Kun lähestyy Durbania, täytyy oppia tuntemaan viisi sanaa: Bluff,
Point, Town, Beach ja Amanzimtoti. Niiden ympärillä pyörii elämä tuossa
oivassa kaupungissa. Nuo neljä ensimäistä on helppo muistaa, viides
vaatii lahjoja.
_Bluff_ ei ole laisinkaan sitä, miksi joku lukija ehkä sitä kuvittelee,
vaan erään korkean metsäisen vuoriharjanteen nimi, jonka äärimmällä
kärjellä on majakka ja joka reliifineen painuu ainaiseksi mieleemme
Port Natalin vartiana. Se ystävämme, johon jo usein olemme turvanneet,
nim. Vasco da Gama, purjehti tänne pelkästä uteliaisuudesta vuonna 1487
Kristuksen syntymän jälkeen, löysi suuren, kauniin sataman ja antoi sen
nimeksi Porto Natale. Maan nykyisessä nimessä Natal pitäisi siis koron
oikeastaan olla toisella tavulla.
_Point_ on niemi, joka puskee rannikosta vinosti merelle Bluffia
kohti ja ympäröi sen kanssa satamaa kehäänsä. Pointin sisäpuolella
kiertävät laiturit, erinomaisine nostoranoineen, joita on parikymmentä
yhdessä rivissä ja raiteille rakennettuina. Pointista on niinollen
tullut vähitellen sataman kokonaisnimi. Lahti on sangen laaja ja
vasta ainoastaan murto-osalta käytetty. Laskuveden aikana näkee siinä
särkkiä, jotka kohoavat yli rasvatyynen pinnan. Saattaa ajankulkua
huomaamatta seisoa pari tuntia kansikaiteeseen nojaten katselemassa
pitkin veden pintaa. Suuressa kaaressa on tuolla mangrove-ryhmiä,
yksinäisiä taloja, tasankoja ja kauas haipuvia ylänköpolkuja. Bluffin
tumman harjun taustalle piirtyy kolme englantilaista risteilijää, jotka
ovat ankkurissa, yhdessä niistä on amiraalilippu. Tuossa lähellä,
lahden hopeanharmaan kalvon alla kellii keltaisia ja oranssinvärisiä
möhkyjä: medusoja, jotka heiluttelevat hitaasti limaisia kehojaan.
Ne vaikuttavat melkein massiiveilta, ovat suuria kuin kurpitsat
ja merkillisen vastenmielisiä, näennäisen orgaanittomia kun ovat.
Mieluummin näkisi kiemurtelevia octopuksen pääjalkaisen lonkerolta kuin
näitä plasmakupuja, joita on mahdoton määritellä ja jotka eivät koskaan
ilmaise, mikä niillä on mielessä.
Mutta vielä parista muusta lahden asukkaasta on tässä puhuttava.
Merisika töytäilee siellä kuin kotonaan ainakin, hupaisesti ja
tungetellen aivan pitkin laivan kuvetta, ja varsinkin soutuveneitten
vieressä, joiden neekerit koettavat niitä pieksää airoilla ja
puoshaoilla. Paljoa tuhmemman luontoinen on "_the beagle shark_",
koirahai. Suoraan, hiljaa ja nopeasti viiltää se veden pintaa
taaksepäin vinolla, suipolla selkäevällään, joka luo pieniä
kuohulaineita ja jättää rivin rakkoja veteen. Missä se liikkuu, tuntuu
vaikeneva selkä tulevan entistään hiljaisemmaksi. Merisika on kadonnut,
ja kaikki näyttää ikäänkuin henkeään pidättävän. Sitten vaipuu tuo
musta merirosvonlippu yhtäkkiä -- odotetaan sitä jälleen -- joskus se
nousee taas näkyville melkoisen kaukana, joskus ei enää. Beagle shark
on luultavasti viuhkinut takaisin merelle, jonka rannoilla lapset uivat
ja laivamiehiäkin veteen putoo, harvoin, mutta hartaasti.
_Town_ ei ole koko kaupunki, vaan määrätty osa siitä, tori
kaupungintalon ja postin edustalla. Jos sanoo ajurille Town, joutuu
aina sinne.
Ajurilla ei tarkoiteta kumminkaan vuokra-ajuria, eikä
taksametrichauffeuriä, vaan erästä mustanruskeaa olentoa, joka vetää
perässään kaksipyöräisiä rattaita, n.s. rickshaa. Tahdon heti selittää,
että ricksha kirjoitetaan yhtä monella tavalla kuin Shakespeare.
