Helkky: "Eivät. Ainoastaan ne pääsevät, jotka täällä ahkerasti palvovat
Kristusta, polvistuvat joka päivä kuvan eteen ja lukevat taikaluvun,
jonka hän itse on opettanut."
Äiti: "Polvistukaamme mekin tuonne kuvan eteen ja lue sinä Helkky se
taikaluku!"
Siinä olivat kaikki polvillaan pienessä uhripirtissä ristiinnaulitun
edessä ja Helkky luki uudestaan: "Pater noster..." Ja Ristiinnaulittu
katseli heitä niin lempeästi kuin tahtoen sanoa: "Minä näen kyllä
käsitteiden vajavaisuudet, erehdyksenne. Mutta näen myöskin sydäntenne
vilpittömyyden. Joka minun luokseni tulee, sitä en työnnä pois."
* * * * *
Äiti ja Hyvämieli saapuivat rantaan ja pysähtyivät hetkeksi
hengähtämään ennenkuin nousivat veneeseen. Laskeva aurinko purppuroi
lännen taivaan, ja meren mainingit nukahtivat pyhän lehdon rantaan.
Äiti sanoi viimein: "Niin juhlallista oli tuolla pyhän lähteen
reunalla. Pikku Virpi! Koko henkien lehto tuntui kuuntelevan,
kummeksivan. Miten ne henget voisivatkaan ymmärtää niitä valkean
haltijan luoteita, joita Helkky luki. -- Soma on pikku Virpi, ja kovin
on Helkky ihastuksissaan."
"Tottahan nyt, mistäs sitten enään! -- Onnellinen Helkky!" vastasi
Hyvämieli surunvoittoisesti.
Äiti katsahti tutkien tytärtään ja hänen lämmin äidin sydämensä aavisti
samalla paljon. Siksi hän virkkoi hiljaa: "Minä tiedän, että sinäkin
kaipaat onnea, mi on tullut Helkyn osaksi. Mikset ole kertonut minulle
kaikkea?"
Hyvämielen poskille kohosi helakka, puna ja hänen päänsä painui alas.
Sitten se taas nousi hitaasti ja hän katsoi äitiään läpi kyynelverhon.
Äiti aukaisi hänelle sylinsä, ja siinä kertoi Hyvämieli katkonaisesti:
"Sinä tiedät, äiti, miten usein tuo kaukaisen erämetsästäjän poika,
Seppo, on käynyt meillä."
"Tiedän. Ja sinä rakastat häntä."
"Niin, äiti! Olen jo kauan rakastanut Seppoa, sillä hän on hyvä,
sanomattoman hyvä. Kuulisit, kuinka hän soittaa joskus huiluaan
rantakivellä. Äiti, minä todella rakastan, en sille mitään mahda."
"No mutta, eikö Seppo sitten pidä sinusta?"
"Pitää kyllä -- niin luulen ainakin. Mutta hän on niin ujo ja arka, ei
hän edes uskalla uneksia kuulun Kultarannan tytärtä vaimokseen."
"Mikset sinä ole vapauttanut häntä arkuudestaan, kun kerran pidät
hänestä?"
"Olen ajatellut, ettet sinä pitäisi siitä, jos Seppo jäisi vävyksi
Kultarantaan."
"Rakas, rakas lapsi! Kuinka sellaista olet voinut ajatella! Otinhan
itsekin kerran kulkijan hyvän ja hellän. Tiedätkö, suurempaa iloa et
voisi minulle tuottaa, kuin että jäät Kultarantaan. En kestäisi enään
uudestaan sitä, mitä tunsin, kun Ilma nousi Eerikin purteen."
"Sitten, äiti, olen pelännyt sitäkin, että saan usein kuulla, kuinka
puolisonani on köyhä metsästäjä. Sampsan Terhen on pisteliäs. Hän
tietää olevansa suuren Joensuun tytär, eikä voi ollenkaan ymmärtää,
että sydän voi kiintyä sellaiseenkin, jolla ei ole sukua, ei rikkautta
-- -- --."
