ja tajuamatta täysin, mitä kaikkea onnea ja tuskaa tämä kirjallinen
muisto saattoi kätkeä, katosimme sovittavan yön helmaan.
Se oli Ranskan konsulaatti.
Matkalla satamaan saimme hyvää kahvia eräässä kioskissa Praca Muchino
d'Albuquerquen-torilla, ja isäntä toi meille "L'Illustrationin" ja
"Graphicin" viimeiset vihkot, jotka tosin olivat kolme viikkoa vanhoja,
mutta meille tuoreita kuin saman päivän lehdet.
Tästä puheen tullen: kaupungissa ilmestyy maanantaisin ja torstaisin
sanomalehti: "Lourengo Marques Guardian". Sitä myy irtonumeroina
kolportööri Bambusio, fetsikalloinen mies, joka näyttää indialaisen,
arabialaisen ja suahelin sekasikiöltä. Miten hän on saanut kolmet
vanhemmat, en voi selittää. Näillä seuduilla on sangen paljon
eriskummallisuuksia. Khartumin sankari Gordon on aikoinaan kirjoittanut
teoksen saariryhmä Seychellenistä, joka on täällä rannikolla,
koilliseen päin. Hänen mielipiteensä mukaan on paradiisi aikoinaan
ollut siellä, ja varhaisimmat ihmiset hermafrodiitteja, mistä seikasta
jotkut piirteet eräissä neekerisikiöissä muka vielä ovat todisteena.
Kuitenkin aioin sanoa, että Bambusiolta täytyy mennä irtonumeroita
ostamaan kaksin miehin, jos ei ole tasarahoja taskussa. Toisen täytyy
olla atleetti ja on hänen tehtävänsä pidellä kiinni myyjää, Sill'aikaa
kuin toinen, jonka on oltava matemaatikko, laskee, kuinka monta reissiä
englantilaisesta puolenshillingin rahasta on saatava takaisin. Bambusio
on nimittäin petturi ja livistää kuin antiloopi tiehensä heti, kun on
paiskannut lanttinsa ostajan kouraan. "Lourenço Marques Guardian" ei
kumminkaan ole mikään huono lehti, ja nyt ilmestyy sitä jo kymmenes
vuosikerta. Osa tekstiä on portugalilainen.
Yhteiskuntaa koristaa yksi muistopatsas, nim. vuonna 1910
satamapuistikkoon kuvernööri Antonio Ennesin muistoksi pystytetty.
Alhaalla jalustan etupuolella kohottaa paksuhymyinen neekerinainen
tuota rauhan aina saatavilla olevaa palmunoksaa. Ylhäällä seisoo itse
mies, pitkä takki yllä ja nenällä _pince-nez't_. Taidehistoria tiennee
kyllä pari tällaista tapausta, mutta harvinaisia ne ovat, ja kannattaa
panna muistiin, että Lourenço Marquesilla on yhdet noista tähystimistä.
Kuitenkaan ei vehkeissä ole laseja. Tyhjät kehykset vain kuvastuvat
valheellisina taivasta kohti. Ja siinäkin suhteessa on Antonio Ennesin
patsas originelli, että päähenkilö, joka pitää vasemmassa kädessä
kirjaa, nojautuu oikealla hyvin täytettyyn, pieneen kirjakaappiin. On
tahdottu osoittaa, että tällä portugalilaisella kuvernöörillä, hänellä
oli kirjat ja kaikki, joita hän oikein lueskeli. Aivan liikutetuin
mielin ottaa tarjotun vaikutelman vastaan.
Mitä neekerit tuosta lehvää kohottavasta naisesta arvelevat, en ole
kuullut, mutta kerrotaan, ettei heillä yleensä ole vertauskuvaan
tajuntaa. Niinpä ovat esim. saksalaiset tehneet sekä idässä että
lännessä sen psykoloogisen tyhmyyden, että ovat pystyttäneet
symbolistisesti ymmärrettäviä ryhmäkuvia. Neekerit tekevät niistä
alinomaa pilaa. Dar-es-salamissa on Wissmannin muistopatsas ja
siinä ylimpänä, kallionmöhkäleellä seisoen päähenkilö saksalaisessa
sotilaspuvussa. Vähän alempana nähdään kaatunut leijona, jonka ylitse
neekerisoturi laskee lippua. Mustaihoiset väittävät: "Tuo tuolla
ylhäällä meni jalopeuraa pakoon, ja neekeri sen tappoi". Windhukissa
taasen on sotilasmonumentti, jossa on yksi seisova ja toinen kaatunut
saksalainen. Sen ohitse ei kulkene ainoaa mustanahkaista paria, joka
ei osoittaisi kaatunutta ja sanoisi: tuon tappoi minun isäni, minun
veljeni tai minä itse, tahi: noin me vielä niille kaikille tehdään. Se
on vaikutelma, jonka alinomainen toistaminen luo yleisen mielipiteen
ja jolla ei ennen kaikkea ole mitään yhteistä kunnioituksen tai pelon
kanssa.
