakkolajit ja kaikkien

maaimettäväisten täydellinen puuttuminen ovat luomisopin kannalta aivan

selittämättömiä.

Kun kahdella alueella tavataan lähisukuisia eli toisiaan edustavia

lajeja, edellyttää tämä, että kummallakin on aikaisemmin elänyt samoja

kantamuotoja; havaitsemmekin miltei aina, kun kahdella alueella elää

useita lähisukuisia lajeja, joidenkin lajien vieläkin olevan alueille

yhteisiä. Missä tahansa esiintyy useita lähisukuisia vaikkakin

erikoisia lajeja, siellä myöskin tavataan samoihin ryhmiin kuuluvia

epävarmoja muotoja ja muunnoksia. On hyvin yleinen sääntö, että kunkin

alueen asukkaat ovat sukua lähimmän seudun asukkaille, mistä

siirtolaisia on voinut saapua. Näemme tämän esim. siitä, että

Galapagos-saariston, Juan Fernandez-saarten ja muiden Amerikan saarten

kaikki kasvit ja eläimet ovat ilmeisesti sukua läheisen Amerikan

mantereen asukkaille; samoin ovat Kap Verde-saarten ja muiden Afrikaan

kuuluvien saarten asukkaat läheistä sukua Afrikan mantereen asukkaille.

Ja myönnettäneen, ettei luomisteoria ensinkään voi selittää näitä

seikkoja.

Se seikka, että kaikki muinaiset ja nykyiset elolliset oliot voidaan,

kuten olemme nähneet, järjestää muutamiksi suuriksi toisten ryhmien

alaisiksi ryhmiksi, ja että sukupuuttoon kuolleet ryhmät usein

lankeavat nykyisten väliin, on käsitettävissä luonnollisen valinnan

teorian ja siihen sisältyvän sukupuuttoonhäviämisen sekä ominaisuuksien

erilaistumisen avulla. Nämä samat periaatteet selittävät myöskin, miksi

kuhunkin luokkaan kuuluvien muotojen keskinäiset sukulaisuussuhteet

ovat niin monimutkaiset. Ne selittävät, miksi eräät tunnusmerkit paljon

paremmin soveltuvat jaotusperusteiksi kuin toiset; miksi adaptivisilla

ominaisuuksilla, vaikka ne eliöille itselleen ovat verrattomasti

tärkeimmät, on tuskin mitään merkitystä jaotuksessa; miksi

surkastuneiden elinten tarjoomilla tunnusmerkeillä, vaikka niillä ei

ole mitään arvoa eliöille, on usein erittäin suuri jaotuksellinen arvo;

ja miksi embryologiset tunnusmerkit ovat usein kaikkein arvokkaimmat.

Elollisten olentojen todelliset sukulaisuudet johtuvat, päinvastoin

kuin adaptiviset yhtäläisyydet, perinnöllisyydestä eli alkuperän

yhteisyydestä. Luonnollinen järjestelmä on genealoginen; saavutettuja

eroavaisuusasteita osottavat siinä nimitykset "muunnos", "laji",

"suku", "heimo" j.n.e., ja meidän on polveutumisviivoja seuratessamme

pidettävä silmällä pysyväisimpiä tunnusmerkkejä, mitkä nämä lienevätkin

ja kuinka vähäinen niiden merkitys lieneekin lajien elämälle.

Ihmisen kädessä, lepakon siivessä, merisian uimuksessa ja hevosen

jalassa havaitsemamme samankaltainen luusto, sama kaulanikamien

lukumäärä giraffilla ja norsulla ja lukemattomat muut sellaiset seikat

selviävät muitta mutkitta polveutumisteorian valossa, joka edellyttää

hitaita ja lieviä toisiaan seuraavia muunteluita. Lepakon siiven- ja

takajalanrakenteen yhtäläisyys, huolimatta elinten erilaisista

tarkotusperistä, samoinkuin ravun leukojen ja raajojen sekä kukan

terälehtien, heteiden ja emien yhtäläinen muovailu on myöskin

suurimmaksi osaksi selitettävissä siten, että osat ja elimet, jotka

alkuaan olivat yhtäläiset kunkin luokan muinaisella kantamuodolla, ovat

asteittaisesti toisintuneet. Olettaen, että toisiaan seuraavat

muuntelut eivät aina esiinny varhaisessa iässä ja että ne periytyvät

jälkeläisiin samalla ikäkaudella, millä ne vanhemmissa esiintyivät,

käsitämme miksi imettäväisten, lintujen, matelijoiden ja kalojen sikiöt

ovat niin toistensa kaltaisia ja täysinkehittyneistä muodoista niin

eroavia. Meidän ei enää tarvitse ihmetellä sitä, että ilmaahengittävän

imettäväisen tai linnun alkiolla on kidusaukot ja kiduksissa

kaareutuvat valtimot niinkuin kalalla, jonka on hengitettävä happea

vedestä hyvinkehittyneillä kiduksillaan.

