Vanha emäntä: "Kun vain terveinä palaatte, en välitä muusta. -- Viekää
Ilma-lapselleni paljon terveisiä ja pyytäkää, että hän tänä kesänä
tulisi Kultarantaan. Siitä on jo vuosia, kun hän viimeksi täällä kävi.
-- Olen häntä ikävöinyt."
Helkky: "Saatan pyyntösi Ilmalle, äiti! Vaan ei -- meidän täytyy
lähteä! Hyvästi äiti, ja muut!"
Kymmenet voimakkaat kädet tarttuivat airoihin, ja kohisten läksi vene
ulapalle.
* * * * *
Kevätpäivä oli kaunis. Voijolasta tulikin oma pursi matkaan, täältäkin
kun lähdettiin kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta. Päiviä oli
purjehdittu, Voijolan uisko edellä, Kultarannan perässä. Aikoja sitten
oli Juutinraumasta purjehdittu Vikenin aavalle selälle. Nyt päästiin
senkin yli ja käännyttiin Tunsbergin kapeaan vuonoon. Soutajat vetivät
tasaisessa tahdissa ja ihmettelivät itsekseen, tuleeko milloinkaan
loppua tästä vuonosta, yhä vain uusia käänteitä. Ja nuo rannat!
Tämmöistä ihmelahtea ei Suomessa ollut. Mutta mitä kummaa! Kun vihdoin
lähestyttiin Tunsbergin kuuluisaa kauppakylää, oli vuonon kummallakin
rannalla sotalaiva sotalaivan vieressä. Kilpailupursia olivat he pitkin
matkaa nähneet, mutta nuo keihäskokkaiset sotauiskot, mitä niillä
täällä soittokilpailuissa! Ja Helkky laski ohikuljettaessa. "Ainakin
viisikymmentä sotapurtta", huusi hän Voijolan Eerikille toiseen
veneeseen. -- "Kuusikymmentä olen minä saanut. -- Katsos, katsos
tuota! Oletko ikinä nähnyt suurempaa purtta! Se on kuin meren suuri
lohikäärme." Mutta Helkky ei enään ennättänyt vastata Eerikille, sillä
laskettiin jo Tunsbergin rantaan.
Kuningas Olavin miehet olivat vastaanottamassa kilpailuun saapuvia.
Näiltä kysyi Eerik heti, miksi tuolla vuonon partailla oli niin paljon
sotapursia. Ja Olavin miehet kertoivat iloisina, että he olivat menossa
kuninkaansa kanssa suurelle sankariretkelle Vendien maahan [Itämeren
etelärannalla] noutamaan Olavin puolison, kuningatar Tyyran, suurta
omaisuutta sieltä. Lähtö oli tapahtunut vallan äkkiä. Kuningas asui
puolisoineen kaikessa rauhassa Nidarosissa [Nidaros, Trondhjemin vanha
nimi]. Eräänä päivänä käveli Olavi rantakujalla ja tapasi siellä
miehen, jolla oli ihmeen ihania ruusuja. Kun koko Nidarosissa ei tähän
vuodenaikaan vielä ollut ruusuja, valitsi kuningas kauneimman ruusun
ja lähti sitä viemään puolisolleen Tyyralle. Mutta Tyyra työnsi itkien
ruusun luotaan ja sanoi: "Suurempia lahjoja antoi isäni ennen mulle,
mutta hän ei pelännytkään lähteä muille maille rikkautta etsimään.
Mutta sinä, sinä et uskalla lähteä Vendinmaalle minun aarteitani
noutamaan, sillä sinä pelkäät veljeäni kuningas Sven Pörhöpartaa
Juutinmaalla." Kuningas Olavi hypähti vihanvimmassa pystyyn. Kuin
tulessa ja ilmassa lähetti hän käräjäkapulat kaikille ilmoille.
