Me suuntasimme pohjoiseen.
Inhaca nimeltään on siellä kapea niemeke, joka suojelee De la Goa Bayta
kaakkoistuulilta. Kauempana ulapalla se kohottaikse merestä näkyviin
vielä toisen kerran, nimettömänä saarena, joka muistuttaa pyhän Yrjänän
lohikäärmettä. Pää, kaljua keltaista hietikkoa, on puolittain vedessä,
ja toinen silmä, särkässä olevan kuopan varjo, pälyy pohjoista kohti.
Niskasta alkaen nousee suurissa mutkissa metsäverhoinen, tumma ruumis,
ja ensimäisen selkäkilven kohdalla kimmaltelee Luciferin valona, kuin
siihen juotettu jalokivi, tuli erään majakan tornista.
Turhaan haki kaukoputki asuntoa, raivattua alaa, kalapaikkaa -- kaikki,
paitsi majakka, oli pelkkää horteessa kellottavaa Midgårdin käärmettä
ja minkäänlaiset olennot eivät sen kupeilla kapuilleet. Merikortti
ilmaisi sittemmin, että sekin saari on englantilaisten oma ja että he
ovat ristineet sen Inyackiksi, barbarilaistunut muoto Inhaca-sanasta,
joka jälleen lienee väännös jostakin hyvin vanhasta.
Aivan ylähangan sivuitse solui nyt lohikäärmeen suljettu kita,
ja valtameri tuli jälleen vastaan kuin hellä, tuuditteleva äiti.
Hiljaa otti se meidät syliinsä, keinutteli ja lauloi, ja se tuntui
lepuuttavalta, suorastaan tutunomaiselta.
Nyt lähenimme merkillistä paikkaa Afrikan itärannalla, nimittäin
Zambesin suistomaata. Itsensä pääuoman suuhun -- Chindeen, Quellimaneen
-- oli vielä kolmen päivän matka, mutta tulvasantaa on jo Beiran
edustalla, ja Beira oli oleva ensimäinen satamamme.
Zambesi on Niilin, Kongon ja Nigerin jälkeen Afrikan neljäs suurvirta.
Sen pää-uoma on 2,660 km pitkä, siis kaksi kertaa pitempi kuin Rheinin,
ja vesialue ainoastaan hiukan pienempi kuin Volgan. Se ei ole mikään
sulavain jäätikköjen ja vuoripurojen joki niinkuin Niili, vaan kokoaa
se hiljaisia vesiä Angolan ylätasangolta, Rhodesian kaukoseuduilta,
Betshuanamaan aukeilta, Nyassasta ja Tanganjikan järven mailta, joka
ei tiedä, minne laskea. Mutta kauniina ja vahvavirtaisena se juoksee
merta kohti ja syöksyy Victoria-putouksessa yli maailman valtavimman
erosionikynnyksen. Suuren rauhansa saavuttaa se vasta alhaalla
portugalilaisten maassa ja jonkun matkan päässä rannasta se levittää
viuhkamaisesti monet lasku-uomansa.
Kun sellainen Herran joki on virrannut tuhansia ja kymmeniä tuhansia
vuosia, on se tuonut mukanaan paljon tavaraa. Ei pelkästään vettä,
vaan vuortakin. Uutta vuorta ja vanhaa, kylmän rapaamaa, tuulen
jauhamaa, erämaan paahtamaa. Se on hajoittanut Kalaharin erämaan tiukat
hiekka-aallot ja imaissut lukemattomat miljaardit hienoja hietajyviä
pyörteisiinsä. Matkalla se on saanut opaalin värin, maidon värin,
okran- ja saven värin, ja vasta kaukana alhaalla, aivan meren äärellä,
se on laskenut nuo jyvät jälleen pohjaan. Ne ovat muodostaneet joen
kiemurtelevain haarain väliin imuhietaa, vuoksisaaria ja salaisia
särkkiä, joita ainoastaan meri myrskysäällä vääntää näkyviin.
