Tulin Harburgista Hampuriin
ma tunnissa. Oli jo ilta,
ja ilma lempeä, tähtöset
mua tervehti taivahilta.
Ja kun äitini luo tulin äkkiään,
ilo hänt' ihan häpsähytti;
"Rakas lapsi kulta!" hän huus ja löi
kädet yhteen, läpsähytti.
"Lapsi kulta, kolmetoista jo on
ohi vuotta, ennenkuin palaat!
Kova nälkä sulla on varmaankin —
sano mitä sä syödä halaat?
On hanhea, kalaa ja kauniita
myös appelsiineja mulla."
"Anna hanhea, kalaa ja kauniita
vain appelsiineja tulla."
Emo ilosta säteili nähdessään
mun ruokahaluni julman,
sen sitä, tuon tätä hän kyseli,
välin pisti pahankin pulman.
"Sun, lapsi kulta, nyt tokko vaan
hyvin siell' on vieraissa laitas?
Tokko rouvas on toimekas emäntä
ja parsii sukkas ja paitas?"
"Kala hyvältä maistuu, maammosein,
mut ääneti syödä se pitää;
niin helposti kurkkuunsa ruodon saa,
älä nyt multa kysele mitään."
Tuli hanhi pöytään, kun popsinut
kalan tuon olin kaunihisti.
Emo sen sitä, tuon tätä kyseli taas,
välin pahankin pulman pisti.
"Sanos, lapsi kulta, nyt kumpi maa
on parempi elää, ja kumpi,
tämä Saksan kansa vai Ranskanko,
on mielestäs mieluhumpi?"
"Hyvä Saksan hanhi on, maammosein,
mut muheammiksi kuin meillä
ne ranskalaisin' on syötetyt,
myös paremmat höysteet on heillä."
Tuli appelsiinien vuoro, kun jo
teki lähtönsä hanhenpaisti;
ne ol' odottamattoman oivia,
ihan mainiolta ne maisti.
Jo äiti minulta mielissään
taas kyseli kyselemätään,
hän muisti sen tuhatkin seikkaa — mun
välin saada ol' aivan hätään.
"Mikä, lapsi kulta, on mieles nyt?
Yhä vieläkö ulkona tuolla
sa politikoit? Nyt kannaltas
minkä puolueen olet puolla?"
"Hyvät appelsiinit on, maammosein,
ja tosi nautinnolla
imen suuhuni mehun ma makean
ja annan kuorien olla."