Heinrich Heine on meillä kuten muuallakin tunnettu etupäässä
"Laulujen kirjan" runoilijana. Keliäpä ei olisi kerran — koulun
yläluokilla ollessaan — ollut nuorien haaveidensa hartauskirjana
tämä lemmenrunouden klassilliseksi tullut codex? Ja onhan yksi sen
helmiä, "Lorelei", kesäisten vettemme vierillä jo ammoin koteutunut
helkkymään omien kansanlaulujemme joukossa. Laulujen kirjasta ovat myös
miltei yksinomaan ne muut Heinen runoelmat, joita siellä täällä on
ollut suomeksi tulkittuina. Onpa niitä aikoinaan jo ilmestynyt pieni
valikoimakin, Uotilan suomentama.
Laulujen kirja, 'Buch der Lieder', on kuten sanottu se teos, joka on
laajimmalle kantanut Heinen nimen kautta koko sivistyneen maailman,
tehnyt hänet tutuksi sellaisissakin piireissä, jotka muuten ovat
korkeammalle kirjallisuudelle vieraat. Eikä ihme. Onhan se aihe, jota
tämä pienoinen kirja kauttaaltaan käsittelee, tuo kaikkein yleisin
ja ymmärrettävin, joka ei lukijalta vaadi sen suurempia kirjallisia
edellytyksiä, jolla kunkin elämässä on ollut tärkeämpi tai vähemmin
tärkeä osansa. Ja ennen kaikkea ilmeneehän siinä yksi noita kykyjä,
jotka ovat maailmankirjallisuuden harvinaisimpia, synnynnäinen, jumalan
armosta runoileva lyyrikko. Uutta laulun kevättä, täynnä säveliä,
värejä ja tuoksua, nuoria uudistavia voimia, merkitsi tämä kirjanen
Saksan runoudessa, ja koko runotaiteen uudemmassa kehityksessä on
tunnettavana sen käänteentekevä vaikutus. Ihastuksella, samantapaisella
kuin ennen "Sturm und Drang"-polven päivinä Goethen 'Werther', se
otettiin ilmestyessänsä vastaan, ja Saksan suuret sävelrunoilijat
ovat siivittäneet sen laulut niiden helkkyvään lentoon kautta maiden
mannerten, niin että laulettu Heine sävellyksien lukumäärään nähden
jättää kauas jälkeensä kaikki muut nimet koko maailman runoudessa.
Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren
Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä.
Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan
vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen
niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen
nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se
mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja,
yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor'
tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä
liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on
noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre
himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä,
jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman
nimen.
Nykyajan-ihmisen yksilöllinen sielunelämä on se sointupohja, jolta
tämä uusisäveleinen runous on virinnyt, levoton, tuhatvivahteinen
niinkuin meri, jonka ensimäisenä suurena laulajana Heine samalla
kertaa esiintyy kotimaansa kirjallisuudessa. Meren maininkien vapaa
käynti on suonut poljennon Laulujen kirjan loppusoitolle, ihanalle
'Pohjanmeri'sikermälle, ja niin on Heine tässä kirjassaan, ehkä
varsinaisemmin kuin sitten vähää myöhemmin Grillparzer kuuluisassa
draamassaan, saattanut "Des Meeres und der Liebe Wellen" — meren ja
lemmen aallot — ikuisesti soilumaan saksalaisen runon säveleissä.
Mutta tämä tunnetuin ja tunnustetuin Heine ei ole vielä koko se
henkinen mahtaja, jona hän esiintyy muissa kypsyneemmän ikänsä
tuotteissa, eikä se, jona hän voimakkaimmin voi kiinnittää ja kiehtoa
yhä vielä lukijansa mielen. Syvällisempiä, ikuisemmin väräjäviä ovat
ne soinnut ja ne epäsoinnut, joissa hän pitkällisen kärsimyksensä
vuoteella, "patjahautaansa" kahlehdittuna, lauloi ilmi kaiken sen
elämän ja kohtalon tuskan, jonka syvyydet hän miltei yli-inhimilliseen
määrään sai mitata, 'Romanzero'ssaan, sen 'Lamentationen' ja 'Letzte
Gedichte' runoelmissa, ja vasta ennustettuna on tässä kirjassa
se Heine, jonka nimi säteilee samassa tähtisikermässä, niissä
Aristophaneen, Cervantesin, Rabelais'n, Swiftin ja Voltairen —
'Matkakuvain', 'Atta Trollin' ja 'Talvisen tarinan' kirjoittaja.