Jollakin japanilaiseen vivahtavalla tavalla kirjoitetaan riksha,
rikshah, rikhsha, rikshaw j.n.e. ja koko sarja taas uudestaan myös
ck:lla. Natalissa käytetään useimmiten muotoa "ricksha", jota minä
kaikessa vaatimattomuudessa tässä suosin.
Pointissa vaanii tulijoita pitkä boy-rivi, joilla on pukuna
puhvelinsarvet, indianin sulkia, karttuuniröijyt, uimahousut ja valkeat
sukat. Viimemainitut eivät ole lankaiset, vaan maalatut suorastaan
omistajainsa koipiin, ulottuen puoliväliin pohkeita ja ollen usein
kuvioilla kaunistetut. Kun matkustaja lähtee maihin, ryntää häntä
vastaan noin 15 moista hirviötä, vetäen keveitä kärryjä, joissa on
metrinkorkuiset pyörät, istuin, jolle mahtuu kaksi henkeä vierekkäin,
sekä takana rautainen, pienellä varmuusrissalla varustettu tanko,
joka estää ajoneuvoja keikahtamasta nurin taaksepäin. Puolimatkassa
vastustaa tuota hurjaa joukkoa vielä hurjempi järjestysvalta, nimittäin
musta poliisi. Hänellä on vyöllä sapeli, oikeassa kädessä batongi ja
vasemmassa leveällä ja kirkkaalla keihäänkärjellä varustettu sauva. Hän
huutaa hirmuisesti, heiluttaa ricksha-poikien edessä kaikkia aseitaan
yhtaikaa, valitsee jonkun heistä saaliikseen ja ajaa muut 14 takaisin.
Kun on asettunut rattaille ja sanonut Town, johon tuo ruskeanmusta
vastaa "Yes", sangen miedolla s:llä, tarttuu hän aisoihin, niin
pitkän matkan päästä takaa kuin mahdollista, ja lähtee menemään,
soljuvaa vauhtia ei varsin kovaa, mutta sangen tasaista, noudattaen
suunnilleen kohtuullista vuokra-ajurin tahtia. Miehen takalisto on
aivan kuskattavan nenän alla ja vankat lantiot heiluvat kuin hyvän
puhdasrotuisen hevosen. Vetäjät ovat enimmäkseen zulukaffereita ja
he ovat roimaa kansaa. Tuollainen rickshajuhta vetää yhtaikaa jopa
neljäkin henkeä ja kulkee silti yhä samaa säännöllistä hölkkäravia.
Mutta kun rattailta laskeudutaan ja maksetaan, näkee hiestä, joka
helmeilee hänen mustilla kasvoillaan, että työtä se sittenkin oli.
Loivassa alamäessä muuttaa boy asentoa ja painaa nyt koko
kyynärvartensa aisaa vasten. Tästä muutoksesta ilmoittaa hän oikeaan
ranteesen sidotulla kulkusella, sillä nyt kallistuvat rattaat yhtäkkiä
taaksepäin ja silloin tulee olla varuillaan. Suuremmissa alamäissä
menee ricksha nopeammin kuin boy jaksaa juosta. Silloin tekee hän
jonkinlaisia lentoaskeleita tai hylkää maaemon kokonaan ja riippuu
kyykkyasennossa ilmassa ja antaa avuttomasti taaksepäin kellistettyjen
vietäväinsä nauttia varmuusrissan tuimasta kirskunasta maata vasten.
Durban tekee kauttaaltaan kunnollisesti ja hyvässä merkityksessä
europalaisen järjestelmän mukaan hallitun kaupungin vaikutuksen --
vaikka siellä aivan vilisee indialaisia ja kaffereja. Jos astuu
kaupungintalon konserttisaliin ja näkee sen takaseinustalla olevat
valtavat urut ja nuo 3,000 istumapaikkaa, jotka ovat täynnä hyvin
puettua yleisöä, ja nauttii koko-illan ohjelman ensiluokkaista
musiikkia, soolokappaleita, kuoroja, oratoorio-sävellyksiä, symfoonisia
numeroita, niin liittyy ulkonaisen vaikutelman lisäksi vielä parhain,
mitä englantilainen kultuuri voi antaa. Kun istuin siellä suljetuin
silmin ja kuuntelin urkujen pauhinaa ja viulujen laulua, tuntui sitten
eriskummalliselta yhdistelmältä palata jälleen Afrika-käsitteeseen.