Käytön puute lienee, toisinaan luonnollisen valinnan avustuksella,

pienentänyt elimiä, kun nämä ovat käyneet tarpeettomiksi elintapojen

tai elinehtojen muututtua. Tämä antaa meille oikean käsityksen

surkastuneiden elinten merkityksestä. Mutta käytön puute ja valinta

vaikuttaa yleensä jokaiseen olentoon vasta kun olento on saavuttanut

täyden kehityksensä ja joutunut toden teolla taistelemaan

olemassaolostaan, eikä niillä siis ole suurta vaikutusta elimistöön

eliön varhaisella ikäkaudella. Näin ollen ei elin tällä ikäkaudella

vielä pienene eikä surkastu. Niinpä on esim. vasikka perinyt hampaansa,

jotka eivät milloinkaan puhkea yläleuan ikenistä, joltakin muinaiselta

esi-isältä, jolla on ollut hyvinkehittyneet etuhampaat yläleuassa; ja

on syytä otaksua, että täysi-ikäisen eläimen hampaat ovat muinoin

surkastuneet käytön puutteessa, sittenkuin luonnollinen valinta on

tehnyt sen kielen ja kitalaen tai huulet oivallisesti soveltuviksi

ruohon katkaisemiseen ilman hampaitten apua. Vasikan hampaat ovat sen

sijaan jääneet tästä vaikutuksesta osattomiksi, ja tuon lain mukaan,

että ominaisuudet periytyvät vastaavassa iässä, ne ovat kaukaisista

ajoista periytyneet nykyaikaan saakka. Jos jokainen eliö kaikkine eri

osineen olisi erikseen luotu, kuinka selittämätöntä olisikaan, että

niin usein tavataan elimiä, jotka ilmeisesti ovat aivan hyödyttömiä,

sellaisia kuin sikiötilassa olevan vasikan hampaat tai useiden

kuoriaisten peitinsiipien alla olevat käpertyneet siivet. Voimme sanoa,

että luonto on tahtonut paljastaa meille muuntelusuunnitelmansa

surkastuneiden elinten ja embryologisten sekä homologisten rakennelmien

avulla, mutta me olemme sokeat ymmärtämään luonnon tarkotusta.

Olen nyt toistanut kaikki tärkeimmät tosiasiat ja syyt, jotka ovat

täysin vakuuttaneet minut siitä, että lajit ovat pitkien

sukupolvijaksojen kuluessa toisintuneet. Tämä on tapahtunut pääasiassa

siten, että luonto on valinnut lukuisia, toisiaan seuraavia lieviä ja

edullisia muunteluita. Luonnollista valintaa ovat tärkeällä tavalla

avustaneet lisääntyneen tai vähentyneen käytön perinnölliset

vaikutukset ja vähäisemmässä määrässä ulkonaisten elinehtojen

suoranainen vaikutus adaptivisiin rakennelmiin, joko muinaisiin tai

nykyisiin, sekä muuntelut, jotka meistä näyttävät syntyneen

spontanisesti, koska emme tunne niiden syitä. Minusta tuntuu siltä,

että olen aikaisemmin arvostanut liian vähäisiksi jälkimäisten

muuntelumuotojen tavallisuuden ja merkityksen muunteluina, jotka

johtavat pysyväisiin toisintoihin riippumatta luonnollisesta

valinnasta. Mutta koska johtopäätöksiäni on viime aikoina aivan

vääristelty ja väitetty minun lukevan lajien muuntumisen yksinomaan

luonnollisen valinnan ansioksi, sallittakoon minun huomauttaa, että

teokseni ensimäisessä ja myöhemmissä painoksissa olen hyvin

huomattavalla paikalla -- Johdannon lopussa -- lausunut seuraavat

sanat: "Olen vakuutettu siitä, että luonnollinen valinta on ollut

muutosten tärkeimpänä, vaikkakaan ei yksinomaisena syynä." Tämä ei ole

mitään hyödyttänyt. Asioiden jatkuvalla vääristelyllä on suuri

vaikutus. Mutta onneksi tieteen historia osottaa, ettei tämä vaikutus

ole pitkäikäinen.