Äiti suoristautui äkkiä, sanoi: "Älä unohda, että Kultaranta on minun
kotini, jonka nokisen kurkihirren alla oma tyttäreni aina on asuva
turvassa. -- Katsos, suku ja rikkaus on kyllä muualla kaikki kaikessa,
mutta ei Kultarannassa. Niin kauas ajassa taaksepäin kuin kertovat
pyhän tammen vuosimerkit, on Kultarannassa aina sydämen tunteet
asetettu rikkauden edelle. Ja siksipä meillä aina onkin ollut enemmän
onnea kuin muualla. Jos joskus on sattunut, ettei sukuni jäsen ole
saanut sydämensä valittua, silloin on onnikin kaikkonut kauas. Onneton
oli isäni, eikä voi Sampsaakaan sanoa onnelliseksi. Mutta isoisäni,
joka orjanaisen kohotti Kultarannan emännäksi, oli sanomattoman
onnellinen. -- Oma lapseni, ota Seppo ja ole onnellinen!"
"Äiti, rakas äiti, sinä olet niin ihmeellinen", sai Hyvämieli vaivoin
sanotuksi.
Ilta jo hämärtyi, kun he nousivat veneeseen kulkeakseen salmen poikki
kotirantaan. Soutaessaan sanoi Hyvämieli: "Seppo on kai jäänyt meille,
kun hän vasta tänään päivällä tuli. Äiti, minä tiedän, että hän odottaa
meitä."
"Odottaa sinua", oikaisi äiti hymyillen.
Hyvämielikin hymyili ja hänestä tuntui kuin tuo painostava
surumielisyys olisi ijäksi jättänyt hänet. Kun vihdoin päästiin
kotirantaan, olikin siinä heti Seppo vetämässä venettä maalle.
Äidillä tuntui olevan niin kumma kiire pirttiin, mutta Hyvämieli jäi
odottamaan Seppoa. Vene oli paikoillaan ja Seppo kääntyi lähteäkseen.
Silloin Hyvämieli ojensi hänelle molemmat kätensä. Vavahtaen tarttui
Seppo niihin, sillä tämä tuli niin odottamatta. He seisoivat kauan
käsityksin. Vihdoin sanoi Hyvämieli hiljaa: "Etkö tahtoisi jäädä
Kultarantaan ja olla ikuisesti minun?" -- Seppo vavahti uudestaan.
Hän veti Hyvämielen luoksensa ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän
sanotuksi: "Minä olisin ollut ikuisesti sinun, vaikka en koskaan olisi
saanut jäädä Kultarantaan."
* * * * *
Melkein samoihin aikoihin kuin Seppo jäi vävyksi Kultarantaan,
tapahtui muitakin muutoksia. Nousiaisten Reon pieni poika oli kuollut
ja hänen äitinsä päätti nyt lähteä oman heimonsa luo Eestiin. Mitäpä
hänellä enään olikaan täällä Suomessa, kun hän oli kadottanut molemmat
rakkaansa: miehensä ja poikansa. -- Kun nyt asiat näin olivat, sanoivat
kaikki, että Sampsan täytyy muuttaa Nousiaisiin ja ruveta rannikon
vakinaiseksi johtajaksi, kuninkaaksi. Talvikäräjillä markkinoitten
aikana päätettiin asia lopullisesti ja silloin ei Sampsa enään
vastustanut, vaan muutti vaimoineen ja lapsineen Nousiaisiin. Siellä
hän otti huostaansa Reolle kuuluvan kartanon ja suuret alueet ja rupesi
täydellä todella hoitamaan alueensa asioita. Siihen hän olikin kuin
luotu eivät syntymämerkit suotta olleet ennustaneet, että hänestä oli
tuleva heimonsa suurin kuningas. Kuinka hyvin hän osasikaan järjestää
puolustuksen! Ja niin lujasti sai hän Suomen heimon liittymään yhteen,
ettei edes verottaja Svitjodista uskaltanut näyttäytyä. Yli merien ja
maitten kulki maine Sampsan viisaudesta ja Suomen mahtavuudesta.
Mutta nuori Seppo jäi Kultarantaan äidin avuksi. Pian hän perehtyikin
isännän tehtäviin. Miten suloiselta tuntuikaan, kun hän illalla palasi
töistään kotiin, jossa odotti hyvä äiti ja hellä, rakas Hyvämieli. Ja
vanha äiti mietti usein itsekseen: "On se ihmeellistä, miten suuresti
onni suosii tätä Kultarantaa!"
Vuonna 1000.
Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Kuinka paljon ne olivatkaan
matkallaan kylväneet kukkia ja kyyneleitä. Mutta näitten vuosien
kuluessa olivat lastenlapset heijailleet utu-unelmansa tuohikehdossaan,
soperrelleet sormi suussa ensimäiset sanansa, leikkineet leikkinsä
keväisillä kentillä, poimineet punaiset mansikat mäen rinteiltä ja
puhallelleet paimentorvea suvisen illan suussa.
