"Olisiko herra klarinetti hyvä ja antaisi sen oxygenoolipullon olla
paikoillaan."
Tämä omituinen neuvo, jonka eräs matkustava herra antoi muuanna
heinäkuun aamuna vuonna 1914, 33 asteella eteläistä leveyttä, yhdelle
laivan virkailijoista, vaatii ehkä selitystä. Niinkuin kaikissa
kunnollisissa valtamerihotelleissa, on myöskin Taboralla orkesteri,
kuten olen jo maininnut. Yleisen tavan mukaan askaroivat sen jäsenet
musiikittomina aikoina muilla toimialoilla. Klarinetti siistii minun
hyttiäni, ja hänellä on kuosina, vaikka hän muuten on täsmällinen,
myllätä irtaimistoani. Eräänä pimeänä aamuna, jolloin meidät
johdatettiin varhain vuoteista katselemaan jotakin eteläafrikalaista
satamaa ja jolloin minä en välittänyt sytyttää tulta lamppuun,
yllätin itseni aikeissa kaataa gummiarabikumia suuveteen. Klarinetti
oli asettanut liimapurkin sille paikalle, mikä oli oxygenolille
varustettu. Vaarallistahan se ei ollut, ja Herra tietää, mikä ajatus
mahtoi piilläkään siinä, että olisin ehkä eksynyt liimaamaan kieleni
kitalakeen kiinni. Mutta periaate vaati oikaisemaan. Klarinetti kumarsi.
Eräs kanssamatkustaja -- hän lähti pois laivasta Kapissa -- kertoi
sitävastoin pyytäneensä kerran stewardiltaan jotakin pientä
lisäpalvelusta. "Se ei kuulu minuun", vastasi mies, "minä olen pasuuna
ja kapellimestari."
"Ehkä pasuuna on sitten hyvä ja pyytää kapellimestaria menemään
hiiteen", vastasi hänelle kertoja.
Niin, asia on tosiaankin sillä tavalla, pasuunansoittaja on tällä
laivalla musiikinjohtaja. Orkesterissa on paitsi häntä omat herrat
kornettia, klarinettia, pianoa, bassoviulua ja kahta viulua varten.
Kuumassa vyöhykkeessä, jossa käyrien on mahdoton pysyä klaverin kanssa
samassa virityksessä, soittaa pianisti huilua.
Pasuunalla johtamisella on kyllä omat hyvät puolensa. Tuon soittimen
heilutussäde on eräissä asennoissa huomattava, ja tunteellisissa
kappaleissa piirtelee kiiltävä messinki kimmaltelevia kaaria, jotka
puhuvat paljoa enemmän kuin tahtipuikon tai viulunkäyrän yksitoikkoiset
liikkeet. Vielä mahtavammalta vaikuttaisi kyllä tahti- ja
nyansiheilurina bassoviulu, mutta moisella tunnevoimalla varustettuja
muusikkoja ei saa stewardin palkalla.
Vaikkei septetti ole kokoonpanoltaan aivan akadeeminen, soittaa
se eräitä kappaleita nautittavasti. Jos sävellyksen painopiste on
messinkipuhaltimissa, menestyy yritys parhaiten, sillä nuo kaksi
torvimiestä puhaltavat moitteettomasti. Toisella viululla on sensijaan
enemmän taipumusta halonhakkuuseen, ja klarinetin klaffit pitäisi
öljytä.
Ihastuneet iltakuuntelijat -- laivalla soitetaan joka ilta klo 1/2
9:stä alkaen -- kustantavat joskus koko orkesterille tynnyri-olutta.
Kun nuo kuohuvat lasit kannetaan keskellä pitkää numeroa paikalleen
ja järjestetään septetin silmien eteen riviin pianon kannelle, on
mielenkiintoista tarkata, kuinka -- aivan Pavloffskin tutkimusten
mukaisesti "Nesteen erittymisestä koirilla ruokahalua kiihoitettaessa"
--, musikanttien suussa saliivin muodostuminen tulee nopeammaksi.
Pasuunan täytyy ottaa vähän väliä irti vetokapula ja pudistaa sitä
ja siihen toimitukseen sanoi jo pois lähtenyt matkatoverimme Oxybenz
olevan sen syynä, että "henki loppui kapeasta putkesta". Ja tempon on
tapana muuttua sellaisissa tiloissa kappaleen loppu-osassa siksi, mitä
selostajat kutsuvat yltiöpäiseksi strettoksi.