Voitaneen tuskin kieltää, ettei väärä teoria voisi niin tyydyttävällä

tavalla kuin luonnollisen valinnan teoria selittää edellä esittämiämme

lukuisia tosiasioita. Äskettäin on väitetty, että tämä epäsuora

todistelutapa on epäluotettava. Kumminkin se on tapa, jolla

arvostellaan elämän jokapäiväisiä ilmiöitä, ja sitä ovat usein

käyttäneet suurimmat luonnontutkijamme. Sitä tietä on keksitty

valonaaltoiluteoria ja viime aikoihin saakka on tuskin voitu esittää

mitään suoranaisia todisteita senkään otaksuman tueksi, että maa pyörii

akselinsa ympäri. Mikään pätevä vastaväite ei ole sekään, ettei tiede

vielä voi luoda mitään valoa tuohon paljon korkeampaan problemiin,

elämän olemukseen ja alkuperään. Kuka voi selittää, mikä on veto- tai

painovoiman olemus, vaikka Leibnitz aikoinaan syytti Newton'ia siitä,

että tämä oli "tuonut filosofiaan salattuja aineksia ja ihmeitä".

En ymmärrä, että tässä teoksessa esitetyt mielipiteet voisivat loukata

kenenkään uskonnollisia tunteita. Riittänee, jos muistutan osotukseksi

siitä, kuinka ohimeneviä sellaiset vaikutelmat ovat, että Leibnitz

kiivaasti vastusti suurinta keksintöä, minkä kukaan ihminen on tehnyt,

nimittäin painovoiman lakia, koska se muka oli "omansa hävittämään

luonnollisen ja siis myöskin ilmoitetun uskonnon". Eräs kuuluisa

kirjailija ja jumaluusoppinut on kirjottanut minulle "vähitellen

oppineensa ymmärtämään, että on aivan yhtä ylevä jumaluuden käsitys

uskoa, että Jumala on luonut muutamia harvoja muotoja, jotka ovat

kykeneviä kehittymään toisiksi hyödyllisiksi muodoiksi, kuin että Hänen

tarvitsisi turvautua uusiin luomistöihin täyttääkseen ne tyhjät tilat,

jotka ovat syntyneet Hänen lakiensa vaikutuksesta".

Voitaneen kysyä, miksi kaikki etevimmät nykyään elävät luonnontutkijat

ja geologit eivät viime aikoihin saakka ole uskoneet lajien

muuttuvaisuutta. Ei voida väittää, etteivät lajit ole luonnontilassa

minkään muuntelun alaisia, eikä voida näyttää toteen, että pitkien

aikakausien kuluessa tapahtuvan muuntelun määrä on rajotettu; mitään

selvää rajaa ei ole voitu eikä voida vetää lajien ja vakaantuneiden

muunnosten välille. Ei voida väittää risteytyneiden lajien olevan

poikkeuksetta hedelmättömiä ja risteytyneiden muunnosten poikkeuksetta

hedelmällisiä, eikä sitäkään, että hedelmättömyys on jokin luomisessa

annettu erikoinen lajintunnus. Se usko, että lajit ovat muuttumattomia

luomia, oli miltei välttämätön niin kauan kuin arveltiin maapallon

historian käsittävän vain lyhyen ajan. Ja nyt, kun olemme saaneet

jonkinmoisen käsityksen kuluneen ajan pituudesta, olemme vain liian

kärkkäät enemmittä todisteitta olettamaan geologian aikakirjojen

kertomuksen olevan siksi täydellisen, että se tarjoisi meille selviä

todistuksia lajien muuttumisesta, jos tällaista todella olisi

tapahtunut.

Mutta pääsyynä luontaiseen haluttomuuteemme myöntää, että toinen laji

on synnyttänyt toisia eroavia lajeja, on se, ettemme koskaan

mielellämme myönnä suuria muutoksia tapahtuneen, ellemme näe näiden

muutosten eri asteita. Samanlaisia epäilyksiä heräsi monissa

geologeissa, kun Lyell ensinnä esitti väitteensä, että pitkät sisämaan

vuorenselänteet ja syvät laaksot ovat muodostuneet samojen voimien

vaikutuksesta, joiden yhä vieläkin näemme toimivan. Ihmisajatuksen on

vaikea käsittää, mitä todella merkitsee vain miljoonakin vuotta. Se ei

voi laskea yhteen eikä täysin tajuta niiden monien pienten muunteluiden

vaikutuksia, jotka ovat karttuneet miltei lukemattomien sukupolvien

toisiaan seuratessa.

Vaikka olenkin täysin vakuutettu tässä teoksessa esitettyjen ajatusten

oikeudesta, en ensinkään odota voivani vakuuttaa kokeneita

luonnontutkijoita, jotka ovat pitkien vuosien kuluessa tottuneet

katselemaan asioita vastakkaiselta kannalta. Meidän on niin helppoa

kätkeä tietämättömyytemme sellaisten lauseparsien taakse kuin

"luomissuunnitelma", "peruskaavan yhteisyys" j.n.e., ja luulla niillä

jotain selittävämme, vaikka itse asiassa ainoastaan mainitsemme

saman asian uusin sanoin. Jokainen, joka panee enemmän painoa

selittämättömiin vaikeuksiin kuin tiettyyn määrään selitettyjä

tosiasioita, on varmaankin hylkäävä teoriamme. Muutamiin harvoihin

luonnontutkijoihin, joilla on suuri mielen joustavuus ja jotka jo ovat

alkaneet epäillä lajien muuttumattomuutta, voi teokseni kenties jotakin

vaikuttaa. Mutta minä katson luottamuksella tulevaisuuteen -- nuoreen,

nousevaan luonnontutkijapolveen, joka kykenee näkemään molemmat puolet

asiassa ja arvostelemaan niitä puolueettomasti. Jokainen, joka on

johtunut uskomaan, että lajit ovat muuttuvaisia, tekee asialle hyvän

palveluksen omantunnon mukaisesti lausumalla julki vakaumuksensa.

