(Jouluviestiin 1902)
Nyt veisatkaatte, nyt soittakaatte
te sydämistänne Herralle!
Nyt ihmehen suurimman nähdä saatte,
kun Betlehemihin käytte te:
on luomaton ihmismuotoon luotu
ja Jumalan Kristus meille suotu.
Hän köyhänä seimess' uinuu tuolla,
kuin lapsonen köyhin konsanaan.
Ja seudut tään seimen ulkopuolia
ne kaikki on öisessä rauhassaan.
Ei maailma tiedä, ei kuningashovi,
mi sykkää nyt alkoi ylhäinen povi.
Mut vait! Mikä laulu yössä raikuu?
Mi taika loi kirkkahaksi yön?
Se on enkelten ääni tuo, mi kaikuu
ja ylistää suuruutta armotyön!
Kas, ilmassa leijuvi enkeleitä
ja Herran kirkkaus on ympäri heitä!
Ja paimenet köyhät, jotk' yöllä valvoi
ja vaaroista varjeli karjojaan —
he, joiden sydäntä synti kalvoi
ja jotka kaihosi autuuttaan —
he hämmästyneinä nyt saavat kuulla,
kuink' enkeli puhuu sulosuulla:
"Oi, älkää peljätkö! — kaikuu sana
näin paimenill' ihanan enkelin —
teill' ilmoitan ilona suurimpana
nyt syntymän Kristussankarin.
Hän kansan on kaiken _Vapahtaja,_
ja seimessä halvass' on hällä nyt maja!"
Ja paimenet kuulivat enkelitten
nyt kiittävän Herraa hartaimmin.
Ja ihana näky se haihtui sitten —
ja kaikk' oli, niin kuni ennenkin.
Ja tiennyt ei kansa, ei kuningashovi,
mi sykkää nyt alkoi ylhäinen povi.
Mut paimenet köyhät ne riensi innoin
nyt Vapahtajaansa katsomaan,
ja seimen lapsessa riemurinnoin
he tunsivat Kristuskuninkaan.
Oi, paimenet! Mikä autuus teillä!
Mik' autuus ja ilo myöskin meillä!
Me tosin luonnonsilmillä emme,
kuin paimenet, Kristusta nähdä saa.
Hän kuulevi sentään rukouksemme,
ja läsnä asuvi uskovaa.
Siell' on hän läsnä ja nähdään, missä
hän syntyä saapi sydämissä.
"Oi, älkää peljätkö!" — kajahtaapi
näin enkelin tervehdys vieläkin.
Ja murheinen rinta se riemun saapi,
sydän toivoton sykkivi toivehin.
Ja lohduton saapi lohdutusta,
ja valkenee mielten yöhyt musta.
Oi, veisatkaamme, oi, soittakaamme
siis sydämistämme Herralle!
Nyt ihmehen suurimman nähdä saamme,
kun Betlehemihin käymme me:
on luomaton ihmismuotoon luotu
ja Jumalan Kristus meille suotu!