Zambesi, jota me rannankiertäjät saamme tuskin nähdäkään, ilmaisee
paikkansa jo kauas merelle. Höyrylaiva puskee Beiraa kohti. Vielä
ei näy piirtoakaan maasta, mutta rauhaton vesi on jo saanut
värivivahduksen, jota emme ole ennen tavanneet ja jota voisi ehkä sanoa
maidonvihertäväksi.
Kaksinkertainen vihellys komentosillalta, mies kiiruhtaa takakannen
reunalle ja mittaluoti laskeutuu.
"Dödig Fodn", huutaa hän. Ukko on Saksan rannikkolainen ja tietää, että
kapteeni ymmärtää häntä. "Dödig Fodn" on dreissig Faden, 30 fadenia,
Saksan merisyltä. Se on meidän mitoissa 150 jalkaa. Niin vähän! Ja
tuolla loitompana oli 2,000 metriä pohjaan.
"Dödig Fodn nomals", -- 30 fadenia uudestaan.
"Dödig wiederum",
"Säbnuntwintig",
"Fifuntwintig",
Kone hiljentää.
"Fifuntwintig".
"Achtain", -- 18.
Kone hiljentää vielä.
"Viertain Fodn knapp", -- tuskin 14 fadenia.
"Tvölv Fodn", -- 12.
"Tvölv Fodn", laulaa hän monta kertaa, yksitoikkoisen pitkään, samaan
tapaan kuin ajattelen Samuel Clemensin kuulleen poikana Mississippinä
jokialuksen miesten ilmoittavan tuota ainaista: "mark twain".
"Tvölv Fodn -- -- _tain_", huutaa hän yhtäkkiä. Se merkitsee _kymmenen_.
Seis.
"Tain knapp", -- tuskin 10.
"Neen Fodn".
Kone taaksepäin. Signaali ankkurivintturille, -- huruuskis, ja siinä
nyt seistään. Indian valtameri ympärillä, maaton ilmanranta joka
puolella, eikä kölin alla enempää vettä kuin laivan oma syvyys.
"Ja mitä sitten tulee?" kysyin vanhalta Jussilta, joka kiilloitti
tupakkasalongin oven messinkejä.
"Mitäkö? Sitten tulee tietysti nousuvesi ja me ajamme satamaan."
Todellakin. Viisi tuntia mukavasti lepäiltyämme suuntasimme maata
kohti, ja ohut viiru ennusti rannikon tuloa. Se oli niin matalaa,
että oli vaikeaa uskoa. Jokin salainen vallitus kätki todellisuutta.
Mutta tuosta matalasta hiipi näkyviin rivi taloja, jonkin katon tumma
äärikuva, puita, satamalaituri ja kaksi höyrylaivaa. Vauhti hiljeni,
ankkuri laskeutua jyrisi, ja siinä lepäsimme nyt horjumatta Beiran
sataman suulla, valmiina kaikkiin mustiin seikkailuihin ja kohtaloihin,
joita taivas piti meille soveliaina.
Niitä ei tullut tosiaan monta. Me toverukset laskeusimme
bentsiinipurteen, jossa eräs kreikkalainen piti perää ja konetta
hoiti pari kafferia -- heillä lienee lahjoja moottorin hoitoon -- ja
hartaalla rätinällä kiisimme vinosti Afrikan rantaan. Täällä täytyy
kaikkien alusten kuljeskella tyynelläkin kuin koirat kylki puolittain
edeltä, sillä vuorovesi laskee ja nousee merkillisellä voimalla.
Sitäpaitsi vyöryy vapaiksi päässeitä joenvesiä sataman kautta merelle,
joten pakoveden aikana tapahtuu vielä ankarampia vesiajoja kuin
muulloin. Saattaa nähdä puiden ja kokoskuorien ja kanotinkappaleiden
kiitävän merelle kuin hullut.
Beirassa lienee lähes tuhat vakituista asukasta. "600 neekeriä, 200
portugalilaista ja 200 valkoista", sanoi luutnantti von Gussmann. Sama
mies ilmoitti syyksi meren rumaan väriin, että "portugalilaisethan
kylpevät täällä." Tämä oli kuitenkin noita tavallisia halpahintaisia
hävyttömyyksiä, joita Europan muut kansat alinomaa keksivät. Minä
puolestani olen vakuutettu, etteivät portugalilaiset ollenkaan kylve
tässä meressä.