Se on tosiaan merkillinen kaupunki, tämä vanha ja pian uudistuva
Lourenço. Iltaisin näkee kaduilla loputtomat linjasuorat rivit
sähkölyhtyjä, mutta kulkijoita ei melkein yhtään, eikä ainoaakaan
ajajaa. Kujista saattaa ilmestyä äänettömästi joku tumma hahmo, mutta
se ei suinkaan ole odotettu rosvo, vaan siivoojamies sankoineen.
Portilla, jonka ohitse käy, pakinoi pari pitkää kafferia. He ovat
yövahteja ja vartioivat erästä pankinkonttoria. Ainoastaan baarien
valoisista oviaukoista tunkeutuu kuuluville räyhinää, mutta sekin
merkillisen hillittynä ja pian loppuvana. Eräässä kulmassa odottaa
kolme ricksha-boyta. He istuvat maassa ja nukkuvat niska rattaiden
reunaa vasten. Heidän hampaansa loistavat lyhdyn valossa. He heräävät
kuullessaan askeleita, karkaavat pystyyn, ja kun tulija kulkee ohi,
kysyvät he häneltä puoliääneen jotakin. Sitten istuutuvat he jälleen,
asettavat niskansa entiseen paikkaan ja nukkuvat.
Keskellä päivää ei ole paljon vilkkaampaa -- satamaa lukuunottamatta
-- ja pääkaduilla, esim. eucalyptus-kujassa postitalon edustalla,
tapaa suunnilleen kolme olentoa joka sadan metrin välillä. Niissä on
hiljaa hyräileviä zulu-naisia, jotka kantavat päänsä päällä kulhoja ja
seljässään pussissa jälkeläistä, jolla on musta päämukula ja valkeat
silmämunat ja joka koettaa saada hiljaisen yleissilmäyksen maailman
menosta mammansa selän takana.
Koko kaupunki tekee pinta-alansa puolesta suunnattoman avaran
vaikutuksen, mutta näyttää vain ikäänkuin puolenkerroksen
korkuiselta. Sinne tänne siroitetut kaksikerroksiset talot eivät riko
kokonaisvaikutelma. En ole missään nähnyt niin latteaa kaupunkia kuin
Lourengo Marquez.
Pikku paradiisina on kaupungin sisässä kasvitieteellinen puutarha.
Talvikasvistosta saattaa aavistaa kesäisten kasvien runsauden. Eräässä
aituuksessa kävelee seurue kamelikurkia, ja lähellä soittaa joukkue
mustia musikantteja, joilla on valkea johtaja, ja _valkea rummunlyöjä_.
Eräs paikkakuntalainen kertoi, että myöskin tätä tointa olivat neekerit
aikoinaan hoitaneet, mutta näistä oli niin suunnattoman hauskaa lyödä
bassorumpua, että heitä oli mahdoton estää pitkin koko kappaletta ja
kaikissa kappaleissa rymistämästä hartiavoimalla. Musikaalisista ja
taloudellisista syistä täytyi tämä virka siis riistää mustalta rodulta.
Muuten soittivat he melkoisen hyvin, ja ensimäinen torvi mullisteli
silmiään niin taivaallisesti, että lapsenhoitajattarien rintaa karmi.
Kun palasin kävelyltä laivalle, käytiin laiturilla vilkasta kauppaa.
Neekeripojat möivät kameleontteja. Nuo kollomaiset elukat kellottivat
rivissä pitkin betoni-reunustaa, kytkettyinä omistajiinsa rihmalla,
joka oli solmittu niiden ruumiin ympärille. Prix fixe: six pence.