Ainoastaan siten saadaan hävitetyksi se ennakkoluulojen verho, joka on

kietoutunut tämän kysymyksen ympärille.

Useat etevät luonnontutkijat ovat äskettäin lausuneet ajatuksen, että

monet lajeina pidetyt muodot eivät ole todellisia lajeja; toiset

sitävastoin ovat oikeita lajeja, s.o. erikseen luotuja. Tämä

johtopäätös on mielestäni omituinen. Nuo luonnontutkijat myöntävät,

että joukko muotoja, joita he itsekin vielä hiljattain ovat pitäneet

erikoisina luomina, joita luonnontutkijain enemmistö edelleenkin

sellaisina pitää ja joilla siis on kaikki todellisten lajien ulkonaiset

luonteenomaiset piirteet, ovat syntyneet muuntelusta, mutta sen ohella

he kieltäytyvät ulottamasta samaa käsityskantaa toisiin, lievästi

eroaviin muotoihin. Kumminkaan he eivät väitä kykenevänsä ratkaisemaan,

eivätpä edes arvailemaankaan, mitkä elämänmuodot ovat luotuja ja mitkä

ovat syntyneet sekundaristen lakien vaikutuksesta. He myöntävät

muuntelun olevan todellisena, vaikuttavana syynä toisessa tapauksessa,

toisessa he sen mielivaltaisesti epäävät, millään tavoin erottamatta

näitä kahta tapausta toisistaan. On tuleva päivä, jolloin tätä tullaan

mainitsemaan omituisena esimerkkinä siitä, kuinka ennalta omaksuttu

mielipide tekee sokeaksi. Näitä tiedemiehiä ei luomisen ihmetyö näytä

hämmästyttävän sen enempää kuin luonnollinen syntyminenkään. Mutta

uskovatko he tosiaankin, että lukemattomina aikakausina maapallon

historiassa jotkut alkuaineatomit ovat yhdellä välähdyksellä muuttuneet

eläviksi kudoksiksi? Uskovatko he, että kussakin heidän olettamassaan

luomisessa on syntynyt yksi ainoa vaiko useampia yksilöitä? Ovatko

kaikki nuo lukemattomat eläin- ja kasvilajit luodut munina ja siemeninä

vaiko täysinkehittyneinä? Ja mitä imettäväisiin tulee, ovatko ne jo

luomisessa kantaneet merkkejä, jotka osottavat niiden saavan ravintonsa

äitinsä kohdussa? Epäilemättä niiden, jotka uskovat vain muutamien

harvojen elämänmuotojen ilmestymiseen eli luomiseen, on mahdotonta

vastata muutamiin näistä kysymyksistä. Useat kirjottajat ovat

väittäneet, että on yhtä helppoa uskoa miljoonan olennon luomiseen kuin

yhden ainoan; mutta Maupertuis'in filosofinen selviö "vähimmästä

työstä" vaikuttaa, että kernaammin oletamme tapahtuneen pienemmän

lukumäärän luomistöitä. Ja hyvin uskomatonta on, että kussakin suuressa

luokassa olisi luotu lukemattomia olentoja, jotka kantaisivat ilmeisiä,

mutta pettäviä merkkejä siitä, että ne polveutuvat yhdestä ainoasta

kantamuodosta.

Edellisissä kappaleissa ja siellä täällä muuallakin teoksessani olen

säilyttänyt eräitä lauseita, jotka viitaten asioiden aikaisempaan

tilaan edellyttävät, että luonnontutkijat uskovat kunkin lajin erikseen

luoduksi, ja minua on paljon moitittu siitä, että olen käyttänyt

tällaisia sanoja. Mutta teokseni ensipainoksen ilmestyessä oli tämä

usko epäilemättä aivan yleinen. Olin aikaisemmin puhunut hyvin monelle

luonnontutkijalle evolutioniaatteesta, mutta kertaakaan saamatta

myötätuntoista kannatusta. Mahdollisesti jotkut todella uskoivat

evolutioniin, mutta he joko olivat ääneti tai ilmaisivat ajatuksensa

niin epäselvin sanoin, ettei ollut helppoa käsittää heidän

tarkotustaan. Nyt ovat asiat kokonaan muuttuneet ja melkein jokainen

luonnontutkija myöntää suuremmoisen evolutioniaatteen oikeuden. On

kumminkin muutamia, jotka yhä arvelevat, että lajit ovat äkkiä aivan

selittämättömällä tavalla synnyttäneet uusia, kokonaan eroavia muotoja.