Beiran suurin omituisuus on kuitenkin se, ettei kaupunkia ja suurinta
osaa maaseutua hoida Portugalin hallitus, vaan ne omistaa eräs
osakeyhtiö, Companhia de Moçambique, jonka päällikkö on näön vuoksi
portugalilainen ja rahat ovat englantilaisia ja ranskalaisia. Melkein
koko laaja Moçambiquen siirtomaa, joka on Skandinavian kokoinen, on
vuokrattu täten yksityissyndikaatille (paitsi jo mainittua on olemassa
vielä Companhia de Njassa, C. Zambesia, C. Inhambane ja C. de Graza).
Nämä maksavat Portugalille vuotuisen vuokran, eikä niillä ole mitään
muita harrastuksia kuin nylkeä maata ja sen mustaa väestöä. Neekerit
käyttäytyvät täällä kuin ammoin, 100 à 200 vuotta sitten, nimittäin
orjamaisen arasti. Kapmaassa ja Natalissa kulkevat he katukäytäviä
aivan kuin valkoisetkin. Täällä saavat he astua trotoaareille
ainoastaan taloihin mennessään ja sieltä lähtiessään. Beirassa ei
ainoakaan neekeri käy kauppapöydän tai postiluukun luokse niin kauan
kuin siinä on joku valkoihoinen.
Kauppakomppanian suvereniteettia kuvaavaa on esim., että Companhia de
Moçambique painattaa omia postimerkkejään ja postikorttejaan Beirasta,
jotavastoin hallituksen postimerkit eivät kelpaa. Aivan kuin ivalla on
komppania antanut vuonna 1910 tehdyn Lissabonin vallankumouksen jälkeen
niinkuin korkea kruunukin painattaa vinosti merkkien poikki punaisella
tai vihreällä sanan: "_Republica_". Tämä ei merkitse kerrassaan mitään,
sillä alkuperäisessä merkissä ei vanhastaan ole kuninkaan kuvaa eikä
edes Portugalin nimeä, vaan pelkästään paikallisvaakuna, jossa on
kaksi elefanttia ja teksti "Companhia de Moçambique", ei muuta. Yhtiö
on kai ollut tasavalta ilmoisen ikänsä. Mutta tuo pieni, uusi leimaus
kannattaa -- maailman 5:n miljoonan postimerkkikokoojan on hankittava
uudestaan komppanian postimerkit.
Beira on suunnilleen saman muotoinen ja laajuinen kuin Kaskinen.
Kaupungin isät ovat antaneet istuttaa sinne pitkänsoikean keskuspuiston
tamarindeista, jotka ovat merelle päin ikäänkuin kulisseina. Mutta
näiden taakse tultua eivät mitkään toiveemme täyty, sillä siellä
alkaa pelkkä Afrika kursailematta. Ikäänkuin entisen tuuhean tukan
jätteinä pyrkii paikka paikoin ilmoihin harvasti palmuntynkiä, muu
kaikki on teeskentelemätöntä, peninkulmaista aroa, jonka etualalla
näkee juoksentelevia neekereitä ja taustalla pieniä, auringonpaahteessa
hulmuavia savuja.
Beiran kadut -- joita on yksi pitkä ja useita pieniä -- ovat varustetut
hyvillä sementtikäytävillä. Ajopaikka on paksua, pehmeää hietaa,
eikä kukaan kulje sen poikki tarpeettomasti. Hevosista ja muuleista
j.n.e. ei vilahdustakaan. Liikenne suoritetaan aivan kuin muissakin
afrikalaisissa pikkukaupungeissa trolley-järjestelmän mukaan, joka on
tosiaan sangen käytännöllinen sellaisilla seuduilla, missä työvoimaa
saa melkein ilmaiseksi. Keskellä katua on alkeellinen kaitaraide, (55
cm leveä), jota pitkin kafferit lykkäävät dresinoita. Osaksi ovat nämä
kuorma-, osaksi henkilövaunuja. Viimemainituissa on syntisen mukava
istua. Ne on varustettu aurinkokatoilla ja mahtuu niihin kaksi, kolme
henkeä vieretysten. Takana on poikkitanko, johon pari neekeriä käy
käsiksi.
