Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu
joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne
joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen
matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat
merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella
raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan
puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka
joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me
oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.
Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme
kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo
7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa
miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky
olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja
nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä,
ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa
otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi
ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa
pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla
ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi
rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja
lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!
Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja
jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet
lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta
raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti
muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi
vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja
enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia.
Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon
meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli."
Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään,
ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten,
suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä
hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan.
Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja,
höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa
lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja
laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja
melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä,
maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa,
hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja,
tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen
sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun
ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan
tuppisuuksi.
Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin -- ruotsiksi Lasse Markusson --
kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen
epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on
Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet
viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He
takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan
Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa
sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama
nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja
kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti
kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko
Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on _Estado
d'Africa Oriental_, Itä-Afrikan valtio.
Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa
on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja
Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi
Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi
jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin
Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä
hetkellä.
"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin
kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset
älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti,
että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia.
Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa,
että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri
on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke
neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta
täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset,
tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla
mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput
koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle
kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.
Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä
paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs
ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui
orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut
istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli
luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti
pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan
kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.
"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät
("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä
kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät,
jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät
olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.
Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin
mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä
huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia
keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama --
pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, --
joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä
tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun
roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui
neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti,
huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi
takaisin Solveigin lauluun.
Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan
sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die
Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti
käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen
sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta
pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä,
varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.
"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan
baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti".
Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi
ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä
koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat,
kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa
pianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa
ja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa
englantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena
liikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole
halpoja -- pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä -- mutta
eivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei
oteta vastaan.
Oleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla:
"Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii." Ido oli kissa. Permannolla
tuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2
senttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido
puraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan.
Englantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei
sanonut mitään, mutta me maksoimme.