Kaukainen kellojen soitto kuului öisestä sumusta. Kaksi eri läppääjää,
jotka vuorottelivat, laulaen samaa säveltä. Meri oli sileä, mutta
huokui raskaasti ja kohotellen. Aivan hiljaa liukui laiva eteenpäin
ja hitaasti täyttivät kellojen äänet avaruuden. Cape townin sanottiin
olevan varsin lähellä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, paitsi
noiden kahden kutsuvan ääni.
Nyt loiskivat airot kaiteen alla juuri kohdallani ja venhe, jossa oli
yksinäinen mies, sipaisi laivan kylkeä. Hän kurotti touvin päätä, joka
riippui laivan sivulla ja sitten hän hävisi, huutamatta, puhumatta.
Touvi kiskottiin vaivaloisesti laivaan ja sen jatko katosi sakeaan
usvaan, eikä olisi voinut käsittää, kuka tai mikä touvia siellä
kannatti.
Yhtäkkiä alkoi kuultaa makasiini melkein kyynärän päässä, sitten
nostorana ja rantalaituri, ja kymmenen minutin kuluttua oli Tabora
kaikkien seremoniain mukaisesti köytetty kiinni East Pearissa, jossa
pari pyöräpoliisia, eräät satamavirkailijat ja joukko hotellien
hansom-vaunuja ja autoja oli odottanut sumussa "the German Mail
Boatia", saksalaista postilaivaa. Tällainen oli se yksinkertainen ja
hiljainen saapuminen satujen Kap-kaupunkiin.
"Hei, tohtori, nämä naiset ja minä aiomme lähteä kaupunkiin, ja
kysymme, tuletteko mukaan."
Huutaja oli laivan rohtomies ja naiset olivat neidit Irene ja Clara.
"Hyvä", vastasi pyydetty jotenkin jäykällä innostuksella, ja pian
istuttiin vaunuissa, joiden edessä oli kaksi muulia ja kuskipukilla
mulatti. Hän puhui ainoastaan hollanninkieltä, tuo nuorukainen, mutta
ymmärsi mitä halusimme: nopeaa ja tulista kyytiä vielä näkymättömään
Cape towniin.
Kivihiilistä mustain ulkoalueitten ja tummanahkaisten
huligaanijoukkojen, tavaravaunujen räminän ja kapakalan löyhkän läpi
vaunumme vierivät. Kaikkien kummastukseksi alkoi näkyä kaupungin
oireita. Kivitalo, kolme kivitaloa, jo katukin, poikkikatu,
eläväinkuvain teatteri, raitiovaunu -- holoo, se oli hurjaa vauhtia
-- ja sitten tuli yhtaikaa paljon kaupunkia, suurkaupunkia,
maailmankaupunkia -- mulatti kiinnitti niin yhtäkkiä ohjaksia, että
yhtähyvin Clara kuin Irenekin sysäytyivät eteenpäin, jolloin heidän
oli pakko punastuen tarttua kiinni kavaljeeriensa koipiin. "Adderley
street", vonkaisi sekasikiö-kuski, ja siitä ymmärsimme, että se oli
täytetty. Kaupungin keskusta oli edessämme.
Kymmenen shillingiä hän vaati. Siis ensimäinen, mitä Capetownissa
teimme oli huutaa poliisia. Nuo kaksi herraa vaihtoivat sitten
keskenään joitakin alankomaalaisia repliikkejä, ja tulos oli, että
matka maksoi kuusi. Mulatti hyryytteli hymyillen matkaansa, josta
saatoin päättää, että taksa oli neljä shillingiä.