Mutta, kuten olen yrittänyt osottaa, on olemassa painavia todisteita,

jotka vastustavat suurten ja äkillisten muutosten olettamusta.

Tieteelliseltä kannalta katsoen ei se otaksuma, että uudet muodot ovat

äkkiä selittämättömällä tavalla kehittyneet vanhoista, peräti eroavista

muodoista, vie meitä paljoa pitemmälle kuin vanha usko lajien luomiseen

maan tomusta.

Voitaneen kysyä, kuinka laajalle ulotan opin lajien muuntumisesta.

Kysymykseen on vaikeata vastata, sillä kuta eroavammat tarkastamamme

muodot ovat, sitä niukemmat ja heikommat ovat yhteisen alkuperän

puolesta puhuvat todisteet. Mutta eräiden todisteiden todistusvoima

ulottuu hyvin kauas. Kokonaisten luokkien kaikkia jäseniä liittää

toisiinsa sukulaisuussuhteiden ketju ja kaikki voidaan ryhmittää tämän

jakoperusteen mukaan toistensa alaisiksi ryhmiksi. Kivettyneet

jäännökset täyttävät usein nykyisten lahkojen välillä olevat ammottavat

aukot.

Surkastuneet elimet osottavat selvästi, että jollakin muinaisella

esi-isällä oli elin täysin kehittyneenä; tämä edellyttää muutamissa

tapauksissa, että jälkeläiset ovat tavattomassa määrässä muuttuneet.

Kautta kokonaisten luokkien ovat eräät rakennelmat muodostuneet saman

peruskaavan mukaisesti ja hyvin varhaisella ikäasteella muistuttavat

alkiot läheisesti toisiaan. En siis voi epäillä polveutumis- ja

toisintumisteorian käsittävän kaikki saman suuren luokan jäsenet. Uskon

eläinten polveutuvan enintään neljästä tai viidestä ja kasvien yhtä

monesta tai harvemmista kantamuodoista.

Analogia saattaisi kehottaa minua astumaan vielä askelta pitemmälle,

nim. otaksumaan kaikkien eläinten ja kasvien polveutuvan samasta

alkumuodosta. Mutta analogia saattaa olla petollinen opas. Kaikesta

huolimatta on kaikilla elollisilla olioilla paljon yhteistä

kemiallisessa kokoomuksessaan, solurakenteessaan, kasvunlaeissaan ja

alttiudessaan turmiollisille vaikutuksille. Näemme tämän niinkin

vähäpätöisestä seikasta kuin siitä, että jokin myrkky vaikuttaa samalla

tavalla kasveihin ja eläimiin tai että äkämäampiaisen erittämä myrkky

synnyttää epämuodostumia yhtä hyvin orjantappurassa kuin tammessakin.

Kaikilla elollisilla olennoilla, paitsi kenties kaikkein alhaisimmilla,

on sukupuolisiitos oleellisesti samanlainen. Kaikilla on, mikäli

nykyään on tunnettua, iturakko sama, joten siis kaikki eliöt syntyvät

samanlaisesta alusta. Ja jos tarkastamme luomakunnan kahta pääluokkaa

-- eläin- ja kasvikuntaa -- ovat eräät alhaiset muodot luonteeltaan

niin välittäviä, että luonnontutkijat ovat väitelleet siitä, kumpaanko

nuo muodot ovat luettavat. Professori Asa Gray on huomauttanut, kuinka

"useiden alhaisempien levien itiöiden ja muiden lisääntymiselimien voi

sanoa aluksi viettävän ensinnä luonteenomaisesti eläimellistä ja sitten

ilmeisesti kasvin elämää". Luonnollisen valinnan teorian kannalta,

johon sisältyy ominaisuuksien erilaistuminen, ei siis tunnu

uskomattomalta, että jostakin tuollaisesta alhaisesta, välittävästä

muodosta on voinut kehittyä sekä eläimiä että kasveja. Ja jos tämän

myönnämme, täytyy meidän myöskin myöntää, että kaikki elolliset oliot,

mitkä milloinkaan ovat tämän maan pinnalla eläneet, ovat voineet

polveutua jostakin yhteisestä kantamuodosta. Mutta tämä johtopäätös

perustuu etupäässä analogiaan ja yhdentekevää on, saavuttaako se

hyväksymisen vai eikö. Epäilemättä on mahdollista, kuten G.H. Lewes on

arvellut, että elämän alkaessa maapallolla kehittyi useita erilaisia

muotoja; mutta jos näin on laita, ovat vain hyvin harvat niistä

jättäneet toisintuneita jälkeläisiä. Sillä kuten äskettäin olen

huomauttanut kunkin suuren luokan, kuten luurankoisten, niveljalkaisten

y.m. jäseniin nähden, osottavat niiden embryologiset, homologiset ja

surkastuneet rakennelmat selvästi, että kunkin luokan kaikki jäsenet

polveutuvat yhdestä ainoasta esi-isästä.

