LASSI MARKUSSONIN LUONA.

Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu

joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne

joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen

matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat

merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella

raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan

puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka

joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me

oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.

Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme

kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo

7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa

miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky

olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja

nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä,

ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa

otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi

ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa

pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla

ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi

rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja

lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!

Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja

jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet

lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta

raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti

muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi

vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja

enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia.

Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon

meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli."

Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään,

ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten,

suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä

hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan.

Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja,

höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa

lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja

laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja

melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä,

maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa,

hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja,

tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen

sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun

ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan

tuppisuuksi.

Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin -- ruotsiksi Lasse Markusson --

kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen

epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on

Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet

viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He

takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan

Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa

sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama

nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja

kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti

kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko

Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on _Estado

d'Africa Oriental_, Itä-Afrikan valtio.

Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa

on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja

Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi

Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi

jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin

Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä

hetkellä.

"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin

kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset

älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti,

että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia.

Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa,

että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri

on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke

neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta

täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset,

tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla

mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput

koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle

kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.

Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä

paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs

ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui

orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut

istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli

luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti

pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan

kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.

"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät

("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä

kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät,

jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät

olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.

Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin

mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä

huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia

keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama --

pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, --

joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä

tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun

roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui

neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti,

huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi

takaisin Solveigin lauluun.

Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan

sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die

Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti

käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen

sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta

pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä,

varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.

"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan

baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti".

Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi

ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä

koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat,

kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa

pianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa

ja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa

englantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena

liikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole

halpoja -- pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä -- mutta

eivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei

oteta vastaan.

Oleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla:

"Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii." Ido oli kissa. Permannolla

tuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2

senttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido

puraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan.

Englantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei

sanonut mitään, mutta me maksoimme.

Suomen mies meni Zanzibariin · 第 33 / 44 题