Kultarannan vanha emäntä, rakas mummo, oli saanut Ajattaren
lahjoittaman valkean seppeleen, jota lastenlapset niin mielellään
hyväilivät. Karvetin vanhin tytär, kaunis Virpi, oli jo immeksi ylennyt
ja siksi yritti jo toinenkin tytär, mutta 15-vuotias Uulo-poika ei
liioin välittänyt tämän maailman huolista. Jos kunne kulki, jos mistä
tuli, oli huilu aina kainalossa. Ja soitto se näytti Karvetin pikku
pojillakin olevan tärkeintä. Kultarannan Hyvämielen vanhin poika,
Helkky, oli myöskin haaveksiva soittaja, kannel oli hänelle kaikki
kaikessa. Sanottiinkin, että hän oli suurin soittaja koko suvussaan,
isoisäänsäkin suurempi. Ja mummo sanoi usein hymyillen: "Jos vain
Helkky pannaan pojalle nimeksi, tulee siitä aina soittaja." -- Muut
Hyvämielen lapsista olivatkin tyttäriä.
Kevään ja kukkaset loi tämä kasvava polvi ympärilleen. Oli aivan kuin
Kultarannan ja Karvetin maat ja metsät, salmet ja selät olisivat
helkkyneet pelkkää laulua ja riemua. Ja vanhasta Kultarannan emännästä
tuntui kuin pysyisi hän tässä keväisen onnen tuoksussa ikuisesti
nuorena. Monasti, kun hän keväisen illan hämärissä katseli nuorten
leikkiä ja kuunteli kanteleen kaunista soittoa, tuntui hänestä kuin
ei hän olisikaan 70-vuotias isoäiti, vaan nuori, maankuulu Impi, ja
soittaja tuolla tuomen alla Kulkija-Helkky, joka juuri oli palannut
kaukaisilta mailta. -- -- --
Mutta tulipa kevät, jolloin ilo ja riemu katosi Kultarannasta,
katosi koko Suomesta -- ah, koko maailmasta. Se oli kesä v. 999.
Etelässä tiedettiin, että maailman viimeiset ajat olivat käsissä. Kun
tulee talvipäivän seisaus ja kirjoitetaan vuosi 1000, silloin tulee
maailmanloppu. Niin silloin. Ja väristys kävi läpi kristikunnan,
ja kauhun aallot vyöryivät maailman ääriin asti. Ainoastaan
Provencessa, ruusujen maassa, jatkui vielä jonkun aikaa elämän ilo.
Naiset istuivat oikeutta rakkauden tuomioistuimissa, ja trubaduurit
virittelivät harppujaan. Mutta muualla! Ah, taivas varjelkoon! Itse
karvajalka pääpaholainen asteli Rooman kaduilla, ja aurinko laski
kerran sahraminkeltaisena. Maantien rosvot ja metsien ryövärit
pukeutuivat katumusvaippaan ja riensivät kirkon siipien suojaan,
jotta pelastuisivat siitä hirmuisesta tulimerestä. Itsensäkiduttajat
ruoskivat ruumiinsa verille, jotta sielu sitä kirkkaampana rientäisi
Herraa vastaan. Luostareitten asukkaat toimittivat päivittäin
kaksinkertaiset katumusharjoitukset, ja haudankaameana kaikui
kaikkialla virsi:
"Dies irae,
dies illa."
[Päivä vihan, päivä vaivan.]
Vavisten jätti kansa arkiset työnsä ja täytti kirkot ääriään myöten.
Itse ruhtinashoveihinkin hiipi kauhu. Haaveellinen Otto III lähti
katumusretkelle Gnesiin ollakseen juuri rukoukseen vaipuneena ystävänsä
Adalbertin haudalla, kun se suuri hetki tulee. Puolan ruhtinaalle hän
lahjoitti suuria oikeuksia, jotta Herrakin muistaisi häntä lahjoillaan.
Ranskan Robert II päästi omin käsin aarreaittansa varkaat pakenemaan,
jotta ei Herrakaan lukisi hänen syntejään. Anjoun hurja Fulko Musta
lähti toivioretkelle Palestinaan asti. Mutta Englannin Etelred ei
osannut tehdä mitään, hän vain astui ja päivitteli, niin että hoviväki
alkoi kutsua häntä Etelred Neuvottomaksi.