Nidarosin käräjillä sitten päätettiin heti lähteä suurelle retkelle
Vendiin. "Ja tällä retkellä nyt olemme", päätti kertoja. "Katsokaas,
tuo suunnaton pursi tuolla on kuninkaan laiva 'Iso Käärme'. Tuo hiukan
pienempi on 'Pikku Käärme'. Tuolla on 'Kurki', tuolla 'Kotka', tuolla
'Susi'. Tänne Tunsbergiin poikkesimme vain kilpailujen ajaksi. Heti
kilpailujen jälkeen jatketaan matkaa etelään. Oh, on ihanata olla
kuningas Olavin miehenä, sillä suurempaa sankarikuningasta ei ole ikinä
ollut pohjan tähtien alla." -- -- --
Miehet sijoitettiin asumaan kauppakylään, joka sijaitsi vuonon
pohjukassa, mutta kilpailijat saatettiin kuninkaan komeaan
sankarihoviin, joka sijaitsi uljaan Linnatunturin harjalla, kauppakylän
pohjoispuolella.
Seuraavana aamuna alkoi kilpailu. Suuren sankaripirtin kunniapaikalla
istui kuningas Olavi ja hänen puolisonsa Tyyra. Kuninkaan seurue,
"hird", asettui ympärille, kukin määrätylle paikalleen, kuninkaan
lähimmät sukulaiset vähän korkeammalle muita. Koko suuri sankaripirtti
täyttyi pian skaldeista, soittajista ja laulajista. Onnen kultainen
kannel oli pöydällä pylväitten välissä, vastapäätä kunniaistuinta.
Ensin soittivat kuningas Olavin hoviskaldit, mutta kyyneleitä ei
urhojen silmissä näkynyt. Sitten siinä soitti Olavi Sylikuninkaan paras
hoviskald, sitten kuningas Sven Pörhöparran lähettämä soittaja, mutta
tulos oli molemmilla sama: ei kyyneleitä! -- Nyt soittivat kymmenet
muut Svitjodista ja muualta tulleet soittajat, mutta ei vain näkynyt
kyyneleitä. Vasta kun Islannista tullut soittaja otti kanteleen
polvilleen, valtasi liikutus sydämet, ja urhojen kasvot vavahtelivat
-- mutta ei muuta. Nyt soittivat eestit. Kun Karjalan Osman lähettämät
soittajat astuivat esiin, pidätti vanhempi Helkky henkeään -- miten nyt
kävisi! Ensin soitti toinen, urhojen kasvot värähtelivät. Sitten otti
toinen kanteleen, ja mitä! Tyyran pitkien silmäripsien alta helmeili
kirkkaita kyyneleitä. Urhot olivat liikutettuja, mutta sittenkään
ei kellään ollut kyyneleitä. Kun karjalaiset lopettivat, oli hetken
keskeytys. Kuningas Olavi luuli jo, ettei kilpailijoita enään ollut, ja
että siis onnen kannel jäisi hänen hoviinsa seuraavaan soittojuhlaan
asti. Siksi hän iloisena kysyi: "Eikö kukaan enään tahdo kilpailla
kultakanteleesta?"
Silloin astui esiin nuori Helkky, kalpeana, arkana. Urhot katsoivat
ihmetellen toisiinsa: Tuommoinenko parraton nuorukainen aikoi kilpailla
harmaapäitten rinnalla! Kuningas ja kuningatar kumartuivat eteenpäin
katsomaan nuorukaista, joka hennoin sormin näppäili, viritteli
kanteletta. Helkystä tuntui niin pahalta, että hän olisi tahtonut
juosta metsään. Kuinka kummassa Helkky-eno olikaan saanut hänet
taivutettua lähtemään tänne! Oi, miten paljon parempi olisi kotona!
Siellä on äiti ja isoäiti ja pieni, hento orjatyttö, joka kerran
oli ryöstetty vanhempiensa ihanasta kodista. Kuinka hän oli heitä
ikävöinyt kaiken matkaa! Kunpa kerran vielä pääsisi kotiin. Helkky
alkoi soittaa. Ja voi, tämän kultaisen kanteleen ihmeellinen sointu
tempasi hänet mukaansa. Hän ei nähnyt ketään, ei muistanut olevansa
sankaripirtissä, hän vain soitti, soitti. Koko sielunsa syvän ikävän
vuodatti hän kanteleen kieliin. Oi, äiti, äiti ja surullinen, pieni
orjatyttö, jonka tie oli ollut kyyneleitä täynnä, siksi kunnes hänet
ostettiin Kultarantaan. Tyttö-rukka, kyyneltyttö, surunlapsi, nyt saat
yksin itkeä rantakivellä surmatuita vanhempiasi ja poltettua kotiasi!