Kun minun tässä teoksessa esittämäni sekä Wallacen esittämät

ja muut samaan suuntaan käyvät mielipiteet lajien synnystä kerran

ovat saavuttaneet yleisen hyväksymisen, tapahtuu epäilemättä

luonnonhistoriallisen tutkimuksen alalla huomattava vallankumous.

Systematikot kykenevät silloin yhtä hyvin kuin nykyäänkin harjoittamaan

tutkimuksiaan, mutta heitä ei silloin enää ole alituisena painajaisena

rasittamassa epäilys, onko tätä tai tuota muotoa pidettävä tosi lajina.

Voin vakuuttaa oman kokemukseni nojalla, että tämä ei ole mikään

vähäinen huojennus. Silloin lakkaavat nuo loppumattomat kiistat siitä,

ovatko Britannian viisikymmentä Rubus-lajia aito lajeja vai eivätkö.

Systematikkojen on silloin ainoastaan ratkaistava, (mikä ei tosin ole

niinkään helppoa), onko jokin muoto kylliksi vakaantunut ja muista

eroava, jotta se voidaan määritellä; ja jos se on määriteltävissä,

ovatko eroavaisuudet siksi tärkeät, että muoto ansaitsee lajin nimen.

Jälkimäisellä seikalla tulee olemaan paljon oleellisempi merkitys kuin

nykyään. Sillä nykyään pitävät useimmat luonnontutkijat kahden muodon

vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä eroavaisuuksia, elleivät muodot liity

toisiinsa välittävin siirtymäastein, riittävinä kohottamaan kummankin

muodon lajien arvoon.

Näin ollen minun on pakko tunnustaa ainoan erotuksen lajien ja

selväpiirteisten muunnosten välillä olevan sen, että jälkimäisten

tiedetään tai arvellaan nykyään liittyvän toisiinsa välimuotojen

avulla, kun taas lajit muinoin liittyivät samalla tavoin toisiinsa.

Väheksymättä niiden siirtymäasteiden merkitystä, jotka nykyään

liittävät toisiinsa kaksi muotoa, punnitsemme huolellisemmin ja annamme

suuremman arvon muotojen nykyiselle eroavaisuusmäärälle. On varsin

mahdollista, että muotojen, jotka nykyään tunnustetaan ainoastaan

muunnoksiksi, myöhemmin katsotaan ansaitsevan lajien nimen; tällöin,

tieteellinen ja jokapäiväinen kieli tulevat keskenänsä sopusointuun.

Sanalla sanoen, meidän on käsiteltävä lajeja samalla tavalla kuin ne

luonnontutkijat käsittelevät sukuja, jotka pitävät näitä vain

käytännöllisyyden vuoksi laadittuina keinotekoisina yhdistelminä. Tämä

ei kenties ole mikään ilahduttava tulevaisuudenkuva; mutta ainakin

pääsemme silloin turhaan tutkimasta laji-nimityksen oleellista

sisällystä, joka on ja jää selvittämättä.

Muut, yleisemmät luonnonhistorian alat tulevat vastaisuudessa paljon

mielenkiintoisemmiksi. Luonnontutkijain käyttämät tiedesanat, sellaiset

kuin sukulaisuus, tyypin yhteisyys, polveutuminen, morfologia,

adaptiviset ominaisuudet, surkastuneet ja kehityksessään pysähtyneet

elimet j.n.e. lakkaavat olemasta kuvaannollisia ja saavat sananmukaisen

merkityksen. Kun emme enää katsele elollista olentoa niinkuin

villi-ihminen katselee laivaa, jonakin, joka käy yli hänen

ymmärryksensä, kun katselemme jokaista luonnon tuotetta jonakin, jolla

on ollut pitkä historiansa, kun jokaisessa monimutkaisessa

rakennelmassa näemme lopputuloksen monista eri asteista, joista

jokainen on omistajalleen hyödyllinen, samoinkuin jokainen suuri

koneellinen keksintö on monen työntekijän työn, kokemuksen, järjen ja

erehdysten tulos -- kun näillä silmillä katselemme kutakin elollista

olentoa, niin kuinka paljon mielenkiintoisemmaksi tuleekaan

luonnonhistoria, kuten oman kokemukseni perusteella voin vakuuttaa!