Olipa miten oli, nyt seisoimme vaan Adderley Streetillä, aivan
majesteettisen "Standard Bank of South African" edessä, joka on
samannäköinen kuin Lontoon pörssi, mutta valkea. Kansa oli jo
hyvässä liikkeessä. Täysiä double-trameja kiiti hyristen ohitse, ja
käytävien laidoilta kaikuivat lainehtivana kuorona kukkaskaupustajain
huudot. Mustat, ruskeat ja keltaiset matamit nostivat meitä kohti
sylittäin liljoja ja gladiooleja, mimoosoja ja kämmeköitä, ja pieni
kafferin-pätkä huiskutti edessäni Table Mountainilta tuotua hopeapuun
oksaa. Vielä viipyi sumu alhaalla, ja katu hälveni näkyvistä kortterin
välimatkan päässä. Mutta elämä virtaili vilkkaana, ja nyt alkoi
sydämestä tuntua, missä mies oli, Kapin kaupungissa.
Minulla oli yksityisohjelmani, kohotin etelämaalaisella
kohteliaisuudella hattuani, toivotin noille kolmelle muulle
miellyttävää jatkoa ja astelin tuntemattomia vaiheita kohti, olettaen
tietysti, että lähtöäni seurasivat saksalaiset mietelmät suomalaisesta
epäkohteliaisuudesta. Hukata loruamalla suuri päivä, joka ei koskaan
palaa, olisi kumminkin ollut tukalampaa kuin jaksoin sietää.
Eräällä pysäkillä odotin tuokion Camps Bayhin menevää raitiovaunua,
ja pian olin radalla, jota nimitetään "The finest tram ride in the
world", maailman hienoin raitiovaunu-retki. Haluanpa melkein uskoa,
että tuo superlatiivi on paikallaan. Sillä kun on tullut kaupungin ja
huvilavyön ulkopuolelle, nousee vaunu yhä korkeammalle, piiniametsän
halliin, jonka muodostavat suorat rungot ja jota kattaa tumma havusto,
läpikiiluvine taivaineen. Ja kun puut vasemmalla puolella harvenevat ja
kaikkeus yhtäkkiä avautuu eteen, hohtaa tuolla valtavassa voimassa ja
kuvaamattomassa kirkkaudessa Taffelvuoren uurteinen möhkäle, irrallaan,
sininen taivas taustana.
Laakso kylpee päiväpaisteessa ja kaupungin talot sulautuvat vaaleaksi
tasangoksi. Valtameren vaahtoseppeleet kiertävät rantoja ja kallioita,
ja tuolla, -- -- ah tuolla, tuo tumma vuorinen, yksinäinen huippu
etelämeren puolella, sen aavistaa Cabo da Bona Esperançaksi, maailman
niemistä ensimäiseksi.
Sellainen joukko yhteen koottua kauneutta voi saattaa aikamiehen
melkoisen hämilleen. Sillä se voi tuoda hänelle kyyneleet silmiin ja
saa hänet tuntemaan joutuneensa taivaan avoimelle ovelle, nolona ja
talonpoikaisena.
"Please adjust your dress", kuuluu yhdestoista käsky. Minutti
tai pari myöhemmin olisi siis jälleen selvä mies. Elämän totiset
kulminatsioonit eivät ole laajoja ylätasankoja, ne ovat pelkkiä
huippuja ja hetkiä. Niitä ei koskaan uudestaan tapaa, enemmän etsittyjä
kuin odottamattomiakaan. Se juuri antaakin niille tuon ehdottoman
erikoisuuden, jumalhetkien keskittyneen leiman. Se, että ne kiireesti
hälvenevät kaikesta paitsi muistostamme, on niiden pyhyyden signum.
Joten: ajatelkaamme matkaamme edelleen ja mitatkaamme graniittikivessä
olevia arovuojokivi-kristalleja. Ne ovat nimittäin täällä harvinaisen
suuria ja porfyyrisinä esiintyviä, koko vuorenlaatu muistuttaa
Schwartzwaldin graniittia, josta Lederer on hakannut taltallaan
Bismarckin. Table Mountainin ylin massa on valkeanharmaata hiekkakiveä,
joka muuttuu alaspäin mennen okranväriseksi ja purppuranpunaiseksi ja
jonka jalustana on kantavuori. Kosketuskohdan näkee monin paikoin tien
varrella. Kauempana, Sea Pointin kohdalla, se laskeutuu meren alle,
mutta nousee jälleen loitompana näkyville.