Tyttöraukka, kyyneltyttö, surunlapsi! Ja kannel kaikui yhä pehmeämmin,
oi nyt se aivan itkee orjatytön kärsimyksiä. Kuningatar Tyyra
nyyhkytti, kuningas Olavi sai silmiinsä kuumia kyyneleitä ja lopulta
kihosi kyynel jokaisen urhon silmistä.
Helkky heräsi kuin unesta ja herkesi soittamasta. Sankaripirtissä
vallitsi haudanhiljaisuus. Vihdoin nousi kuningas Olavi ja sanoi:
"Nuorukainen, kuka lienetkin, minä julistan sinut voittajaksi! -- Kuka
olet ja mistä?"
"Olen Suomesta Kultarannan Helkky."
"Ah, kuningas Sampsan maasta. Ota kannel omaksesi ja tuokoon se
Suomelle ikuisen onnen!" -- -- --
Sankaripirtin vieressä oli ennen ollut pyhä lehto ja sen keskellä Freyn
temppeli. Mutta kuningas Olavi, joka innokkaasti levitti kristinuskoa,
oli hävittänyt temppelin perustuksiaan myöten ja kaadattanut pyhät
puut. Näin oli paikalle muodostunut käräjäkenttä. Tälle kentälle oli
nyt järjestetty yhteinen ateria, johon kaikki kuninkaan miehet, kaikki
vieraat, koko sotajoukko ja koko kauppakylä oli kutsuttu. Kokonaisena
paistetut hirvet, karhut, lehmät ja muut siellä odottivat ja olutta
oli suurissa sammioissa. Aterian aikana soittelivat maan ääristä
tulleet kilpailijat ihmisten iloksi. Mutta kun nuori Helkky otti
kultaisen kanteleensa, Helkky-eno harppunsa ja Uulo huilunsa ja he
sitten yhdessä soittivat, sanoi kuningas ja kuningatar ja koko kansa,
että se oli soittoa, jommoista ei ikinä ennen oltu kuultu Tunsbergin
soittojuhlilla. -- -- --
Seuraavana aamuna lähti koko suuri sotalaivasto kohti etelää ja sitä
seurasivat monet soittajapurret. Kun oli kuljettu läpi Juutinrauman,
kääntyi Kultarannan ja Voijolan pursi pohjoiseen, mutta kuningas
Olavin mahtava laivasto jatkoi edelleen matkaansa itään. Suomen miehet
katselivat vielä erotessakin noita satumaisen komeita laivoja. Siinä
uivat Iso Käärme ja Pikku Käärme kuin sorsaemot poikueensa keskellä.
Kuningatar Tyyra seisoi puolisonsa vieressä Ison Käärmeen kokassa,
katseli pohjoiseen kääntyviä laivoja ja sanoi: "Siinä nyt menee onnen
kultainen kannel Suomeen. Kun ei nyt vain onni erkanisi retkeltämme,
niinkuin tuo kannel erkani."
"Minä en ainakaan pelkää, tulkoon mitä hyvänsä, yrittäköön Sigrid
Ylpeä vaikka kuinkakin kostaa", vastasi kuningas Olavi ja sai sankarin
ryhdin. Ja hän piti sanansa. Kun muutamien viikkojen päästä taisteltiin
Svolderin mainehikas taistelu, syöksyi hän, viimeiseen asti taistellen,
mereen. Ja aallot kietoivat pehmeään vaippaansa tämän Pohjolan satujen
suurimman sankarin, kuningas Olavi Trygvenpojan.
