Noin sata vuotta sitten hallitsi Kap-koloniaa kuvernööri Donkin.
Hänellä oli nuori, kaunis ja älykäs vaimo, lady Elizabeth, Yorkin
tuomiorovastin tytär. Aiottiin perustaa uusi englantilainen
satamakaupunki Kapin itäpuolella olevalle rikkaalle rannikolle,
ja kuvernöörin asia oli antaa sille nimi. Mutta samoihin aikoihin
sairastui hänen ladynsä, riutui ja kuoli. Ja silloin pystytti mies
hänen muistomerkikseen nimen. Kaupungista tuli Port Elizabeth.
Me laskimme ankkuriin kauas kaupungin edustalle ja saimme katsella
sitä pari tuntia matkan päästä. Se on yleismallinen englantilainen
pikkukaupunki ja saattaisi sen, mitä maisemaan, rakennustyyppeihin
ja koko olemukseen tulee, aivan luontevasti sijoittaa Kanaalin tai
Pohjanmeren rannalle. Vihdoin nouti satamapursi Talana meidät ja
vilkkaiden merisikain ja unteloiden medusain välitse puskimme erästä
laituria kohti, joita Port Elizabeth ojentaa kolme avoimelta rannaltaan
suoraan ulapalle.
Taborassa ollessamme oli valtameri tuntunut sileältä kuin puhdas
linoleumimatto. Mutta kun satamapurresta oli noustava, näytti seikka
toisenlaiselta. Juuri, kun päästiin laitalaiturin tasalle, töytäsivät
aallot meidät etäälle portaista ja joko metrin sitä ylemmäksi
taikka alemmaksi. Onneksi oli niillä siellä nokkela, solmuisesta
köydestä tehty laitos, joka riippui irtaallaan alas vaakasuorasta
rautatelineestä sillalta. Kun iski kyntensä pariin tuollaiseen köyteen,
saattoi niiden avulla koska tahansa keikahtaa nopeasti ylös portaille,
jossa lujat kädet ottivat tulijan vastaan. Sillä tavalla pääsimme
sittenkin mukavasti maihin, yksinpä pieni, pyöreä rouva Hartmannkin,
jonka ominaisuus on huutaa kaikissa elämänvaiheissa apua. Hänen
joviaalinen miehensä näyttää tosin jo kauan sitten lakanneen antamasta
itseensä vaikuttaa. Mutta rouvalla on näköpiirissä aina joku uusi
herra, sillä Jumalahan suojaa alinomaa kedon liljaa.
Tuskin olimme ehtineet rannalle, niin näimme plakaatteja, joissa
julistettiin, että strutsin sulkain hinta vähän ennen meidän tuloamme
oli alentunut 40 prosenttia, joten meille suotiin onni kohta tehdä
aivan erinomaisia ostoja. Oletan, että tässä niinkuin monessa muussakin
alennusmyynnissä alkuperäinen hinta oli samassa suhteessa koroitettu,
ettei hyppäys turmelisi ostajaa. Osa seurueesta pujahti silti lähimpään
hatunsulka-kauppaan, heidän joukossaan myöskin rouva Hartmann, joka
ehti kumminkin sillävälin pari kertaa kuolla, kun eräs neekeri
ohimennessään sattui häneen koskettamaan.
Port Elizabeth on pitkä mäenrinne, ja on siellä vaakasuora pääkatu ja
parikymmentä poikkikujaa, jyrkkiä kuin Jaakopin tikapuut Dorén mukaan.
Erästä sellaista myöten jaksaa kuitenkin raitiovaunu hinautua ylös, ja
se on miellyttävä seikka, sillä ylimmällä mäellä vihertää suuri puisto,
jossa puut paussia pitämättä suhisevat ja pohjolasta tullut saa ensi
kertaa nähdä kolibrien lehdistössä kimmaltelevan.