Kaamea kohina täytti kokomaan. Abbasidien valtakunnan kuuluisin
runoilija, silmäpuoli Abul'ala Ma'arri istui miettien puun alla ja
kirjoitti runovihkoonsa: "Mielipuolen tavoin me hymyilemme, mutta
parempi olisi, jos itkisimme." Beduinipäällikkö seisoi sydänyön aikana
telttansa ovella, katseli tummaa taivaanrantaa ja oudot aavistukset
täyttivät hänen mielensä. Erakko erämaassa vaipui syvään mietiskelyyn,
ja intiaani Mexikossa kalkutti kallion seinään ihmeellisiä
kirjoitusmerkkejään. Viimein Pro veneessäkin, ruusujen maassa, vaikeni
trubaduurin harppu ja sielläkin kaikui kaameana:
"Dies irae,
dies illa."
Mutta ihmeellisintä oli, että nuo synkät aavistukset riensivät yötuulen
mukana yli mahtavien tuntureitten Dovren tuhatvuotisen tietäjän
kalliolinnaan. Ja valkopartainen tietäjä ravisteli päätään: "Jaa,
jaa, nuoruudessaan tulee tehneeksi yhtä ja toista, jota sitten saa
katua ja sovittaa! Olisi mullakin kai jo aika sovittaa kolttonen, min
mä nuoruudessani tein veljelleni Päivölle, maanpiirin suurimmalle
sepälle." Näin tuumi Dovren tuhatvuotinen tietäjä kalliolinnassaan.
Sitten hän muisteli, miten kaikki oli tapahtunut. Niin näin: Suuri
Päivö, hän, jolla oli ihmepaja Pimeyden meren äärellä, hän, joka
hallitsee talviöitten hulmuavia taikatulia pohjantaivaalla, sulki
kerran kesäaikana ihmepajansa ja lähti matkailemaan etelään. Tapaa
täällä ihanan kuninkaantyttären, jonka tahtoo ottaa vaimokseen ja
viedä mukanaan Yönmeren rannalle. Mutta tyttö ei lähde, paitsi jos
Päivö takoo hänelle kultaisen kanteleen, joka tuo tullessaan ikuisen
onnen. Päivö palaa ja takoo, takoo seitsemän vuotta. Leiskottivat
siinä taikatulet pohjantaivaalla! Valmistuu vihdoin kannel, onnen
kultainen kannel. Päivö lähtee riemuiten etelään. Mutta kuollut on
kuninkaantytär. Suruissaan palaa Päivö pajaansa, ja seitsemän vuoteen
ei hulmua talviöitten taikatuli. -- Kerran sitten, kun Dovren tietäjä
oli käymässä veljensä luona Yönmaassa, sanoo Päivö: "Ota sinä tuo
kultainen kannel! Vie se teidän maan kuninkaalle ja sano: Tässä on
onnen kultainen kannel. Sen saa omakseen parhain soittaja, mi asuu
taikatulteni valaisemassa maassa. Anna siis tieto soittajille Pohjan
rannoilla! Ken soittaa onnen kultaista kannelta niin, että urootkin
itkevät, hän saa sen omakseen. Ja ikuinen onni tulee sille kansalle,
josta soittaja on." -- Dovren tietäjä otti kanteleen ja lähti etelään.
Mutta matkalla lumosi kultainen kannel niin hänen mielensä, ettei hän
hennonutkaan viedä sitä kuninkaalle, vaan kätki sen kalliolinnansa
syvyyksiin yhdeksän lukon taakse. Nyt kesällä 999, kun synkät pilvet
nousivat yli Dovren, muisti tuhatvuotinen tietäjä äkkiä nuoruutensa
kolttosen, otti kanteleen linnansa syvyyksistä ja vei sen kuningas
Olaville. Mutta maailmanlopunpelko täytti niin kuningas Olavi
Trygvenpojankin mielen, ettei hän edes ajatellut soittokilpailua
tänä kesänä. Eihän nyt kukaan soittanutkaan, sillä synkät pilvet
peittivät pohjolan taivaankin. Vakavina, tuiki mustina astelivat
ihmiset Suomessa, ja pahat unet häiritsivät öitten rauhaa. Kesän
markkinoille ei saapunut ketään, ja pitkäinen jylisi koko uhrijuhlan
ajan. Kultarannassa ja Karvetissa oltiin kaikkein vakavimpia, he olivat
saaneet enimmän viestejä etelästä. Harppu, huilu ja kannel vaikenivat
kokonaan, ja kaikki kävivät joka päivä Karvetin pyhässä majassa
ristiinnaulitun kuvan edessä.