* * * * *
Vihdoinkin näkyivät kotoiset selät, kotoiset rannat. Saarien lomitse
palasi Kultarannan komea pursi pitkältä matkaltaan. Sitä seurasi
Voijolasta asti toinen pienempi, Ilma ja Eerik kun lapsineen tulivat
vierailemaan Kultarantaan pitkästä ajasta. Miten soma olikaan tuo
kotilahti, ja Ilman sydän vavahti ilosta, kun veneen kokka kosketti
valkamaa. Tulijat olivat päässeet aivan huomaamatta rannalle. Vasta
kun he nousivat rantatörmää, syöksyivät pikku pojat hirveällä rymyllä
vastaan. Mutta kun he näkivät Ilman ja Eerikin ja heidän lapsensa,
pysähtyivät he ujoina katselemaan. Tuommoinenko oli Ilma-täti! --
Pihalla vasta ehättivät kaikki vastaan. "Ilma, Ilmalapseni", sanoi
äiti ja sulki Ilman syliinsä. Kirkkaat kyyneleet täyttivät Ilman
silmät. "Katsos, äiti, tässä ovat lapseni", sanoi hän vihdoin
kyyneleitään kuivaten. Nyt vasta huomasi äiti Eerikin ja lapset ja
kaikki matkaltapalaavat, ja sanomaton riemu täytti hänen sielunsa.
Kun Helkky vielä iloisena sanoi: "Äiti me voitimme onnen kultaisen
kanteleen, nyt tulee Suomellemme ikuinen onni", tuntui äidistä, ettei
hän enään kestänyt kaikkea tätä onnea. Hän istahti paadelle pyhän
pihlajan alle levähtämään. Joka taholta kuului nyt huutoja: "Helkky,
sinun pitää soittaa, sinun pitää soittaa onnen kultaista kannelta!" --
Nuori Helkky otti kanteleensa ja asettui pihatuomen alle. Ilma istahti
äidin viereen paadelle ja siihen lähelle tulivat vielä Hyvämieli,
Pilvikki ja Helkky. Eerik ja Uulo istuivat lasten kanssa kedolle. Nuori
Helkky alkoi soittaa. Ja voi sitä soittoa! Siinä soi todella kultainen
kannel, joka Suomelle toi ikuisen onnen! -- Äidistä tuntui, ettei
hän kestä tätä onnen äärettömyyttä. Ilma ja Hyvämieli tässä, Helkky
ja Pilvikki tuossa, lapsenlapset tuolla ja onnen kultakannel soi.
Hän sulki silmänsä ja painoi kädellään sydäntään, siellä tuntui niin
omituiselta. Sitten hän taas aukaisi silmänsä. Mitä ihmettä! Hän näki
kaiken kuin sumun läpi. Ja voi! Tuo soittaja tuolla kaukana, kaukana
etäisyydessä ei ollutkaan nuori Helkky, vaan Kulkija-Helkky, joka
istui ihmeen ihanassa puutarhassa ja soitti ikuisen onnen kannelta.
Nyt aukeaa kultainen portti ja ihana olento viittaa häntä tulemaan
puolisonsa luo. Säveleet muuttuvat ijäisyyden sulosoinnuiksi. --
"Oi, ihanuuden äärettömyyttä! Minä olen niin onnellinen, onnellinen,
onnellinen...", kuiskasi äiti. -- Ilma katsahti äitiinsä ja kalpeni.
Äiti painoi päänsä pihlajaan ja näytti nukkuvan. Ilma tarttui hänen
käteensä, se oli kylmä. Hyvämieli nousi pelästyneenä, kumartui äidin
yli ja sanoi: "Äiti." Mutta äiti ei vastannut. Hätääntyneinä riensivät
siihen kaikki. Ja salamana selvisi heille: äiti on kuollut, oi kuollut!
Ilta-aurinko loi hänen ylitsensä lempeän hohteen ja hänen kasvoillaan
oli kirkastettu hymy. Melkein tiedottomina vaipuivat lapset ja
lastenlapset polvilleen äidin ympärille ja heidän olentoaan värisytti
yksi ainoa syvä nyyhkytys: äiti, äiti, äiti! Ja keväinen metsä ja
lahdelman laineet, illan tuuli ja nurmikon kukat nyyhkyttivät heidän
kanssaan: äiti, äiti, äiti!