Raitiovaunu kulki kovaa vauhtia sitä "satulaa" myöten, joka on
Table Mountainin korkean ja Lions Head-nimisen huipun välillä.
Tämä leijonan-pää, jolla on transvaalilaisen kopjen, neekerimajan,
tyypillinen muoto, -- alaston, särkynyt kallion huippu, kohoava
jyrkästä, tasaisesta rapautumissora-keosta, ainoana todisteena siitä,
että keossa on vielä jäljellä kova ydin --, on Kapin toisen kuuluisan
vuoren jatko. Meren puolelta katsoen, huomasin sen ylös lähtiessäni,
näyttää se tosiaan sangen paljon monumentaalisena lepäävältä
naarasleijonalta, joka vartioi erästä brittiläisvallan suurinta
aarretta.
Enimmin hämmästyi siellä vuorella sen tavatonta kasvullisuutta. Koko
The Mountainin puolella oleva laaja satulankylki hohti aivan kuin
pelkkä suuri botaninen puutarha, varsinkin mitä pensaskasveihin tulee.
Mutta myöskin moninaisella yrteillä oli kallio verhottu, ja niin totta
kuin oli heinäkuu, etelämaan sydäntalvi, oli kuitenkin kaikkialla
kukkia. Millään seudulla, Honkongin ympäristöä lukuunottamatta, ei
rajoitetulla alueella liene sellaista villin kasviston lajirikkautta
kuin Kapissa. Pelkästään tähän saakka sieltä löydetyt Erica-lajit
lähenevät viittäsataa. Valkeaa, keltaista, sinistä, punaista,
purppuran-mustaa kanervaa. Sadat kämmekkälajit seuraavat toisiaan
vuorossa kaiken vuotta -- "ainoastaan todella huonoina vuosina eivät ne
joskus huhtikuussa kuki", kirjoittaa Kapin kämmekköiden suurmestari,
tohtori H. Bolus, F.L.S. ["Fellow of Linnean Society", lontoolaisen
Linné-seuran jäsen. Suomentaja.]
Vaunu vieri alamäkeen, Camps Bayta kohti. Vuoret saivat uusia
ääriviivoja, ja minä siinä aprikoin, missä joku niistä 60:stä tiestä
olisi, joita myöten tähän asti on noustu Taffel-vuorelle. Kaksi viikkoa
sitten kuoli eräs kuulu kiipeilijä, pudoten 500 metrin korkeudesta
sillä luotisuoralla uralla n:o 61, jonka hän aikoi avata käytettäväksi.
Ei liene suinkaan vaikeata päästä, vuoren tasaiselle laelle eräitä
rotkopolkuja pitkin. Aikaisin ylös saakka kiivennyt mies (v. 1503) oli
ensimäisiä europalaisia, mitä ylimalkaan siihen saakka oli Kapissa
käynyt, nimittäin Antonio de Saldanha. Vuori kantoikin kauan hänen
nimeään, ja sillä pitäisi olla se vieläkin, sillä taffel-vuori on
geolooginen yleiskäsite ja esiintyy erikoisnimenä hiukan kömpelönä
taruverhoistaan. Vuoren kronikoissa mainitaan muuten erikoisella
kunnioituksella ruotsalainen botanikko Thunberg, joka nousi vuosina
1773-76 sen laelle 15 kertaa.
Alas mentiin jarrut vireessä. Pitkässä vaunussa, johon mahtui 61
henkeä, oli meitä 3: ohjaaja, konduktööri ja minä. Cape townissa ei
raitiotie-virkailijoilla ole uniformua. Kuka heistä on puettu mitenkin,
mutta se ei näytä kuitenkaan kirjavalta, sillä jokaisella heistä on
puhdas kiiltokaulus ja moitteettoman siisti puku. Ajo siellä näyttää
suunnilleen samanlaiselta kuin tilaisuudessa, jolloin meidän kotoiset
herramme ovat koeajolla uudella vaunulla.