Harvinaiseen suuren laulurunoilijan lahjaan yhtyi näet hänessä
tuo kenties vieläkin harvinaisempi suuren ivarunoilijan, jona hän
esiintyy yhtenä noista maailmankirjallisuuden ensimäisistä, kotimaansa
ja oman aikansa suurimpana. Herkkä lyyrillinen tunteellisuus ja
sen rinnalla säkenöivä äly, sini-ilmoille vetävä haaveilu ja
leikkelyveitsen terävyinen erittelevä järki — molemmat hänen rotunsa
tunnusmerkillisiä hengenlahjoja — nehän ovat Heinen omituisen
runoilijatemperamentin vastakkaiset päätekijät, ne muodostavat jo
synnynnäisen pohjan sille särähtävälle kaksinaisuudelle, joka hänen
runoudessaan niin rehellisesti tulkitsee ajanelämän sisintä sielua,
sen raatelevia ristiriitoja, jossa on ikäänkuin palanen Faustia ja
palanen Mefistoa yhdistyneenä yhdeksi henkilöksi. Elämän suuruuden ja
elämän kauneuden polttava kaipaus, joka sitä elävämmin tajuaa näiden
vastakohtiin vangitun elämän ikuisen tragi-komedian, se tekee Heinestä
tuon suuren kaiken-ivaajan, jolle hänen kirjallishistoriallisessa
henkilökuvassaan kaikki muu tuntuu jäävän miltei vain vaikutusta
kohottavaksi taustaksi.
Sillä niin taiteellisesti oma itsensä kuin Heine kauttaaltaan onkin,
on hän tässä kohden kuitenkin enimmin mukana koko olennollaan,
antautuu enimmin alttiiksi ajan taistelurinnassa. Ranskasta käsin, kun
kotimaassa olo kävi hänelle mahdottomaksi, hän jatkoi taukoomatonta
taisteluaan Euroopan taantumussuuntaa vastaan. Hänen sähköisessä
ivassaan oli iskevä väkevimmät salamansa kohti pimeämielisen
ennakkoluulon ja sortovallan yökkötorneja se kapinamieli, jolla pyhän
alliansin ja ruhtinas Metternichin — Mitternachtin — ajan ilman
täytyi latautua. Tässä taistelussaan hänet saattaa sanoa Byronin
suureksi seuraajaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin ivan säilä
herpoo kuolevan Byronin kädestä, tarttuu siihen Heine ja käyttää
sitä miespolven ajan yhtä kätevästi ja tehokkaasti. Mutta viimeiset
kahdeksan vuotta tämän aseen käyttäjä itse kantoi kuoleman haavaa
rinnassaan.
Jo alusta alkaen on Heine, kuten sanottu, runoilijana harvinaisessa
määrin oma itsensä. Ne monenmoiset herätteet ja vaikutukset, jotka
voidaan osottaa hänen henkisen erikoisuutensa muodostumisessa,
koko se ajan ilma, jossa hän oli kasvanut, vanhan Goethen varjossa
kukoistava romantiikka, Byronin taistelukaunis esikuva, kaikki se ei
vaikuta hänessä vieraina aineosuuksina, vaan on sulautunut omaksi
voimakkaasti yksilölliseksi runoilijasävyksi. Ja alusta alkaen hän on
tuo suuri runomuodon, samoinkuin proosatyylinkin, mestari, joka oli
vallitseva saksankieltään häikäisevämmällä taituruudella kuin kukaan
muu. Hänen herkkävireistä mielikuvitustaan johtaa tosirunoilijan
välitön vaisto löytää vaihteleville tunnelmilleen niiden luontaisin
ilmaisu. Mutta tälle vaistolle tulee hänessä tueksi itsetietoinen
taiteilijapyrkimys, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten punninnut
tarkoittamansa vaikutuksen, joka ei jätä mitään satunnaisuuden varaan.
Tuo luonnonäänen tapainen välittömyys, millä hänen laulunsa tuntuu
soinnahtaneen ilmoille, on moninkertaisen taiteellisen muodostelutyön
hienoksi hioutunut tulos. Sen kiirastulessa on koeteltu niiden
muodon hivelevä notkeus ja sisällyksen voimakkaasti tihennetty,
alati vastakohtaansa hypähtävä tunnelmaelo, joka ei salli mitään
kuolleita kohtia väreilyssään. Aikakaudellemme ovat erikoisesti
ominaisia suuret keksijät, joiden ihanteena on kehittää koneistojensa
sirous ja teho yhä lähemmäksi täydellisyyttä, supistaa yhä vähempään
määrään voimaenergian hukkaankulutus. Samantapainen runollinen ja
ajatustaiteellinen keksijä-äly on Heine. Hänen tyylinsä välähtelevä
sanansattuvuus ja nopeakäänteisyys, sen kyky sanoa vähässä paljon,
sen joka tuokiossa uudeksi polttopisteeksi keskittyvä elävyys ovat
ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut mittaamattoman tärkeä sen
hengensävyn muodostumiselle, jota erikoisesti sanomme nykyaikaiseksi.