Tosiaankin: South Africa is nota colony, it is white man's land,
Etelä-Africa ei ole kolonia, se on valkoisen miehen maa.
Durban vaikuttaa paljoa enemmän Europalta kuin Cape town, johtuen
osaksi luultavasti siitä, ettei luonto Durbanissa korosta niin
suuressa määrin kuin edellämainitussa paikassa eksoottista, mutta
varmasti myöskin suuresti siitä, että Durban on täydellisesti
englantilainen. Capin kaupungissa elää boerien maalaishenki, siellä
kuhisee malaijilaisia, siellä ovat neekerit julkeita ja hindut
kouraantuntuvasti itsestään varmoja -- kun taas moinen ei ole voinut
tänne laisinkaan varsinaisesti juurtua, joskin Natalin väestön suhteet
ovat: 100,000 valkoihoista, 120,000 indialaista ja 1,000,000 neekeriä.
Boereista puheen tullen on mielenkiintoista tietää, että sen
jälkeen, kun etelä-afrikalainen unioni muodostettiin, on englannin-
ja hollanninkielten tasa-arvoisuus täysin virallisesti toteutettu
sellaisissakin liittovaltion osissa, joissa se ei olisi tarpeen
vaatima, niinkuin esim. Natalissa. Jokaisella Durbanin postissa tai
lennätinkonttorissa käyjällä on oikeus vaatia, että asia selvitetään
hänelle hollanninkielellä. Sen näkee nykyisistä postimerkeistäkin.
Kuninkaan kuvan vasemmalla puolella on englantilainen ja oikealla
hollantilainen teksti, ja matkaajan silmään pistää niissä hienoilla
kirjaimilla laadittu vastine englantilaiseen sanaan "Revenue",
nimittäin meille tuttu "Inkomst", odottamaton löytö brittiläisissä
kruununpapereissa.
_Beach_. Se on merikylpylä, jonne pääsee kaupungin keskustasta viidessä
minutissa. Aivan vapaasti eivät durbanilaiset voi käyttää mainioita
hyökyaaltojaan, vaikka sesonki on yhtä pitkä kuin koko vuosi. Sillä
haikalat pitävät alituista paraadia sen edustalla. Siitä syystä
on sinne rakennettu yli 40,000 markan kustannuksilla suuri kehä
rautaristikkoa, niin harva, että maininki pääsee melkein murtumatta
vyörymään sisään, mutta tarpeeksi sakea pitämään piikkihammasta
ulkopuolella.
Tämän varokeinon sisäpuolella Durban sitten kylpee. Herrat, naiset ja
nuoriväki samassa keitossa. Lapsilla on sitäpaitsi kaksi omaa, suurta
pulskima-allasta lähempänä rantaa, ja on tavattoman hauskaa katsella
satojen pienokaisten hyörinää siellä, pienistä, tuskin jaloillaan
pysyvistä tallukoista metrin pituisiin misseihin ja gentlemanneihin
saakka.
Yhteiskylvyillä, joita usein niin tuimasti arvostellaan, ei ainakaan
Durbanissa ole mitään frivoliteetin leimaa. Tosin näkee yhden jos
toisenkin naisen koko veistoksena, mutta mahdollisen eroottisen
vaikutuksen hävittää täydellisesti ja välittömästi se seikka, että
hänet näkee samalla tulevaisuuden hahmossa, s.o. näkee hänen rakkaan
mammansa, joka antaa samoin kokonaisena vartalokuvana Indian valtameren
väkevien ryntäysten hyväillä itseään. Hänen vieressään seisoo samoin
yhtä plastillisen väärentämättömänä rakas isä, ja kokonaisvaikutus on
täydellisen herttainen.
Eristys- ja arkamielisiä naisia varten on oma, nuoralla eroitettu
sektori tässä suuressa puolipyörössä, mutta laisinkaan ei huomaa
maskuliinikatselijain, miesten tunnettujen esteettisten puuskain
ajamana, kokoontuvan tälle alueelle tiheämmin joukoin kuin muuallekaan.
Kylpyaikana -- klo 11 a.p. ja 3 i.p. -- on alhaalla Beachissa
tuhansittain ihmisiä. Ne, jotka eivät oleksi vedessä,
kävelevät rantatiellä tai loikovat pitkissä riveissä mukavissa
purjekangastuoleissa, joissa on aurinkokatokset, nauttien 2:sen
South-Staffordshiren rykmentin oivallisesta soitosta, joka kaikuu
baby-uimalain välissä olevasta paviljongista. Se on suuri torvijoukkue,
noin 45 miestä, joilla on kaikenlaiset puupuhaltimet --. myöskin oboet
ja fagotit -- sekä kaksi bassoviulua. Punatakkiset nuorukaiset seisovat
suorina kuin kepit ja käyttäytyvät kuin herrat.