Pyörät raapivat ja yhden shillingin matka loppui.
Minä olin joutunut ylen ihanalle kylpylä-rannalle. Metrinkorkuiset
kuohuaallot vyöryivät loputtomasti toisiaan seuraten hietaan ja
soljuivat jälleen hiljaa takaisin. Merestä eroitetussa altaassa, jonne
haikalat eivät voi päästä, kahlaili parvi pienokaisia. Kyltti reunassa:
"Ainoastaan europalaisia lapsia varten".
Pieni teehuone houkutteli tulemaan sisään. Paikka ulkoverannalla
-- "tea, cakes, newspapers please" -- ja tunsin itseni tavattoman
itsevaltiaaksi ja hyvinvoivaksi.
Naurun tirskahdus häiritsi minua. Joku seisoi sisällä lasipaviljongissa
ja tirkisteli niskaani. Minä käänsin päätäni ärtyneenä -- kolme nenää
painautui siellä latuskaksi ruutuun: Claran nenä, Irenen nenä ja
laivalääkärin nenä. Tavaton voitonilo loisti heidän kasvoistaan.
He lienevät joutuneet ennen minua lähteneellä vaunulla, ja nyt he
ilkkuivat asemaa. Minulla oli ollut kuitenkin liian kaunis yksinmatka
toivottaakseni nyt heitä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa; sitä
kasvoi muuten aivan lähellä pitkin tien vartta. Kvartetti lyöttäytyi
siis jälleen yhteen ja pian saapui vaunu, joka oli Sea Pointin kautta
vievä meidät vuoren toista puolta takaisin kaupunkiin. Uusi pitkä
matka ilman pitkäveteisyyksiä. Rikkaiden huviloita, yksi belvedere
toisensa jälkeen. Laakerit ja myrtit reunasivat raidetta, sypressit
ja araukariat, tamarindit ja elämänpuut siimestivät taloja, ja vuoren
rinteillä kohosi jälleen jaloryhtisenä piiniametsä.
Harvoin näin palmun ja siitä olin hyvilläni. Sillä palmut tekevät
mieleni suruiseksi. Nuokkukoot ne välttämättömänä silhuettina Tahitilla
ja valmistelkoot ohjelmanmukaisesti taateleita ja palmunpähkinöitä.
Mutta niiden luonteessa on jotain kylmää ja tunnetta vierovaa, jotain,
joka ei kuulu homo-suvulle, vaan bushmanneille ja paviaaneille. Miten
ihana oli sielulleni sen sijaan havupuiden runsaus, ja kuinka hienona
leyhyi hento talvinen pihkain tuoksu tummista metsiköistä! Kapin
auringon alla ei sypressi ole mikään kalmistopuu, ja tamarindi on
melkeinpä lehmus.
Matkakehä sulkeutui ja olimme taas Adderleyn vilinässä.
"Nyt, hyvä herrasväki", sanoi tohtori, "ehdotan, että menemme
aamiaiselle."
"Voi, ei vielä, minun täytyy ostaa pleureusi", kitisi Clara.
"Ja minun parasolli", täydensi Irene.
"Minä menen Groote Schuuriin", ilmoitin minä varomattomasti.
"Mikä se on? Onko se intressantia?"
"En tiedä, se on Cecil Rhodesin vanha huvila. Hyvästi nyt, aika
rientää." Jonka jälkeen minä kiiruhdin lähimmän auton luo ja istahdin
siihen.
"Ei, tuo näyttää kovin mukavalta", huusi rohtomies, ja tuossa
vilauksessa oli koko seurue aluksessani. Fatum, minun fatumini oli
selvä. Että en saisi yksinäni kaapia Kapia. Kuitenkin soin itseni
asettua hyvälle paikalle ohjaajan viereen, joka oli sekoitus boerista
ja kvarteronista [valkoisen ja mulatin jälkeläinen. Suomentaja], ja
päätään tyytyväisesti nyökäten suuntasi hän matkamme Groote Schuuriin:
seitsemän mailia.