Laivan henkilökunnasta puhuen ei sovi jättää mainitsematta Hassania ja
Ali Noaa. Ensinmainittu on nuori, ei kaunis, mutta älykäs ja luotettava
arabialainen, joka on apulaisena "hieno-keittiössä" ja kulkee
usein tarjoilemassa erikoisuuksia. Minä olen nähnyt hänen kaatuvan
päälaelleen salongin portaissa kantaessaan korkeaa lautaskekoa, ja
nousevan ylös, itse huomattavasti haavoittuneena, mutta säilyttäen
joka lautasen ehyenä. Hassan on mainio mies. Ali Noa taasen kuuluu
suahelien suureen heimoon ja on pikimusta -- jota neekerit harvoin ovat
--, nauttii seitsemäätoista ikävuotta ja liikkuu puhtaan valkeassa
puvussaan samalla niin sirosti ja kainosti, että luulisin hänen
naisten kesken saavan todistuksen: "hirveän söötti". Ali Noa tarjoilee
upseerikajutassa. Hän on virkku sielu. Kun poislähtenyt veli Kameralla
kerran ohimennessään sanoi hänelle:
"Ali Noa, sinä olet sattunut tulemaan mustaksi", pysähtyi nuorukainen
kohteliaasti ja kysyi:
"Kah, ja mitä minun on sinun mielestäsi sille tehtävä?"
Nyt, koska näen jälleen joutuneeni epistolaan kanssamatkustajista,
täytynee muistaa, että kaikista europalaisista Taboran matkustajista
minä yksinäni olen enää jäljellä. Yleisö on kokonaan muuttunut, eräät
tulivat Lounaasen saakka, hyvä joukko Cape towniin, Port Elizabethiin
ja Durbaniin. Englantilainen aines on nykyään enemmistönä ja siinä
on eräitä miellyttäviä vanhoja herroja. Yksi heistä, mister Barroll,
joka on asunut 37 vuotta East-Griqualandissa, on lyöttäytynyt
ystävällisesti minun seuraani, koska hän huomasi kerran, että minäkin
osaan ähkiä portaissa. Nyt puhuu hän intohimoisesti bronkitiksestaan
ja kuinka se muuttaa luonnetta eri osissa Etelä-Afrikaa. Bedshuanamaa
on seutu, jossa hän tuntee itsensä kahdeksaa vuotta nuoremmaksi, ja
Lounais-Rhodesiassa löytyy eräs toinen paikka, jossa hän on kahdeksan
vuotta nuorempi ja jossa hän kulkisi vaivatta minkälaisia portaita
tahansa. "Mutta", lisää hän ja levittää käsiään, "Lounais-Rhodesiassa
_ei ole portaita_." Ja sitten hän nauraa niin sydämellisesti, että yskä
karkaa hänen kimppuunsa eikä hän voi pitkään aikaan virkkaa sanaakaan.
Eräs eno matkustaa puolisoineen. Vaimo on nuorenpuoleinen ja sangen
vallaton. Toisen aamiaisen jälkeen on hänen tapana raahata mukanaan
tyynyä ja tulla makaamaan salongin sohville, jotka eivät oikeastaan ole
aiotut makaavia rouvia varten. Kun sitten istuu paraikaa selin häneen
samassa huoneessa, rustaten kirjettä, ryntää hän seisoalleen ja huutaa:
"Hyvä Jumala, nyt minä taas näin unta pianosta, nyt minun täytyy mennä
toiselle sohvalle!"
Jonka jälkeen hän häviää tyynyineen ja peljästyttää viiden minutin
kuluttua jotakin muuta herraa toisessa huoneessa. Silloin hän on nähnyt
unta pussielukasta.
Sveitsiläinenkin pari meillä on laivassa, ja romanialainen ja
portugalilainen pari. Romanialainen, insinööri Philippe Tecluescu
käsittelee kallista kameraa. Hän ottaa sangen taitavasti kuvia
kuutamossa, vasten aurinkoa ja miten puolin tahansa, mutta niillä on
se pieni ominaisuus, että hänen rouvansa, kylläkin kaunis, on niissä
kaikissa. Näyttelyssä olisi näiden kuvain nimenä: "Rouva ja majakka",
"Rouva ja hyökyaalto", "Rouva ja laivaan kapuava luotsi".
Olen aikaisemmin kertonut, että täällä on myöskin saksalainen
sanomalehtimies, Heinz Sachers. Hän on miellyttävä, nuorehko
herra, ja on nyt keinottelumatkalla. Erään iloisen luutnantti
von Gusmannin, kinematografin ja säiliökynän seurassa samoaa hän
nimittäin Saksan siirtomaita ja ottaa valtavat määrät filmejä.