Sen jälkeen kuin Byronin, runouden Napoleonin, romanttinen uhmarunous
oli tehnyt nopean maailmanvalloitusretkensä, nostaen kaikkiin maihin,
varsinkin slaavilaisiin, vasalliruhtinaitaan, tuli Heinen vuoro. Hänen
vaikutuksensa maailmankirjallisuuteen on ollut yhtä laaja, mutta
meluttomampi, kestävämpi ja taiteellisesti hedelmällisempi, samoinkuin
hän itse kaikkinaisen dilettantismin kukoistusajalla, samanhenkisen
Musset'n keralla, oli kenties ainoa runoilija, joka ei sallinut
riviäkään, mistä hän ei olisi voinut taiteellisesti vastata.
Omituisena ja mieltäkiinnittävänä ilmiönä edustaa Heine aatteellisesti
19:nnen vuosisadan toista neljännestä yhtenä aikamme tärkeimmistä
henkisistä tekijöistä. Kasvaneena saksalaisen romantiikan maaperältä,
itse sen kehtomailla Reinin varrella, saaden ranskalaisen sivistyksen
ja viettäen suurimman osan voimansa vuosia gallialaisen maailman
sydämessä, ollen sitäpaitsi jo rotuperältään erotettu kotimaansa
yhteiskunnalliselta ja kirkolliselta yhteispohjalta saattoi hän
sitä helpommin henkisesti vapautua näkemään kaikkia perinnäisyyden
pyhittämiä olojen ja käsityskantain yksipuolisuuksia puolella ja
toisella ja sitä ennakkoluulottomammin luomaan katseensa kohti uusia,
inhimillisyyttä lähempiä tulevaisuuden ihanteita.
Mutta kaiken tämän takaa, ja sisällykseltään kaiken tämän määräämänä,
hänen maailmankansalaishenkensä perussävy osottaa koko runollisessa
ilmauksessaan ominaisuuksia, jotka epäilemättä on katsottava
johtuneiksi sen rodun sielullisista erikoisuuksista, mihin hän kuului.
Hänellä ei ole suuria, sopusuhtaisia kokonaisuuksia vallitsevaa
plastillisuutta, mutta sen sijaan musiikin sisäisiä maailmoja
avaava kyky, hänen runovoimansa ei vietä voittojaan ulkokohtaisen
todellisuuden rikkaassa kuvaamisessa, vaan kohotessaan sen piiristä
omituisiin haaveellisiin ilmestysnäkyihin. Mielialojen asteikossa
soivat väkevässä värinässä vain äärimmäiset intohimoiset sävelet,
kaikki saksalainen gemyyttisyys on siinä olematonta. Se on sama
runohenki, joka ammoin hänen hebrealaisten esi-isiensä suulla runoili
Korkean veisun ja Salomon saarnaajan, siirrettynä meidän aikaamme ja
aatemaailmaamme, hänen sanansa siivittää sama hillitön vääjäämättömyys,
millä vanhan testamentin miehet julistivat tuomionsa kansoille ja
valtiaille, ja myöskin väre samaa halki aikojen kaikuvaa kantovoimaa.
Heine liittyy niiden miesten lukuisaan sarjaan, joissa hänen vainojen
karaiseman heimonsa henki ajasta toiseen on tärkeällä tavalla astunut
vaikuttamaan ihmiskunnan kehityskulkuun.