Paikka on pohjoispuolella Devils Peakia, Sierra de Saidanhan jatkoa, ja
on se ylen suuri, viettävä puisto, jonka alaosassa uinuu Cecil Rhodesin
entinen cottage eli maja ja yläosaa koristaa "Rhodes Memorial",
kansallismuistomerkki.
Auton vauhti hiljeni, yksinkertainen tienviitta neuvoi, missä olimme,
ja hiljalleen hyrräsimme edelleen ruskeanpunaista tietä, nurmikkojen ja
puuryhmien välitse ja korkeain vartiopuitten holvin alitse. Ainoaakaan
ihmistä ei näkynyt, ei ketään portilla, ei kauempanakaan. Mutta kaikki
oli hyvin hoidettua ja ajotie kova ja sileä.
Groote Schuur -- "Suuri lato" -- hohti edessämme valkeana ja hienona,
ollen vain yksikerroksinen, viivoiltaan hollantilainen. Oikeaan
katseluun olisi tarvittu ainakin kokonainen päivä. Yksinään Rhodesin
työhuone ja kirjasto olisi vaatinut oikeastaan tuntikausia, niihin
luettuna taiteellisesti koristettu makuuhuone, jossa on m.m. Marcus
Aureliuksen mietekirja avoinna ja eräät sanat viivattuina: "Muista,
että olet roomalainen, mutta älä unohda, että olet Caesar."
Un peu pathétique, sanovat kai selvät sielut moisesta asettelusta.
Sillä en luule Rhodesin muistaneen Marcus Aureliuksen kehoitusta
silloin, kun hän nukkui viimeistä kertaa Groote Schuurissa. Mutta
kuitenkin se sopii tyyliin, ja hän oli yleiseen tunnetusti Caesarien
uskollinen tutkija. Kirjastossa on koneellakirjoitettuja käännöksiä
kaikista mahdollisista roomalaisista keisariteoksista, jotka eivät ole
ilmestyneet vielä englanninkielellä ja katselija näkee, että niitä on
käytetty. Samoin on koko suuren Napoleon-osaston laita.
Tuntijoille tuottaisivat kai tuon loistokodin kalliit porsliiniesineet
ja kutomatyöt suurta iloa, mutta voimakkaimmin esiintyvät kuitenkin
siellä reliikit, nuo monet pyhät arvomerkit ajoilta, jolloin Rhodes oli
matabelien keskuudessa: kuningas Lobengulan sinetti, repaleiset liput.
Mutta edelleen. "Tuolla on lordi Gladstonen talo", sanoi ohjaaja
viitaten huvilaa vasemmalla puolella. "Ja tuolla asuu usein sir Rudyard
Kipling", kolmannessa pienessä rakennuksessa ylempänä rinteellä.
Ajettiin eteenpäin, yhä vain ylämäkeen. Oikealla puolella vilahti
puiden lomissa monta lajia antiloopeja, kauempana kaksi zebraa --
harvinainen näky keskellä hienosteltua puistoa. Eräiden puiston osain
asukkaina on näet etelä-afrikalaisia metsäneläimiä, ja aituukset on
tehty niin tilavat ja vähän näkyvät, etteivät katsojat eivätkä eläimet
itse saa häkkivankeuden vaikutusta. Poikkeuksena ovat ainoastaan
leopardit ja eräät muut sellaiset, jotka asuvat ahtaammalla, mutta
nekin täydentävät osaltaan sitä Rhodesin luomistyön kopiaa, jota tämä
joukko vapaan metsän elämää edustaa.
Nyt kääntyi auto jyrkästi oikealle ja kiiti vaakasuoraa tannerta
pitkin läpi tiheiden viidakkojen. Aukeama -- hiljainen huudahdus -- ja
edessämme hohti temppeli. Se oli matkamme määrä.