Erään suurehkon rakennuksen seinässä oli kilpi: Museo. Kolmikko,
jäseninä miljoonaliike, "Rudolph Herzogs Africahausin" johtaja hra
Beuster, nyt matkalla Svakopista Dar-es-salamiin, sanomalehtimies
ja kolmenkymmenen saksalaisen lehden kirje-leverantööri Sachers,
sekä lopuksi minä, päätimme astua sisälle. Ensimäinen vaikutelma
oli ällistyttävä. Tulimme leveälle parvelle, joka ympäröi
suunnatonta hallia. Hallin ja osaksi parvenkin lattia oli peitetty
lampaanvilla-paaleilla, hienointa angoraa. Museo -- niin, se oli meille
uutta tyyppiä, opettavainen kyllä.
Kiertäessä ja katsellessa, jolloin ei ainoaakaan ihmistä näkynyt,
selvisi, että olimme Port Elizabethin tavarapörssissä. Kaupunki
on maailman suurin strutsinhöyhen-keskusta ja suurimpia hienon
lampaanvillan keskustoja.
Mutta museo? Puoliavoimesta ovesta kuulsi jokin täytetyn näköinen
eläin. Me kiiruhdimme sinne ja aivan oikein: kaksi pörssitalon salia
oli täpötäynnä nähtävyyksiä. Siellä oli papukaijoja, pussirottia ja
haikaloja, norsunluuta, merimetsoja ja Python-käärmeitä, mineraaleja ja
kaivoskuokkia, jalopeuroja ja vanhoja sanomalehtiä. Keskeltä jotakin
elukkajoukkoa tuijotteli Hadrianuksen pää, jäljennös erään tunnetun
britannialaisen löydön mukaan. Ällistyneempää keisari-ilmettä en
saata kuvitella. "Mehercle, mitä _minulla_ on näiden elukkain seassa
tekemistä?"
Mitä näihin viimemainittuihin tulee, tuotti museo minulle yllätyksen,
jonkalaista ainakaan minun sieluni ei ole ennen kokenut. Juuri kun
tarkastelin noita lukuisia kaappeja ja niiden monia preparoituja
eläimiä, suvaitsi nimittäin eräs täytetty eläin, noin kaniinin kokoinen
mungooni, _kääntää päätään ja katsella minua_.
Ei ollut epäilystäkään, että hän teki sen, sillä hän iski vielä pari
kertaa silmääkin.
Olisi ollut arvokasta saada juuri silloin siitä valokuva. Aivoissani
kulkivat ristiin rastiin lukemattomat avuttomat kuvitelmat ja niistä
oli konkreettisinta se, että Herzogin liike oli eilisiltana tarjonnut
minulle Braunebergeriä. Tosin ei suinkaan raskasta moselia, mutta joka
tapauksessa viiniä. Mutta sehän tapahtui jo eilen.
Ja tänään käänsi täytetty faaraokissa Port Elizabethin museossa
minut älytessään päätänsä. Minulle ei ole tuntematon asia, että olen
joskus elämässäni käyttäytynyt omituisesti. Että olin _sellainen_
eriskummallisuus, tuntui kuitenkin tukalalta.
Vilkaisin toisaalle, katselin pitkää käärmeen luurankoa, aloin laskea
sen kylkiluita, ehdin kahteensataan, mutta sitten täytyi minun jälleen
vilkua siihen piruun.
_Nyt se seisoi takajaloillaan, etukäpälät lasia vasten_.
Tämä suora mahdottomuus sai minut jälleen tasapainoon. Ja silloin
huomasin, että museon johtaja oli taitavasti pistellyt sinne tänne
kuolleen eläinmaailman joukkoon häkkejä, joissa oli pieniä eläviäkin
metsäneläimiä. Ilmestyksen ja sen ympäristön välillä oli oikeastaan
seinät, mutta sen huomasin minä vasta myöhemmin.
Siinä hiljalleen oli Port Elizabeth antanut meille kaikki, mitä
muutamassa tunnissa antaa voi, ja me lähenimme taas meren rantaa.
Siellä näytti kaikki muuttuneelta, nousuveden aika oli tullut ja
melkoiset aallot vyöryivät rantatietä kohti. Laiturilla seisoi
Hartmannin herrasväki ostoskääryineen ja huolestuneiden näköisinä.
Satamapursi keikkui sillan päässä.