Niillä kiidetään tempaavaa vauhtia, ja ainoa tukaluus on vaunusta
lähteminen. Sillä jos nostaa kättään tai huutaa pysähdysmerkiksi, niin
luulevat neekerit sitä ihastuksen ilmaisuksi, hihkaisevat puolestaan
kovalla äänellä ja työntävät eteenpäin kahta kertaa kiivaammin. Me
emme voineet oppia, miten trolley on seisautettava, vaan oli meidän
tavallisesti pakko ajaa niin kauan, kunnes koko kaupunki loppui. Ja
sitten taas takaisin, -- kunnes se loppui uudestaan.
Eräs toveruksista koetti hypätä vaunusta pois sen vauhdissa ollessa.
Hän kellahti tosin pehmeälle; mutta vielä seuraavana päivänä valui
hänen taskuistaan hiekkaa. Se oli kaffereista äärettömän hauskaa, he
löivät kämmeniään polviinsa ja ymmärsivät huomattavastikin asian siten,
että me kaksi muuta rattailla olevaa olimme paiskanneet toverimme
niistä tielle. Sopii huomata, että trolleyt ovat yksityisten. Niillä
ei pääse ajamaan ilman paikallisten tuttavien apua, esim. Saksan
konsulin. Jokaisessa vaunussa on suuri joukko pieniä numerolaattoja ja
tämä merkitsee, että ne ja ne herrat ovat vaunun osakkaita. He maksavat
liikennemaksua komppanialle, mutta eivät minkäänlaista kertamaksua.
Kun laitos on yksiraiteinen ja vaihdepaikkoja harvassa, ei
yhteentörmäyksen mahdollisuuksia voi välttää. Sellaisten varalta on
erityiset sääntönsä. Kuorma-trolley perääntyy aina henkilö-trolleyn
edestä. Kahdesta henkilö-trolleysta perääntyy se, jossa sattuu sillä
kertaa olemaan vähemmän väkeä. Jos kaksi yhtä suurta seuruetta tulee
vastatusten, kursaillaan kahden puolen ja molemmat perääntyvät. Sitten
ryntäävät ne jälleen eteenpäin, ja se vaunuista, jonka neekerit
ovat nopeampia, saa lähteä ensin. Niin selitti asian Savoy-hotellin
majordomus, joka ravintola muuten mainitaan niiden Beiran paikkojen
luvussa, joissa saa rahaa vaihtaessa oikein takaisin.
Eräällä kohtaa pääkadun varrella on putka, -- aivan kuin Kaskisissa --
ja siinä on kaksi rautaristikoilla varustettua pyöreää luukkua, joista
neekerivangit kuroittelevat vaikeroiden kadulle pieniä palmikoituja
käsilaukkuja. "Ostakaa nyt, very good massa", hyvä, kiltti herra,
"shillingi pari." Rautoihin painautuneilla kasvoilla on kärsivä ilme.
Kuitenkin on tuo kaikki pelkkää ilvettä, sen seikan osoittaa todeksi
hyvin syötetyn vangin jäljestäpäin naureleva naama. Käsilaukun kauppa
on nimittäin vartian afääri. Hän ostaa noita esineitä muutamalla
reissillä kappaleen torilta ja panee sitten loisensa myymään niitä
hyvällä voitolla rautatistikon takaa. Mies seisoi koko ajan putkan
kulmalla tarkastamassa liikettä.