Puolen vuosisadan aika erottaa meidät jo Heinrich Heinestä. Ne
ajanolot, jotka olivat hänen runoutensa kehyksenä, kuuluvat jo
historiaan, siinä aatteiden taistelussa, jonka Tyrtaios-laulajana hän
seisoi tuona modernin hengenelämän murrosaikana, ovat jo polttopisteet
paljon silloisestaan siirtyneet. Mutta vielä on hänen runoutensa
varsinaisesti nuorta runoutta, ei ainoastaan siinä merkityksessä,
missä kaikki tosirunous on ikuisesti nuorta, vaan siten että se vielä
suoranaisesti vaikuttaa elävänä voimana keskellämme, että nousevat
polvet omistavat sen omana laulunaan, ja että sitä vastaan myös vielä
elää kaiken kaatuvan vanhan ainainen kammo ja epäluulo kaikkea nuorta,
uudistavaa vastaan. Samalla tenholla kuin syntymisensä päivinä se
laulu yhä vielä herättää mielissä ihastusta ja vihastusta, ei vain
kolmatta: välinpitämättömyyttä. Yhä vielä kuuluu Heine runouden
taistelevaan kirkkoon. Vieläkään ei hänelle ole annettu anteeksi
niitä kuolemansyntejä, joita hän teki poroporvarillisuutta ja
kansallista omahyväisyyttä vastaan. Yhä vielä kummittelevat saksalaisen
kuntomielisyyden kiivailut häntä vastaan kieltäen hänen arvonsa sekä
runoilijana että ihmisenä, julistaen hänet pannaan kaiken pyhän ja
korkean pilkkaajana, epäuskon, epäsiveellisyyden, epäisänmaallisuuden
apostolina. Hänen maanpakonsa ei ole vielä laannut — onhan tähän
päivään saakka runoilijan muistopatsas koditon hänen synnyinmaassaan,
samoin kuin hän oli itsekin koko loppupuolen ikäänsä, neljänneksen
vuosisataa. Mutta sitä enemmän hän on saanut laajaksi kodikseen koko
sivistyneen maailman, tullut ihmiskunnan omaksi niinkuin harvat
runoilijat. Jälkeisen ajan parhaissa, hienoimmissa hengissä voidaan
havaita hänen vaikutustaan, ja koko uudemman laulurunouden yli liikkuu
vielä hänen elävä henkensä. "II morto Enrico poetava ancora."
Tässä vaikutuksen yleismaailmallisessa laajuudessa on Heineen
verrattava vain yksi ainoa viime vuosisadan Saksan henkisistä
suurmiehistä, Friedrich Nietzsche, — filosofian lyyrikko. Hänkin
oli samanlainen joustava voima, jonka mullistavaa vaikutusta koko
aikamme henkiseen käsityskantaan eivät voi tehdä tyhjäksi mitkään
puoskariksi-julistelut ammattifilosofien puolelta, kumpaisenkin
häikäisevä esitystapa on merkinnyt uudistavaa käännettä nykyaikaisessa
tyylitaiteessa, ja lopuksi, kumpaisenkin osana oli sama traagillinen
murtuminen viimein yli voimien käyvässä taistelussaan niitä valtoja
vastaan, joille kuolematonten jumalainkaan ei sanota mitään mahtavan.
Niinpä on sillä runoelmalla — toisella Heinen kahdesta suuremmasta
yhtenäisestä runoteoksesta — joka täten suomenkielisessä asussa
esiintyy, muukin kuin pelkästään kirjallishistoriallinen
mielenkiintonsa Heinen säkenöivimpänä satiirina ja yhtenä koko
satiiriilisen kirjallisuuden huippuja. Se aatteiden taistelu, joka on
virittänyt tämän runoelman rohkeat soinnut, ei ole loppuun taisteltu.
Samat sovittamattomat ristiriidat, sama vapaudenvaino ovat ominaisia
nykyisenkin yhteiskunnan elämälle. Kaikki se satunnainen ajallisuus
ja paikallisuus, jonka otsalle runoilijan iva on leimannut ikuisen
polttomerkkinsä, on vain tullut tunnuskuvaksi samojen takana olevien
voimien vaihtuville ilmiöille. Niiden yhä uudestaan kasvavia päitä
vastaan viuhuu myös yhä uudestaan runoilijan kärventävä salamavaaja.
Ikäänkuin leimuava ukkospilvi yli aikamme sotilasvaltaisen, kansa- ja
luokkasortoisen taantumuskauden on tämä laulu silloisesta 40-luvun
Saksanmaasta. Ja paljon täytyy olla toisin, ennenkuin se on jäänyt
vain kaukaiseksi, kaikkien turvallisesti katseltavaksi tulitukseksi
takaiselle taivaalle. Umpimähkään iskee ukkonen luonnossa. Tässä on
vasamiaan singahuttamassa aatteellisen pyrkimyksen korkealle tähdätty
joutsi. Kaiken tuon kirvelevän, hillittömän pilkan takana on sydän,
joka enemmän rakastaa isänmaataan kuin vihaa sen vikoja, on runoilijan
tietoisuus tehtävänsä suuresta oikeutuksesta, on usko voitolliseen
inhimillisyyteen. Sitä pilkkaa ei asesta aution epäilyn ja kieltämisen
hävitysiloinen henki, vaan sen epäilyn ja kapinan, joka on ihmisten
ja kansain ainainen edistyskannus kohti vapautumista ajatuksessa
ja elämässä, sen jolle Carducci on laulanut "Inno a Satana'nsa", se
Lucifer, jonka nimelle henkisesti peloitetut ristivät silmiään ja jonka
nimi myös on Foibos Apollon, valoisan lyyryn ja valoisien nuolten
jumala.