Viimeksi ovat he naruuttaneet sisäisen Lounaan alueella parituhatta
km. härkävankkureissa, napanneet näköaloja kaukaisista farmeista,
Lüderitzbuchtin takaisista timanttikaivoksista, ovambojen, hererojen ja
hottentottien kotielämästä j.n.e. Nyt aikovat he jatkaa työtä Saksan
Itä-Afrikassa, alkaen kauimpaa pohjoisesta Kilimandjaron seuduilta.
Tarkoituksena on ansaita kuvilla kotimaassa rahaa. Hyvin mahdollista,
että heidän tuotteensa saapuvat meille saakka. Sachers seuraisi
mieluimmin kaikkialle pelkkänä neuvonantajana, mutta luulen, ettei se
oikein kannata. Samallaikaa kirjoittaa hän siirtomaakirjeitä eräälle
berliniläiselle toimistolle ja se maksaa hänelle 3,000 Rmk. kymmenestä
lyhyestä artikkelista, jotka julaistaan 30:ssä lehdessä, niinkuin olen
kertonut.
Luutnantti, joka tuli laivaan Lounaasta, lähti East Londonissa jälleen
pieni matkareppu kädessä maihin, aikoen ottaa meidät, kuten hän sanoi,
junalla kulkien kiinni Durbanissa. Mutta hän ei tullutkaan. Kompanjooni
on kuitenkin aivan huoleton. "Kylläpähän nousee jossakin takaisin
laivaan, missä lienee hummastelemassa."
Se on hauska kaksikko, nuo germaani-nuorukaiset, jotka elävät
löysäläisen vapaata elämää ja tekevät samalla uljaasti ja ahkerasti
työtä. Sachers lähettää sitäpaitsi matkaepistoloita eräihin
aikakauskirjoihin. "Minun täytyy ansaita 3,000 Rmk. lisää saadakseni
ensi vuonna filmata Kamerunin ja Togomaan".
Me perustimme musiikkihuoneeseen yhteisen toimiston. Laivalääkäri tulee
silloin tällöin sinne ja haukkuu meitä, "viet--n kirjoittelijoita".
Mutta se on ainoastaan kateutta, sillä miesparalla ei ole tekemistä
mitään. Tässä eräänä päivänä sai hän vetää neekerin suusta hampaan ja
hän säteili monta tuntia onnesta.
Myöskin helpoittaa häntä kiniinikapselien jakaminen. Ajattelevaiset
meistä nauttivat nimittäin kiniiniä ehkäisevässä tarkoituksessa, koska
lähenemme nyt parhaita malariarantoja. Ja kun minä olin kaksitoista
vuotta sitten kuolla tuohon miellyttävään siukkuuteen, tertiana
tyyppiä, olen minäkin nyt noita ajattelevia. Hyttysiä hyrrää jo
hyteissämme, mutta ne eivät ole vielä niitä oikeita, Anopheles-lajia.
Sangen miellyttävä uusi matkatoveri on hra Otto Gerlach, ent.
näyttelijä ja Saksan tunnetuimpia lausujia. Hän on jo 55-vuotias
mies, mutta niin rivakka ja kestävä, että aivan säkenöi. Hän on nyt
toisella suurella Afrikan-matkallaan. Hänkin toimii kirjeenvaihtajana
-- piirtäen sangen aistikkaita kirjeitä, päättäen parista, jotka
sain nähdä, -- ja ottaa 1,200 markan kamerallaan erinomaisia kuvia.
Isänmaassaan tekee hän sitten kiertoretkiä -- viimeiseen kuului 57
kaupunkia --, saa matkan korvatuksi ja vähän päällekin ja lähtee
jälleen ulkomaille. Melkoinen vaiva hänen ikäiselleen miehelle.
Mutta se ei näy häntä rasittavan, ja hän käsitti aivan vakavasti
ehdotukseni, että me kahden lähtisimme jonkun vuoden päästä yhdessä
etelämeri-retkelle.
On ihmeellisen hupaisaa kuulla Gerlachin kertovan teatterimuistojaan.