Kaksi Taboran vallasnaista toi laivaan kalliin kuorman portugalilaisten
vankien veistotyötä, ja kun he saivat kuulla asian todellisen laidan,
vihasivat he meitä kuin naiset ainakin. Muuten en luule, että putkassa
olevat miehet olivat vankeja, vaan ainoastaan tilapäisesti sinne
ahdettuja kotineekereitä, joita vartia vuokraa niiksi päiviksi, jolloin
kunnon europalaisia matkustajia odotetaan kaupunkiin.
Pikkukaupungin olot saavat usein kauppapuodeissa aikaan hiukan
omituisia tavara-yhdistelmiä. Beiran pääkadun varrella ei siinä
suhteessa ole paljon kursailtu. Yksi liike myö rauta-tavaraa ja
perunoita. Eräs parturi hoitaa parturinsalongissaan tupakkakauppaa ja
baaria. Eräästä puodista saa maisemakortteja, paitoja ja hedelmiä,
toisesta jalkineita ja kalaa. Tein fantastisen yrityksen löytää
kirjakaupan. Se onnistuikin. Keskellä jonkinlaista tavara-aittaa, jossa
oli ensiksikin matkalaukkuja, harjoja, hattuja ja lukkoja, oli puoli
tiskiä täytetty englantilaisella kirjallisuudella, jaettuna noihin
Kapin pohjoispuolella yleisiin ryhmiin: 6:n pencyn kirjat, 9:n pencyn
ja shillingin kirjat.
Siellä sain myöskin Beirassa ilmestyvän sanomalehden, "The Beira
Postin", yksityisnumeroita. Niissä on kolmannen sivun viimeisellä
palstalla portugalinkielinen teksti, joka kertoo lehden tärkeimmät
englanninkieliset uutiset. Täällä lienee siis pari kirjallistakin
harrastelijaa. Ehkäpä karkoitettuja monarkisteja, joilla on isiltä
peritty sivistys. Lehdessä oli joukko meille uusia sähkösanomia ja
luettiin sitä kunnioituksella. Henkilö, joka saa joka päivä tuoreen
lehden, voi tuskin kuvitella täkäläistä asemaamme, mitä sanomalehtiin
tulee. Me olemme täysin tietämättömiä maailman tapahtumista. Sarajevon
verityöstä ilmoitettiin meille langattomalla Svakopmundin edustalla,
tapahtuman jälkeisenä päivänä. Mutta kaikki muut uutiset jäivät
valtameren taakse.
Mitä koskee minuun itseeni, joka olen tottunut joka päivä märehtimään
muutamia kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, on tapahtunut se ihme, että
voin hillitä melankoliani, niin, kamalaa sanoa, en edes tuota lukemista
kaipaa. Hyvä herrasväki, tohdinko toivoa, että minua uskotaan, kun
julistan, että _ilman sanomalehtiä saattaa elää_? Ja moinen on
mahdollista, vaikka ihminen siellä kotona kitisee ja pauhaa, jos lehti
viipyy 15 minuttiakin yli tavallisen ajan.
Sitten me ajoimme rätisevällä moottorilla takaisin Taboran luokse.
Purren kaffereilla oli nyt kullakin korvan takana paperossin puolisko
ja kreikkalainen poltti sikaria. Joku Maecenas oli siis äsken sitä
tietä reissunnut. Me emme voineet olla miestä huonompia. Neekerit
saivat uuden paperossin kukin. Se pujahti kauniisti toisen korvan
taakse. Ja kreikkalainen sai pari sikaria, sillä ehdolla, että
hänen oli sytytettävä toinen heti ja pistettävä se vapaanaolevaan
suupieleensä, poistamatta entistä röyhyä suustaan. Mies taipui kovin
väkinäisesti sovitteluun, mutta kun hän olisi kieltäytymällä menettänyt
sikarin n:o 3, ei muu auttanut. Taboran Fritz, joka otti meidät vastaan
portailla, luuli, että moottorikapteeni oli tullut hulluksi. Tämä
tuprutti vain kylmäverisesti yhtaikaa kahta Bismarck-pulikkaansa,
mutta heti, kun viimeinen matkustaja oli purresta noussut, lensivät ne
kumpikin hänen suustaan pois. Molemmat oman korvansa taakse.
