Idus Martii.
Pukuharjotus.
Lyömäpalloviikko.
Le premier pas.
Tahallinen murha.
Eräs Velasquezin taulu.
Uusinta-peli.
Keisarin lahja.
Entisen ajan kansanleikeistä sukeusi huvinäytelmä, päähenkilöinä pelkät
ilvehtijät ja veijarit. Tästä kehittyi Espanjassa veijariromaani,
vallaten siten sivistysmaiden kaunokirjallisuudessa huomattavan
aseman 1500-luvulta viime vuosisadan alkuun. Veijarien taistelu
järjestysvaltaa vastaan kävi kulkuneuvojen ja keksintöjen parantuessa
niin jännittäväksi, että jälkimäinen sai yhä suuremman merkityksen
tällä kirjallisuuden alalla ja päähenkilöiksi pääsivät sen edustajat,
saavuttaen lukijain myötätunnon ja suosion sillä kekseliäisyydellä,
jolla vainosivat lakien rikkojaa. Tämä osien vaihtuminen synnytti
salapoliisikirjallisuuden: ranskalainen _Émile Qaboriau_ loi ensimäiset
viralliset salapoliisit romaanisankareiksi, amerikalainen _Edgar Allan
Poe_ ensimäisen ihmeellisen tarkkaälyisiä johtopäätöksiä tekevän
arvotustenharrastajan, ja nämä yhdisti englantilainen _A. Conan Doyle_
tieteen uusimpia tuloksia sekä järjen ja havaintokyvyn äärimäisiä
lahjoja käyttäväksi yksityis-salapoliisi Sherlock Holmesiksi. Nuo kolme
nimeä ovat viime vuosikymmenien runsaan salapoliisikirjallisuuden
keskus.
Mutta historia uudistuu. Mikäli salapoliisikirjallisuus on yhä
enemmässä määrässä solunut tusinatuottajien käsiin, sikäli on siitä
jälleen palattu veijariromaaniin, otettu taasen armoihin yhteiskunnan
ahdistelema. Suorastaan salapoliisien vastakohdan, pahantekijän joka
koettaa näiden ansoja välttää, ei ole helppo saada sankarin asemaa;
varsinaisille kulkureille ja veijareille riittää paremmin lievikkeeksi
oveluus ja ehtymätön huumori. Ensimäisenä on englantilainen _E.W.
Hornung_ yrittänyt sitä, ja hänen varastaiteilijansa Raffles esiintyy
monien seikkailukirjain aiheena. Ranskalainen _Maurice Leblanc_
on sitten Arsène Lupinillaan koettanut henkisesti joustavamman ja
eloisamman kansan pahantekijätyypin korottamista romaanisankariksi.
Kumpainenkin on jo saanut jäljittelijöitä. Varsinkin jälkimäinen on
saavuttanut suurta mielenkiintoa teoksillaan, jotka heti ilmestyttyään
on tähänkin sarjaan suomennettu; mutta epäilemättä on syytä — kun
kerran nykyajan yleisö kaipaa tällaista aatteellisista ongelmista
kevennettyä luettavaa — antaa hänen englantilaisen esikuvansakin tulla
sarjassa edustetuksi. Nyt suomennettu kokoelma Raffles-seikkailuja ei
ole tekijänsä paras, mutta välttämätöntä kait on tähän herrasmieheen
tutustua siitä asti kuin hänen yksinkertainen Bunny-toverinsakin,
joskin alku oli "nolo yritys", sankarin omienkin sanojen mukaan.