Eteemme aukenee laaja ja melkein koskematon tutkimusala: muuntelun syyt

ja lait, vuorosuhteellisuus, käytön ja sen puutteen vaikutukset,

ulkonaisten elinehtojen suoranainen vaikutus j.n.e. Viljelystuotteiden

tutkimus saa verrattoman paljon suuremman merkityksen. Ihmisen

kasvattama uusi muunnos on oleva paljon arvokkaampi ja

mielenkiintoisempi tutkimuksen esine kuin jokin uusi laji lisää jo

tunnettujen lajien äärettömään lukumäärään. Jaotuksemme muuttuvat

mikäli mahdollista sukujohdoiksi ja silloin ne todella ilmaisevat

jotakin, mitä voi kutsua luomissuunnitelmaksi. Jaotussäännöt tulevat

epäilemättä yksinkertaisemmiksi, kun meillä on silmäimme edessä

määrätty tutkimuksen esine. Meillä ei ole käytettävänämme mitään

sukutauluja eikä vaakunamerkkejä. Meidän on keksittävä ja seurattava

luonnollisten sukujohtojemme monia haarautumia, kiinnittämällä

katseemme sellaisiin tunnusmerkkeihin, jotka ovat kauan olleet

perinnöllisiä. Surkastuneet elimet puhuvat pettämätöntä kieltään ammoin

hävinneiden rakennelmien luonteesta. Lajit ja lajiryhmät, joita

nimitetään poikkeaviksi (aberrant), ja joita voisi kutsua eläviksi

kivettymiksi, auttavat meitä luomaan itsellemme kuvan muinaisista

elämänmuodoista. Embryologia paljastaa meille usein kunkin pääjakson

esityypin jonkun verran himmenneen rakenteen.

Kun pääsemme varmuuteen siitä, että kaikki saman lajin yksilöt ja

useimpien sukujen kaikki lähisukuiset lajit ovat verrattain myöhäisellä

aikakaudella polveutuneet samasta esi-isästä ja muuttaneet samalta

syntymäseudulta, ja kun paremmin olemme oppineet tuntemaan monia eri

vaellustapoja, kykenemme varmaankin siinä valossa, jota geologia

nykyään luo ja jota se vastaisuudessa on yhä enemmän luova aikaisempiin

ilmaston- ja maanpinnanmuutoksiin, oivallisesti seuraamaan koko

maapallon asukasten muinaisia vaelluksia. Jo nykyäänkin on mahdollista

saada jokin käsitys muinaisajan maantieteestä vertailemalla jonkun

mantereen kummallakin puolella elävien merieliöiden eroavaisuuksia ja

mantereen eri asukasten luonnetta silmälläpitäen niiden oletettavia

vaellusmahdollisuuksia.

Geologian, tuon ylvään tieteen, loistoa himmentää sen aikakirjojen

ääretön epätäydellisyys. Maan kuori, sen kerroksiin hautautuneine

jäännöksineen, ei suinkaan ole verrattava mihinkään täyteen ahdettuun

museoon, vaan niukkaan kokoelmaan, jonka esineet ovat kerätyt

umpimähkään ja pitkien väliaikojen perästä. Tullaan kaiketi myöntämään,

että jokaisen kivettymiä sisältävän muodostuman kerrostuminen on

riippunut suotuisien asianhaarojen harvinaisesta yhteensattumisesta ja

että toisiaan seuraavien kerrostumien väliin sattuvat tyhjät aikakaudet

ovat olleet äärettömän pitkiä. Kumminkin voinemme jonkinmoisella

varmuudella arvioida näiden väliaikojen pituutta vertaamalla toisiinsa

niiden edellisiä ja niiden jälkeisiä elollisia muotoja. Meidän on

oltava varovaisia tahtoessamme elämänmuotojen yleisen vuorojärjestyksen

perusteella täydelleen yhdenikäisinä rinnastaa kaksi muodostumaa, jotka

eivät sisällä monia samoja lajeja. Koska lajit syntyvät ja häviävät

sukupuuttoon hitaasti ja vielä nykyäänkin työskentelevien voimien, eikä

suinkaan ihmeellisten luomistöiden vaikutuksesta, ja koska kaikkein

tärkein organisten muutosten syy -- eliöiden keskinäiset suhteet -- on

miltei riippumaton useinkin kenties äkkiä muuttuneista fysillisistä

elinehdoista, johtuu tästä, että toisiaan seuraavien muodostumien

kivettymissä huomattava organisten muutosten määrä jotenkin tarkoin

osottanee kuluneen ajan suhteellisen, joskaan ei sen todellista

pituutta. Joukko lajeja, jotka pysyvät yhdessä ko'ossa, voi pitkät ajat

säilyä muuttumatta, samalla kuin jotkut näistä lajeista samalla

aikakaudella vaeltaessaan uusille alueille ja joutuessaan kilpailuun

niiden outojen asujanten kanssa voivat toisintua. Me emme näin ollen

saa antaa organisten muutosten määrälle ajanmittana liian suurta arvoa.