Rhodes Memoriaal on doorilainen pilarihalli, johon leveät, moniosaiset
portaat nousevat. Se on kokonaisnäöltään melkein marmori-valkea,
mutta kiviaines on pelkkää graniittia. Portaat, pilarit, arkitraavit,
reunukset, kaikki ovat Kapin prekambrisen kauden tuotteita. Suuria
möhkäleitä ja vähän liitoksia.
Havumetsän helmaan rakennettuna on pyhäkkö aivan vuoren otsikon alla.
Sen alimmassa osassa, keskellä, on ratsastajan kuva, "Physical Energy",
jänteekäs, alaston mies ohjaten ratsuaan. Rhodes oli kerran nähnyt
tämän teoksen kuvanveistäjä Wattsin luona ja ihaillut sitä suuresti.
Kun tämä muistomerkki sitten rakennettiin, lahjoitti taiteilija
veistoksensa homman toimeenpanijoille, ja on se täällä saanut
onnistuneen paikan. Tuo villin-voimakas ryhmä, jonka pronssin pinta
on käsitelty niin, että se vaikuttaa rapautuneelta kiveltä, jännittää
kaikki lihaksensa karauttakseen avaraan maahan tuonne pohjoiseen päin;
äärimmäiseen saakka tarkoin vastaava Miehen, hänen tahtonsa ja hänen
voimansa vertauskuva.
Kauimpana portiikin varjossa on holvattu seinäkomero, jonka Rhodesin
pronssinen kuva täyttää. Suuri pää nojautuu keveästi toiseen käteen,
katse on suunnattu alhaalla olevan ratsastajan yli, kaukaisuuteen,
jossa Etelä-Afrikan valtio haipuu laaksojen ja harjujen ja tasankojen
takana ilmanrantaan. Siellä paalutti Rhodes uusia, suunnattomasti
laajennettuja rajoja kuningaskunnalle, ja sen hän teki _yksin_.
En koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan
kanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli
viikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä
vastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän
sydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä
etu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin
en voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin
hautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle,
vyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he
teurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin
valkean vainajan ääressä.
Oikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut,
jotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea
brittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä
ansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin
oodiin Rhodesin unelmista:
"I dream my dream by rock and heath and pine,
of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions
Head to Line".
["Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen
ulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä
ekvaattoriin". Suomentaja.]
Nuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin,
vahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun
verran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa.
Keuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen
kerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen
uudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi,
uneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi,
jättiläiseksi -- -- ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja
henkensä. "He loved and served it", hän rakasti ja palveli sitä,
kertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin
oli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen,
kokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman
luokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen
miehelle ei maassa ole tilaa.
Hiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella.
Kukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt
muistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei
varoitustauluja.
Oli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin
asettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle
podestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli
rantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin
käsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja
kuolla. Kapissa se tehtäköön.
Oli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla
maistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat
enkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen
maku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.
Sitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko "Kasteel de Goede Hoopin",
nautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein
kunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja
Africanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi
persoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin
kuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä
itseni.
Kaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin
nimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen
risti. Vanhimmissa kartoissa luetaan "Capo di Diab". Saldanha antoi
niemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi
sataman ulappa tänä iltana monet posket.
Mutta terveet pelastuneet seisoivat huojuvassa rivissä imien
appelsiinejä, kun kahdentoista apostolin vuori etelässä ja Spitaalisten
saari pohjoisessa todisti kulkuamme hyökyjen läpi. Ilta oli meidät jo
saavuttanut, Robben Islandin majakka oli sivuutettu, ja muistoista
täysin sieluin erosimme tuosta unohtumattomasta päivästä.
Oli pilkkoisen pimeä silloin, kun Cape Agulhas väistyi ohitse. Se on
Afrikan eteläisin niemi. Meri, jota huominen aurinkomme oli valaiseva,
oli Indian valtameri.