Jos asettuu siellä johonkin lähimpänä olevaan teehuoneeseen, sekoittaa
kuumanruskean annoksen hyvältä tuoksuvaa Mazavattee-teetä, katselee
merta, väkeä ja taivasta ja kuuntelee Rigoletton vanhoja, kauniita
säveleitä, niin täyttyypä onnen helposti kumoutuva pikari taas
kukkuroilleen ja ihminen kohottaa onnellensa hiljaisen maljan.
Laskuveden aikana, jolloin suuret osat kylpypaikan rantamaa jää
kuiville, pidetään hietikossa toisenlaista hauskaa. Lepotuoleja
ristiin rastiin, niiden välissä kaikenikäisiä maassakellottajia:
kakkaroita leipovia pienokaisia ja ukkoja piirtäviä vanhuksia, lihavia
mulattiammoja, valko-ihoisine kapalolapsineen, pikavalokuvaajia,
jotka tekevät shillingin maksusta höskin valmiiksi 90 sekunnissa,
säkkipillinsoittajia, indialaisia ilveilijöitä ja taikureita.
Eräs viimemainitun laatuinen valmistautui tässä äskettäin esiintymään.
Hän pyysi ystävällisesti herrasväkeä väistymään syrjään, tarvittiin
näet muutama neliömetri avonaista alaa. Kaikki suostuivat hänen
toivomukseensa paitsi eräs ankarasilmäinen täti, jolla oli suuret
Victoria-kasvot. Hän ei antanut millään ehdolla siirtää tuoliaan
pois paikaltaan, ja siten joutui hän istumaan yksinään suunnilleen
tyhjän ellipsin toisessa polttopisteessä. Ja toiseen istuutui, jalat
allensa ristiin pistäen, taikuri ja käytteli engelskaansa. Hän teki
rahoja, munia, eläviä kyyhkysiä ja kaikkea, mitä repertoaari tarjoaa.
Se kävi tulisella ponnella, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla
hänen näytöksiään, -- paitsi tuo Victoria-täti, joka tähtäsi suorassa
kulmassa jäykästi sivullepäin, näkemättä tosin muuta kuin tiukkaan
ahtautuneen ihmismuurin, joka oli jardin päässä hänen nenästään.
Nyt kävi mies käsiksi käärmekoriin, otti esille pari cobra-vanhusta ja
laski ne matelemaan miten ne halusivat. Ne matelivat tätiä kohti.
Piirissä syntyi hiirenhiljaisuus. Kaikki odottivat suu raollaan, mitä
tapahtuman piti, lapset peljästyneinä, vanhemmat salaista ihastustaan
hilliten. Hindu istui hymyillen paikallaan ja piti kuulapilliä
huulillaan.
Viimein huomasi Victoria, mitä oli tekeillä. Hän katsoi kieroon
käärmeihin, päänsä asentoa muuttamatta, ja hänessä yhtyi suurenmoisesti
pöyristys urhoollisuuteen, -- hänen olisi jo nyt sietänyt saada
kunniamerkki -- mutta samassa alkoi indialainen soittaa pilliään. Nuo
kaksi cobraa seisattuivat ja kääntyivät takaisin.
Täti lakkasi vilkumasta, hän tähtäsi jälleen suorassa kulmassa
sivulleen, puhki ihmismuurin. Hän ei ollut antautunut. Ja soittajan
edessä väsyneenä heiluvat käärmeet eivät enää yleisön mieltä
kiinnittäneet.
Kulkiessani takaisin West-streetiä pitkin tuli minua vastaan muiden
huvikävelijäin joukossa neljä norsua. Niistä oli kaksi indialaista,
sivusmiehinä toiset kaksi afrikalaista, kaikilta torahampaat
lyhyiksi sahattuina. Ne kulkivat täydessä rintamassa pitkin katua,
ja kun raitiovaunu tuli, jakautuivat ne sopivasti sen kahden puolen
ja yhtyivät sitten jälleen. Se näytti valtaavalta, sillä mitään
ihmisolentoa, joka olisi niitä ohjannut, ei ollut.
Mutta yhtäkkiä syntyi katukäytävällä väen liikkeessä seisahdus,
nuo neljä suur-herraa pysähtyivät ja vilkuivat hiukan levottomina
ympärilleen. Silloin juoksi esiin laiha hindupoika, raippa kädessä.
