Saapunut taas syksy on,
syksy synkkä, valoton.
Lehdot paljahiksi käy,
laululintuja ei näy.
Halla kylmää hengittää,
kuihtuin vaipuu kukkain pää.
Pimeys maan valtoaa: —
päivyt tuskin pilkoittaa.
Pohjatuuli riehuva
vinkuu puissa, nurkissa.
Aalto kylmä, vaahtopää
rantakiviin räiskyttää.
Alla anturoiden maa
kummasti myös kumajaa.
Vesilammet verhoo jää,
jäiset hilseet heläjää.
Vetten väljienkin luo
pakkas-aamu kohta tuo
silta-arkkuin ainekset,
luoden sillat siniset.
Valkovaipan myöskin maa
kohta verhoksensa saa.
Hautakummut kukkien
haipuu alle hankien. —
Syksy kylmä, valoton
Suomehen siis tullut on,
vaan en sure: — aittoihin
saatiin riista runsahin!
Sitäpaitse kodissain
hausk' on kanssa armahain;
iltapuhtein puuhoan
luona takkavalkean.
Pirteät taas pilttimme
kouluapa käypi ne.
Ja kun suopi koulutyö,
hupaiset he leikit lyö.
Konsa lentää luistimet,
konsa kiitää kelkkaset,
konsa suksin survotaan
yli jäiden, yli maan.
Näin, kun Luoja armons' suo,
taittuu pitkä talvi tuo,
koittaa kevät kultainen
kera lauluin, kukkien.