Sain kuulla, että Kapin parlamentti oli äskettäin myöntänyt noin 40
miljoonaa markkaa aallonmurtajan rakentamiseksi Port Elizabethiin.
Eteläisin silta rakennetaan kolme kertaa nykyistään pitemmäksi,
se on jatkuva kaarena pohjoista kohti ja jättävä kapean avoväylän
pohjoisimman sillan kohdalle. Näin suunnitellun sataman pinta-ala tulee
olemaan kaksi kertaa niin suuri kuin Cape townin satama ja tuottaa
se laivakululle tällä turvattomalla, mutta arvokkaalla rannikolla
suunnattomia etuja. Kaupungissa on nykyään 30,000 asukasta, mutta
väestön oletetaan lähivuosina nopeasti lisääntyvän.
Satamansuu on muuten jo melkein nelisatavuotinen ankkuripaikka, jota
merimiesten kesken kutsutaan _Algoa_ Bayksi. Ylempänä Lourenço
Marquezin lähistöllä on _Delagoa_ Bay. Nämä kaksi nimeä ovat yhteydessä
portugalilaisten vanhan ja yhä vieläkin säilyneen etu-indialaisen
alueen kanssa, nimittäin Goan, jonka Albuquerque vuonna 1515 valloitti.
Kun hänen miehensä purjehtivat Goaan päin, "al Goa", viivähtivät he
hetkisen täällä. Kun he palasivat sieltä, "de la Goa", pysähtyivät he
toiseen ja parempaan poukamaan. (Artikkelit eivät ole sopusoinnussa,
mutta sen seikan selvittäkööt kieliniekat.)
Juuri hetkellä, jolloin meitä lähdettiin viemään laivaan, kulki
sillankorvalla kolme mustaihoista kantaen reklaamikilpeä:
"Polttakaa erinomaista paperossia 606."
Se oli aivan omalaatuisensa tupakan nimi. Mitä mainioita ominaisuuksia
ovela tehtailija oli osannut antaa tavaralleen, en tiedä, ja valitan,
etten ennättänyt hankkia yhtä laatikkoa tuodakseni sen kotiin ja
näyttääkseni.
Paremminkin kuolleena kuin elävänä ja enemmän kirkuvana kuin kuolleena
lepäili M:me Hartmann sangen monessa sylissä kuljetuspurressa, joka
keikkui tosiaan niin, että vuoroin näki pelkkää taivasta, vuoroin
pelkkää vettä ja ainoastaan vilauksittain odottavaa laivaamme. Kun
madamea viimeinkin autettiin ylös amiraaliportaista, hoitelin minä
siinä tilaisuudessa esiinpistävää vasempaa kenkää, joka uhkaili
naamaani. Hänen muuta minuuttaan kantoi puolitusinaa toisia ritareita,
jotka omain sanainsa mukaan kutittivat häntä koko matkan portaita ylös,
mikä kuuluu olevan roima lääke meritautia vastaan. Jos minäkin olisin
sen tiennyt, ei minun olisi ollut lainkaan vaikeaa hellittää hiukan
tuota kenkää ja hivutella hellästi hänen keijukaismaisia jalkapohjiaan.
Mutta ensimäisen Afrikan-matkan tekijä ei tunne vielä kaikkia temppuja.
Seuraavana aamuna seisoimme taas uuden kaupungin edustalla, jolla on
kolme nimeä. Virallisesti on sen nimi East London, käytännössä Buffalo
Harbour ja tuttujen kesken Penmore. Keskimmäinen johtuu pienestä
virrasta, Buffalo Riveristä, joka yhtyy korkeain rantain uomassa
idyllisesti mereen ja antaa laituripaikkoja pienille laivoille. Tabora
ei mennyt satamaan ja päällystö teki meille tiettäväksi, että se, joka
menee maihin, saa tehdä sen omalla vastuullaan. On nimittäin sattunut,
etteivät matkustajat maihin mentyään ole päässeet sieltä takaisin
laivaan, siitä syystä, että merenkäynti oli lisääntynyt sillävälin
kuljetusmahdollisuusasteikon yläpuolelle. Myöskin Svakopmundissa kuuluu
näin tapahtuvan melkoisen usein.