Tulevaisuudessa näen aukeavan uusia aloja vielä paljon tärkeämmille

tutkimuksille. Psykologia tulee rakentamaan Herbert Spencerin jo

laskemalle lujalle perustukselle, hänen opillensa jokaisen sielunkyvyn

asteittaisesta kehityksestä. Ihmisen alkuperä ja hänen historiansa on

saava paljon valaistusta.

Useita kaikkein etevimpiä tiedemiehiä näyttää täysin tyydyttävän

käsitys, että kukin laji on erikseen luotu. Mutta minusta on paremmin

sopusoinnussa niiden lakien kanssa, joille Luoja on antanut ilmaisun

aineessa, että maailman muinaisten ja nykyisten asukasten syntyminen ja

häviäminen aiheutuu sekundarisista syistä, samantapaisista kuin ne,

jotka määräävät yksilön syntymän ja kuoleman. Eliöt muuttuvat minun

silmissäni vain jalommiksi, jos en pidä niitä erikoisina luomina,

vaan muutamien harvojen, ennen kambrista aikakautta eläneiden eliöiden

suoranaisina jälkeläisinä. Muinaisten lajien tarjoaman analogian

nojalla voimme päättää, ettei ainoakaan nykyään elävä laji tule

säilyttämään muotoansa muuttumattomana etäiseen tulevaisuuteen. Ja

hyvin harvat nykyisistä lajeista tullevat jättämään minkäänlaisia

jälkeläisiä kovin etäiseen tulevaisuuteen; sillä se tapa, millä kaikki

elolliset olennot ovat ryhmittyneet, osottaa että suurin osa kunkin

suvun lajeista ja monet kokonaiset suvut eivät ole jättäneet mitään

jälkeläisiä, vaan tyyten hävinneet sukupuuttoon. Niin paljon voimme

tulevaisuuteen nähden ennustaa, että voimme sanoa yleisten ja laajalle

levinneiden lajien, jotka kuuluvat kukin luokassaan laajempiin ja

vallitseviin ryhmiin, lopuksi pääsevän voitolle ja luovan uusia

valtalajeja. Koska kaikki elolliset muodot ovat kauan ennen kambrista

aikakautta eläneiden muotojen suoranaisia jälkeläisiä, voimme olla

varmat siitä, ettei luonnollinen polveutumisketju milloinkaan ole

katkennut eikä mikään luonnonmullistus hävittänyt autioksi maailmaa.

Voimme sen vuoksi joltisellakin varmuudella katsoa pitkäaikaiseen

turvalliseen tulevaisuuteen. Ja koska luonnollinen valinta vaikuttaa

ainoastaan työskentelemällä kunkin olennon hyväksi, pyrkivät kaikki

ruumiilliset ja sielulliset kyvyt kehittymään täydellisyyttä kohti.

On mielenkiintoista tarkastella reheväkasvuista rinnettä, jota

verhoavat monenlaiset kasvit, jossa linnut laulavat pensaikossa, jossa

erilaiset hyönteiset liihoittelevat ja madot ryömivät kosteassa maassa

-- on mielenkiintoista katsella kaikkea tätä ja ajatella, että nämä

taiten rakennetut muodot, jotka niin suuresti eroavat toisistaan ja

niin monimutkaisella tavalla ovat toisistaan riippuvaisia, ovat kaikki

samojen luonnonlakien synnyttämiä, jotka vieläkin vaikuttavat

ympärillämme. Nämä lait ovat, laajimmassa merkityksessä käsitettyinä,

kasvamisen ja suvunjatkumisen laki, perinnöllisyys, joka jo miltei

sisältyy suvunjatkumiseen, muuntelevaisuus, joka johtuu elinehtojen

välillisestä ja suoranaisesta vaikutuksesta ynnä käytöstä ja käytön

puutteesta, sekä lisääntyväisyys, joka on niin suuri, että se johtaa

taisteluun elämästä, josta on seurauksena luonnollinen valinta, mikä

taas tuo mukanaan ominaisuuksien erilaistumisen ja vähemmän

kehittyneiden muotojen sukupuuttoonkuolemisen. Luonnossa vallitsevasta

sodasta, nälästä ja kuolemasta on siis suoranaisena seurauksena ylevin

ilmiö, minkä voimme ajatella, nimittäin korkeampien eläinten

syntyminen. Jotakin suuremmoista on tässä ajatuksessa, että Luoja on

puhaltanut elämän ja sen voimat aluksi vain muutamiin harvoihin tai

yhteen ainoaan muotoon ja että kiertotähtemme kiertäessä rataansa

järkähtämättömän painolain mukaisesti tuosta yksinkertaisesta alusta on

kehittynyt ja edelleen kehittyy mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä

muotoja.