Mä lauloin vienot lauluni
kotoisen kuusen alla,
min juuret maass' on syvällä,
vaan latva taivahalla.
Mä lauloin vienot lauluni
sen kuusen kuiskiessa,
sen oksiss' ilman tuulien
säveltään soitellessa.
Kons' oli leuto tuulonen,
mi hiljaa lauloi, haastoi;
kons' idän, pohjan tuulispäät
mun kuustain repi, raastoi.
Mut mistä tuuli milloinkin,
se kuusi seisoi, säilyi,
vaikk' oksat murtui muutamat,
kun myrskyssä se häilyi.
Oi, kuusosein, oi, kuusosein,
kautt' aikain säily, kallis!
Sun sortuvan, sun murtuvan
en koskaan, koskaan sallis!
Ain' olkoot juures tervehet,
sa kuusi pyhä, jalo,
ja runkos terve! — hymyilköön
ain sulle taivaan valo!
Ja aikain vierren latvasi,
se nouskoon korkeemmalle!
Ja oksas, lehväs levitkööt
ylt’ympär' avaralle!
Ja kauniit tou'ot tuoksukoot
sun oksiesi alla,
ja kultakukat kukkikoot
sun luonas kaikkialla!
Ja rinnat Suomen lapsien
ain sulle sykkielkööt!
Ja käet, kultarintaiset,
ne sulle helkähdelkööt!
Oi, kuusosein, oi, kuusosein,
kautt’ aikain säily, kallis!
Sun sortuvan, sun murtuvan
en koskaan, koskaan sallis!