Tuli sitten vihdoin sydäntalven aika. Ihmiset joutuivat kamalan kauhun
valtaan. Yhä vihlovampana kaikui:
"Dies irae,
dies illa."
Ja nääntyneinä huokasivat nunnat kirkon lattialla: "Miserere, Domine,
miserere Domine!" [Herra, armahda meitä!]
Talvipäivänseisaus tuli ja meni -- maailmanloppua ei tullut! Hetken
vielä viipyivät synkät aavistukset mielissä. Hetken vielä hurjimoi
karvajalka paholainen maan päällä. Hetken vielä saarnasi kaapuniekka
munkki vapiseville kuulijoille tulevasta kauhusta. Mutta kevätauringon
keralla häipyi kaikki synkkyys kuin usva ilmaan. Uusi toivo ja innostus
täytti mielen, elämäninnostus, jolla ei näyttänyt olevan rajoja. Ja
kun tulivat Nousiaisten kevättalven markkinat, vilisi siellä väkeä
niin paljon, ettei ilmoisna ikänä sellaista oltu nähty. Silloin saapui
myöskin kuningas Olavi Trygvenpojan kutsu: Kaikki soittajat tulkoot
keväällä Tunsbergiin [nykyinen Tönsberg, Norjassa Kristianian vuonon
länsirannalla] kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta!
* * * * *
Kevät-aurinko oli voittanut yön ja hallan, jään ja tuiskut. Vapaana
lainehti meri, vihreään pukeutui koivikko. Kultarannan valkamalla oli
hyörinätä. Komein sotauisko oli lähtökunnossa. Sen lohikäärmekokka
oli kullattu ja keulapurje oli purppurainen. Kolmekymmentä
hyvin-aseistettua miestä oli laivassa odottamassa. Siinä jo astuivatkin
rantaa kohti matkallelähtijät: Karvetin Helkky, hänen poikansa Uulo ja
Hyvämielen poika, nuori Kultarannan Helkky, joka oli pitkä ja hoikka
kuin lehdon koivu. Vanha emäntä, Pilvikki, Hyvämieli ja koko liuta
nuorta polvea tuli rannalle saattamaan. Vanha isoäiti sanoi huoaten:
"Matkanne on niin pitkä, viivytte siellä kauan. Kunpa palaisitte
terveinä!"
Karvetin Helkky: "Ole huoleti, äiti, kaikki käy hyvin. Minä tunnen tien
Voijolaan ja sieltä tulee Eerik mukaan tiennäyttäjäksi. Merirosvojakaan
emme pelkää, sillä olemme lujasti varustautuneet."
Vanha emäntä: "Minä tiedän kyllä, että kaikki käy hyvin, kun sinä olet
mukana. En muuta odota kuin että tulisitte kaikki terveinä takaisin."
Pilvikki: "Mutta minä odotan muutakin! Olisipa kovin ihmeellistä ja
hauskaa, jos tuo ikuisen onnen kultainen kannel tulisi tänne Suomeen."
Karvetin Helkky: "Kaikki riippuu tuosta nuoresta Helkystä, hänhän
on meistä ainoa, joka hallitsee kanteleen kieliä, minä kun soitan
mieluummin harppua ja poikani Uulo huilua."
Hyvämieli katseli hellästi poikaansa: "Niin, Helkky, älä vain hätäile
siellä kilpailussa, soita kaikessa rauhassa, aivankuin istuisit
kotipirtin kynnyspuulla! Sitten kaikki menee hyvin!"
Karvetin Helkky: "Sitähän minäkin olen sanonut. Kun vain olet
rauhallinen, vedät kyllä vertoja harmaapääsoittajille. -- En minä
oikeastaan muita pelkää kilpailussa kuin Karjalan soittajia.
Kilpailijoita kyllä tulee paljon. Paitsi läheltä Tröndien maasta,
Hålogalannista, Svitjodista ja Lejrestä, kuuluu sinne tulevan soittajia
Karjalasta, Eestistä, Hålmgårdista [Tröndien maa, Trondhjemin
ympäristö, Hålogaland, Pohjois-Norja. Lejre, vanha uhripaikka
Själlannissa. Hålmgård, Novgorod], Jomsborgista ja Islannista asti.
Mutta karjalaisia minä vain pelkään. Sinne tai meille joutuu tuo onnen
kultainen kannel."