Hän oli pitkän matkan päästä seurannut eläimiä ja roimi niitä nyt
kaikin voimin kintuille, sillä seurauksella, että ne huomattavasti
tyytyväisinä ja hyvässä järjestyksessä jatkoivat matkaansa.
_Amanzimtoti_. Sen niminen on eräs virta, jonka suulle pääsee
puolessatoista tunnissa Durbanista pohjoiseen vievällä
ranta-rautatiellä. Sinne johdetaan aina muukalaiset, jotka tahtovat
nähdä aarniometsää ja neekerielämää "in natura". Asemalta saa
vuokrata venheen, ja sitten soudetaan mukavasti ylöspäin tuota pientä
virtaa, jossa ainoastaan joku lehti tai katkaistu oksa ilmaisee veden
liikuntaa. Rantojen viidakot riiputtavat lehviään kauas juuripaikkainsa
ulkopuolelle ja muodostavat vihreän-hohtavia tunneleita, joissa
tuoksuaa lahonneelta.
Firma Hertzog ja langattoman herra Haupt soutivat ja muut seurueesta
olivat "siestalla". Meren pauhina, joka oli vähitellen hälventynyt
heikoksi ja syväksi tremoloksi, vaikeni ja kaikki oli hyvin
hiljaista. Ei papukaijoja, ei apinoita, ei antiloopien loittoa huutoa
eikä leopardin karjuntaa. Ei siis mikään oikea aarniometsä. Mutta
kokonaisuus oli kumminkin ihmeellisen koskettamatonta, kaksi-, kolme-,
nelisata-vuotista.
Pian tultiin suureen kafferikraaliin. Se ei ollut oikeastaan mikään
loistonumero. Sillä miehet olivat samanlaisia kuin kaupungissakin,
ainoastaan nenäkkäämpiä, ikänaiset hirveitä nähdä ja nuoremmat
ilmoittivat olevansa halukkaita yhdestä shillingistä hyeenaa kohti
riisumaan vieraitten saapuessa yllepuetun röijyn -- ehdotus, joka ei
heidän kummakseen tehnyt mitään vaikutusta. Aikaisemmilla turisteilla
oli kuudes aisti nähtävästi ollut kehittyneempi kuin Taboran herroilla.
Antaakseen valokuvata itsensä vaati tuo suloinen herrasväki 5
shillingiä. Lyhyesti sanoen: Amanzimtotin suureen ja kuuluisaan
kafferikraaliin en neuvo ketään menemään. Silläkin on luonnollisesti
ollut koskemattomuuden aikansa, mutta nyt se hirvittävästi "schtinkt".
Virta on kaunis ja jää mieleen jonkin sellaisen esikartanona, jonka
taustaporttia ei olisi pitänyt avata.
Toinen huviretkipaikka on hindulaiskylä Umgeni. Siellä on mahtava
joen-uoma, jossa on putous ja niukasti vettä hiekkasärkkäin välissä
sekä kaksi hyljättyä laivanankkuria. Ne lepäävät siinä kuin pari pitkän
sadun aihetta, eikä kukaan taida sanoa, kuinka ja milloin ne ovat
sinne joutuneet. Kuljeksin yksinäni rinteillä ja sokeriruoko-kedoilla
ja ostin hedelmämurkinan kaupustelijalta nimeltä Hajeb Habeb Baux.
Kauppaneuvoksetar istui trotoaarilla öljyten hiuksiaan.
Käydä kuuluisassa Marian Hillin trapistiluostarissa olisi kyllä ollut
velvollisuuteni, mutta milloinkapa ihminen täyttää koko moraalisen
ohjelmansa? Durbanissa oleskelun päivät, ei kolmea enemmän, vierivät ja
katosivat kuin elohopea.
Luulenpa, että olisin tahtonut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Ilmasto
on Etelä-Afrikan kaikkein parhaita. Ihmiset näyttävät vapailta ja
onnellisilta. Kun valaslaivat palaavat illan tullen valtamereltä,
tuovat ne aina mukanaan sitä kaukaista raitista tuulta, joka paisutti
aikain aamuna merirosvopäällikköjen purjeita. Me kaikki rakastuimme
hiukan Durbaniin, ja minä uneksin jo huvilasta The Bluffin huipulla
-- suuresta, valkeasta huvilasta, jossa olisi mukavat tuolit ja
miellyttäviä ihmisiä ja muille surmanluukut permannoissa.