Kukin osti tietysti tällaisen aarteen, joka oli noin 30 cm. pituinen
nokasta toiseen päähän. Huvi oli sellainen, että kameleontti asetettiin
maahan ja kutitettiin sitä selän päähän. Silloin tapahtui yhtäkkiä
kolme ihmettä. Häntä kääriytyi kokoon kuin paloruiskun letku, vihreä
elukka muuttui ruskean-violetiksi (ei kuitenkaan sen koko pinta, vaan
ainoastaan symmetrisesti järjestyneiden pilkkujen ja viirujen kohdalta)
ja silmäterät alkoivat pitää peliään. Ennenkuin kameleontti vaivaa
itseään kääntämään koko päätänsä, koettaa se katsella ympärilleen
pullottavilla silmäpallukoillaan. Toinen silmä vääntyy ulos oikealle
ja vinosti taaksepäin. Toisella tahtoo hän katsoa niskansa yli. Vasta
sitten, kun nämä pyörittelyt on tuloksettomiksi huomattu, kääntyy kaula
sivulle. Pakoon hän ei viitsi lähteä. Kun lakkaa sitä kutittamasta,
tulee se heti jälleen vihreäksi, rauhalliseksi ja suorahäntäiseksi.
Eräät ottivat tuon uuden ystävän kanssaan hyttiin ja päättivät pitää
häntä mukanaan myötä ja vastoinkäymisessä, hankkia sille kärpäsiä
ja nauraa guanolle. Minä puolestani en usko voivani nukkua hyvin
kameleontin vieressä. Herätä sydänyöllä siihen, että kalju häntä
kiertyy korvan ympärille ja kylmä kieli etsii kärpäsiä silmistäni, on
tarve, jota ilman voi tulla toimeen. Muuten on vaikeuksia kuljettaa
kameleontteja elävinä Europaan, ne kuolevat tavallisesti päiväntasaajan
kohdalla. Minä pistin siis ystäväni takkini taskuun, menin maihin
ja istutin hänet Antio Ennesin juurelle, saatuani ensin hellällä
jäähyväis-nipistyksellä hänet muuttumaan vielä kerran manganaattisesta
permanganaattiseksi.
Sunnuntain edellisenä yönä loppui lossaus ja me olisimme voineet jo
lähteä. Mutta saksalainen valtion postilaiva ei saa lähteä satamasta
ennen aikataulun määräämää lähtöpäivää -- eikä saa, ihme kyllä,
tulla perillekään liian aikaiseen -- ja siksi jäimme paikoillemme
maanantaihin asti.
Laivalla oli erittäin rauhallista. Tuntuu kuin olisi oleillut hyvässä
maatalossa meren rannalla. De la Goa lahdessa läikkyivät pienet
kirkonaika-laineet, talviauringon kuulto loi pohjoismaisen sydänkesän
valaistusta ja joutilaat purjehtivat kuin siellä meilläkin pienillä
kuttereillaan. Se, että näillä oli latinapurjeet, ei häirinnyt, sillä
saattoihan sellainen olla sesongin muoti. Jos ken kellahti kumoon
ja pullon kauloja ponnahteli haahden ympärillä vedestä, ei sekään
häirinnyt. Sillä moottorivenhe-väkeä oli saapuvilla täälläkin.
Selän eteläranta oli tosin hiukan punaisempi kuin mihin me olemme
tottuneet. Mutta vihreä hohti saaristo kauniisti hietikon rinnalla
ja taivaan kansi kaareutui ohuensinisenä kuin Itämerellä. Vanha
laiva, joka oli ajautunut särkälle ja oli kallellaan maata kohti,
näytti laskuveden aikana koko runkonsa köliin saakka ja sen ruskea
kuormavatsa, joka ei ole koskaan enää matkaava maailmalle täytettynä ja
suolaveden huuhtomana, uinaili jonkinlaisessa lepopäivien lepopäivän
tunnelmassa.
Ikäänkuin tutusti hymyillen kajahti kaukaa jostakin lännen puolella
seisovasta laivasta harmonikan ääni. Pohjolaan en kaivannut, mutta
kotirantain sunnuntai nousi kutsumatta mieleeni ja sen mukana eräitä
tuttuja olentoja. Olisin tahtonut huiskuttaa jättiläislippua niin
korkealle, että jokin kirkas lieve siitä olisi liehahtanut yli Gråharan
viivan ja pari kolme ihmistä kotona huutanut: "Hei, tuolla vilkuttaa G.
M., De la Goa Baysta!"