Hän on kuulunut m.m. samaan seurueeseen kuin Maximilian Harden
ennenkuin viimemainittu jätti näyttämön ja antautui valtiomieheksi,
ja kertoo hänestä mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, joita
useimmat varmaankaan eivät tunne. Hän on ollut myöskin Münchenin
Deutsches-Theaterin vihkinäytännössä ja kuvailee tarkoin, mistä se
johtui, että tuosta suuresta, kaivatusta taiteentemppelistä tuli se,
miksi se melkein kohta muuttui -- varieteehuoneisto. Hän kertoo ylen
merkillisiä, kuvaavia asioita suurten näyttämöiden kulissientakaisista
juonista ja lahjusjärjestelmästä, -- lyhyesti sanoen, häiritsee yhden
illanrauhan toisensa jälkeen, säpsähtää, kun klo lyö 11, mutta hänen
täytyy vielä joku puolituntia jatkaa. On suoranainen taidenautinto
kuunnella häntä. Hänen äänensä on yhä raikas ja sointuva. Kuulijoita
on tavallisesti kolme: rva Tuaillon, Sachers ja minä, ja pöydällä
seisoo kolme lasia punaviini-groggia. Rouva, jonka tässä mainitsin,
on vanhahtava, sairaaloinen nainen, naimisissa erään keisarillisen
hovi-kuvanveistäjän kanssa, muuten miellyttävä, hiljainen olento,
joka rakastaa suurmatkoja ja valtameriä yhtä paljon kuin jo autuaasti
kadonnut Mére Triple, vaikkei niin meluisalla tavalla.
Nuorena on Gerlach opiskellut kaksi vuotta Zürichin polyteknikossa ja
hänellä on vielä Fiedlerin luennoilta tallella koonillisten sektsionien
koko kauneusmaailma.
Olen hartaasti pyytänyt häntä kirjoittamaan muistelmansa ja
julkaisemaan ne. "Ah, lieber Doctor, minä en pysty puskusille
kustantajain kanssa." Mutta lieneehän sellaisiakin, joiden kanssa ei
tarvitse olla puskusilla? "Niin, jos lienee, mutta missä?" Ja Hamletin
eleellä hän tilaa poikkeus-groggin n:o 2.
Tohtori Ebert, bakterioloogi, jonka hallitus on lähettänyt
Lounais-Afrikaan tutkimaan alinomaisia lavantauti-tapauksia ja
Itä-Afrikaan erästä hevostautia, sanoo itse saaneensa unitaudin. Hän
nukkuu nimittäin joka päivä päivällisen jälkeen ja vielä öilläkin. Me
kysyimme häneltä, oliko hän jo nähnyt kärpäsen -- Glossina palpalis,
joka aiheuttaa tuon vaikean taudin, -- ja hän tunnusti nähneensä
niitä eräänä iltana kaksikin kappaletta, ne lensivät koko ajan
yhdensuuntaisesti ravintolan ryyppypöydän kohdalla.
Mainittu herra kuuluu erääseen nelihenkiseen vapaitten seuraan,
jonka jäseninä ovat: muuan pitkä asianajaja, hänen vaimonsa ja
vaimon ystävätär, neiti Sophie Susanna v. Braun, ja tuo seura pitää
pahempaa meteliä kuin koko muu laiva ynnä vintturit yhteensä. Viimeksi
mainittu vallasnainen lähti ulkomaille tutkinnon suorittaneena
sairaanhoitajattarena, mutta ei siellä astunutkaan virkaan, koska
oli hauskempi olla ilman, ja palaa nyt osoitteella Napoli. Hänen
erikoisalansa on kaadella pöytiä ja pudottaa kahvikannut permannolle,
ja hän on stewardien kauhistus. Sophie Susanna jälleen on täydellä
höyryllä rakastumassa bakteorioloogiin ja tämä puolestaan ei sano
siihen "ei kiitos".
Niinpä on kaikki laivassa hyvässä kunnossa, ja lukijan suosiollisella
avulla ryhdyn nyt jälleen Afrikanmatkaani, joka sipaisee tällä kohdalla
uudestaan Portugalia, kolmannen ja huomattavimman kerran. Sillä tuolta
kuultaa jo korkea, palavanpunainen ranta, jossa on ylimmillä rinteillä
puutarhoja ja huviloita. Se on satamapaikka De la Goa Bay ja kaupunki
on Lourenço Marques.
Viimemainittu nimi on oikeastaan erään kauppiaan ja merirosvon, joka
ilmoitti vuonna 1544 pyssy kädessä seudun asukkaille, että he kuuluvat
nyt hänen majesteetilleen Lusitanian kuninkaalle. Niihin, jotka eivät
tätä heti ymmärtäneet, hän ampui pyssyllään reikiä.
Se teki seikan selväksi.