Kauempaa nähden oli Beira kuitenkin koko viehättävä. Iltavalaistus loi
pitkine varjoineen itämaalaista reliifiä tuohon pieneen talorykelmään,
tamarindien kuroitteleviin oksiin tuli ikäänkuin rukoileva sävy. Aro
muuttui taivaan väriseksi: sauhuiset purppuraviirut hehkuivat hetkisen.
Se oli indialainen ilta, se tunne valtasi minut yhtäkkiä, kun näin
kannella iltarukoukseen kumartuneiden fetsien joukossa erään goalaisen
turbaanin. Se oli Agran taivas, samana kuin se hohtaa eräässä kotonani
olevassa kuvassa. Niinä aikoina, jolloin Portugal hallitsi meriä ja
rakensi Zambesi-joen varsille kaupunkeja, joista enää on vain nimet
säilyneet, oli kaikki tämä Indiaa.
Ne olivat kaukaisia ja outoja aikoja. Ja niitä ennen oli paljon eletty.
Kaikki se astui nyt esiin yhtaikaa, kokoontui Beirassa auringonlaskun
hetkenä ja täytti sieluni. Se oli profeetan hetki ja kaikkien vainajain
muiston tuokio.
"Ja kuningas Salomo teki myös laivan Etseonin Geberissä, joka liki
Elothia on, Punaisenmeren reunan tykönä, Edomealaisten maalla. Ja
Hiram lähetti laivaan palvelijansa, jotka olivat jalot haaksimiehet
ja mereen hyvin harjaantuneet, Salomonin palvelijain kanssa. Ja he
tulivat Ophiriin ja veivät sieltä neljäsataa ja kaksikymmentä leiviskää
kultaa; ja he veivät sen kuningas Salomolle." Niin kertoo ensimäisen
Kuningasten kirjan yhdeksäs luku.
Hiram oli Tyron kuningas. Hänen miehensä olivat käyneet usein Ophirissa
ja koonneet sieltä kultaa; kultaa, kiviä ja tuoksuavaa almugh-puuta.
_Missä oli Ophir_? Siitä ovat oppineet kiistelleet ja kiistävät yhä
vielä. Mutta ken on lukenut suuren Afrikanmiehen, Carl Petersin
kirjan "Im Goldlande des Alterthums" (1902), hänen on vaikea olla
eri mieltä kuin hän, nimittäin, että Ophir on nykyinen Mashonamaa,
itäisessä Rhodesiassa, jossa on löydetty yli 500 ikivanhaa kulta- ja
kuparikaivosta. Jo keskiajan arabialaiset etsivät raamatun Ophiria
juuri täältä.
Jos siis Salomon temppelin metalli oli kotoisin Matabeleen tasangon
kaivoksista, lienee hänen ja Hiramin laivasto seissut täällä meidän
lahdessamme, tuota kultamaata lähinnä olevassa. Tuolla satamansuulla,
tämän matalan rannan edustalla, tässä samassa aallokossa, joka lyö
aron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön
galeerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä
jonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden
työkapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän
ympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon,
äsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa
ympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden
ruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.
Tuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat
kotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle,
joka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa
sypressipuuhun ja pilareitten kiviin.
Nyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin,
keskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st.
ensimäisessä luokassa. "Please, the train is starting", -- olkaa hyvä,
juna lähtee.
Mutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä
muitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole
neekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole
musta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi
mongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty
kappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji.
Antropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat
afrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa
kiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin
kaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla
pursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin
he saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa
myöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.
Siis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä
kuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran
hietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi
pieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili
pitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan
riisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja
tähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat
hymyilevät laineet -- --
Ja heitä ennen?
Tämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla.
Beira merkitsee hiekkaa. "Beira Velha" pitäisi sen nimenä olla, Beira
Vanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on
antanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten
ja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten
jalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden
paljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se
ikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.
Aivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa
hyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:
"Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen
man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen."
Se oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein
isolle maljalle.
Oi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello
11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin
muistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos
sen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan
etelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von
Gussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen
pitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.