Minden on luja linnoitus,
varustus vahva aivan!
Kera Preussin linnain ei liioin vaan
tekemistä mun, kiitos taivaan.
Sinne ehtoolla saavuimme. Kolkosti niin
kumis sillan lasketun laudat
yli ajaessamme; hämärät
alla ammotti vallihaudat.
Niin uhkaavan tuimasti tuijotti
mua kohti korkea muuri;
kävi ratisten auki ja ratisten
taas sulkihe portti suuri.
Ah! murhe mun sieluni täytti kuin
Odysseyn sielun, konsa
Polyphemos paaden nostanut
oli aukolle asuntonsa.
Tuli korpraali vaunuille vaatimaan
nimet matkustavain. — Ei-kenkään
nimelt' olen ma, silmälääkäri,
jäät jättien silmistä henkään.
Majatalossa ankeus yltyi vaan,
ei maistunut ruoka, ma maata
menin kohta, mut paatena painoivat
mua peitot, en nukkua saata.
Oli untuvavuode se leveä,
punadamasti-uutimet, teltta
kulunutta kullan väriä
ja tomuinen tupsuheltta.
Tuo kirottu heltta! Se untani
yhä häiritsi aamuun asti;
se häilyi kuin miekka Damokleen
yli pääni niin uhkaavasti.
Välin käärmeenpääksi se muuttihe,
ma kuulin, kun sähis se salaa:
"Nyt linnassa olet ja linnaan jäät,
ikipäivänä täält' et palaa!"
"Ah" — huokasin ma — "jos pääsisin,
jos pääsisin kotia viereen
oman vaimo-kultani Pariisiin,
tuonne Faubourg Poissonièreen!"
Välin tuntui, kuin joku otsallain
otus limainen liikkuis ja kävis,
kuin kylmä sensorinkäsi, ja mun
ajatukset aivoista hävis. —
Santarmeja ruumisliinoissa
mun vuoteeni ympäri vilkkui
kuin valkoaaveita, korvissain
pahat kahleet kalkkui ja kiikkui.
Ah, aaveet raasti mun mukanaan,
ja viimein itseni löysin
ma syrjältä suistuvan kallion;
olin siihen ma kytketty köysin.
Tuo ilkeä tupsu turjake!
Taas näin sen, tuonne kun tulin,
mut korppikotkalta näytti se
nyt kynsin ja mustin sulin.
Se Preussin kotkalta näytti nyt,
mun koppoi allensa kourin;
se maksaa repi mun rinnastain,
ma voivotin, voihkin ja hourin.
Ma voihkin, kunnes jo kukko huus
sitä pakeni painajainen.
Hiess' uin ma Mindenin sängyssä,
taas kotka on tupsuna vainen.
Pikapostilla pois ma matkustin,
vasta vapaassa luonnossa tuolla
taas saatoin vapaasti hengittää
mä Bückeburgin puolla.