Maihinlasku-tavasta voi arvata, että täällä voidaan siinä suhteessa
joutua melkoisen oikullisiin pulmiin. Lounaassa laskettiin uhrit
vintturilla alas avonaisessa karossissa, täällä sitävastoin
miehenkorkuisessa, lujassa sylinterinmuotoisessa korissa, jonka
kupeessa on ovi.
East Londonilla on oikeus ylpeillä nimellään siinä suhteessa, että
Buffalo River on tosiaan Etelä-Afrikan Thames. Täällä pidetään suuria
souturegattoja, joiden tulokset lennätetään yksityiskohdin kaabelitietä
Lontooseen, Australiaan ja Canadaan. Tämä lisäys tietoihini pakotti
minut vielä kerran kohottamaan kaukoputkeni ja tarkastelemaan yhä
lisääntyvällä kunnioituksella virran suuta. Cambridge, Oxford,
kilpasoutuveneet, Old England -- -- Old England forever! Eläköön vanha
Englanti!
Matka yhä koillista kohti oli rauhaa tuottava ja kaunis. Koko välillä
Capista Port Nataniin näkyy rannikko aivan selvästi kaiken päivää.
Ja vaikka siinä ei olekaan mitään erikoisen vaihtelevaa -- pelkkiä
hietikoita ja aukeita vuoria -- niin piirtävät kuitenkin pensastot
ja viidakot vyön elävää vihreyttä kumpujen rinteille, eikä siellä
missään puuttuisi halua pistäytyä maihin pienelle pic-nicille. Paikka
paikoin loistaa hyökyjen vaahto rannalla kuin tuhannen yhtaikaa
lentoon pyrkivän tiiran siivet, toisin kohdin taas syöksyy jostakin
kallionkolosta vesisuihku yli metsänharjan, ja tuntuu kuin olisi
viisitoistavuotias ja haluaisi rientää alastomana tuohon ryöppyyn.
Riemu seuraa näitä kesyttömiä rantoja.
Ja kun katselee kauan niitä, niin muodostuu auringonpaisteessa eteesi
parvi neitoja, joilla on musta hipiä ja uumissa haikalan evä, se kuva
kuultaa vakavankauniina hyökyvallien taustaa vastaan, ja matkaaja
joutuu muistelemaan tuota Ithakan miestä, joka pelkäsi rantain laulua.
Monikin laiva kohtasi näillä vesillä meitä, ja jo varhain illalla
kulki kahden puolen ohitsemme ikäänkuin harva karnevaalisaattue:
huippulyhdyt, värilliset laternat ja valaistuja hytti-ikkunoita
rivittäin. Eräät laivoista puhelivat keskenään optillisella
telegraafilla muutaman sanan ja katsoja mietti mielessään, mitä nuo
tiheään toisiaan seuraavat valontuikahdukset merkitsivät.
Kun auringonlaskun purppura oli mantereella hämärtynyt harmaaksi eikä
ääriviivoja enää voinut eroittaa, syttyi lännessä ikäänkuin tulipaloja.
Epävakainen hehkuviiva, joka näytti tuulessa loimahtelevan tuleen ja
jälleen melkein sammuvan. Monilla paikoin. Lyhyitä viivoja ja pitempiä.
Hämärän henkien ilve-kuvia kulkevain laivain Morse-puheluista.
Mitä tämä merkitsi, tiesi eräs välikannen matruusi: kafferien
metsätulia.
Ranta ei siis kadonnutkaan, se virkosi eräänlaiseen uuteen eloon. Nyt
tiesin, että mustat olennot juoksivat laulaen siellä tulessa loimuavain
puitten ympärillä ja linnut lentelivät liekkeihin. Päivällä olivat
ainoastaan jotkut pienoiset cumulus-sauhut saaneet ihmisen luulemaan,
että tuolla hiljaisen ja tyhjän metsän takana näkyi pilviä.
Afrika lähettää viestejään äärimmälle meren rannalle. Savannien matava
tulikukka kuvastuu mereen.