Eräitä vuosisatoja sitten oli lähellä Svakop-jokea, eteläisen
kääntöpiirin seudulla Lounais-Afrikassa lahti, joka oli merkitty
vanhoihin englantilaisiin merikortteihin nimellä Sierrabai. Sinnekin
oli kaakkoispasaadi koonnut jonon tiuhaa hiekkaa, joka sulki piiriinsä
tyyntä vettä ja loi laguunirauhaa. Tämän paikan löysi vuonna 1485
portugalilainen kapteeni, Diogo Cao ja pystytti sinne ristin. Kerran,
ei tiedetä milloin, hävitti myrsky koko suojuspadon, luonnonpato
pyyhkäistiin pois, valtameri vyörytti vesivuoriaan paljastettua rantaa
vasten ja Sierrabai oli ainaiseksi kadonnut, samoin Diogo Caon risti.
Tästä elää kuitenkin muisto likimmäisen niemen nimessä: Cape Cross.
Se oli ensimäinen tunnettu inhimillinen kosketus seutuun, joka on
nykyään Afrikan nuorin ja eräässä suhteessa huomattavin siirtovaltio,
nimittäin Saksan Lounais-Afrika, lyhyemmältä nimeltä Lounas, kuten
Gustav Frenssen sanoo kertomuksessaan Peter Moorista.
Ei pitkää aikaa siitä tuli tänne Bartolomeo Diaz. Se tapahtui vuonna
1487. Hän löysi etelämpänä toisen ja lujemman bain, Angra Pequenan,
"pikku lahden". Se on gneissi- ja graniittiharjanteitten keskellä
ja on nykyinen saksalaisten Lüderitzbucht. Myöskin Diaz pystytti
sinne ristin. Se oli rautaa, upotettu marmoripilarin päähän ja
seisoi paikallaan vielä 100 vuotta sitten. Nyt on se englantilaisten
Kap-museossa ja ainoastaan vähäpätöinen merkki ilmaisee sen entisen
paikan.
Se oli toinen käynti Lounaassa.
Sitten se hyljättiin pitkiksi ajoiksi. Sillä Diaz ja De Saldanha
pääsivät Kapiin ja sen ympäristöllä oleviin lahtiin, tapasivat vettä,
hedelmiä ja paljon muuta ihanaa ja löysivät Indian väylän. Kuiva,
synkkä Lounas unohdettiin, ja vasta myöhään 1700-luvulla nousi
se jälleen nimettömistä. Kapin valaanpyytäjät -- hollantilaiset,
englantilaiset ja amerikalaiset -- laskivat ahnaan halukkaina keskelle
Lounasmeren lihavia valasparvia ja keräsivät traaniset jaalansa
Walfischbaihin, "Bahia das Baleas". Sekin tapahtui lähellä Svakopia,
kuivuvaa virtaa. Sittemmin tulivat hylkeenpyytäjät ja 1820-luvulla
guanonkerääjät, eräs liverpoolilainen firma "Livingstone" etunenässä.
Vuonna 1844 keikkui yhtaikaa 6000 miestä kolmessasadassa laivassa
rannikkosaarten lähettyvillä, jonne pingviininlantaa oli kokoontunut
Aatamin päivistä saakka, aina 12 metrin korkeudelta. Ne olivat aikoja!
Sitten seurasivat lähetyssaarnaajat ja yhtaikaa heidän kanssaan
1800-luvun löytöretkeilijät, joiden joukossa ruotsalaisella Karl Johan
Anderssonilla oli 50- ja 60-luvulla huomattava paikka suurmetsästäjänä,
kaupustajana ja neekerien sotamarsalkkana.
Saksalainen lähetystyö, joka alkoi 1844 ja harjoitti myöskin kauppaa,
valmisti jossakin määrin nykyistä asiaintilaa, mutta ikäänkuin Saksan
Lounais-Afrikan avaimen löysi vasta bremeniläinen kauppias Adolf
Lüderitz, joka 1844 uskalsi matkata sinne, perustaakseen kauppapaikan
ja luultavasti myöskin kullanhakuaikeissa.
Kaksi vuotta myöhemmin hän katosi tietämättömiin, koettaessaan
erään matruusin kanssa palata pienellä vaatevenheellä meritietä
Oranje-joen suulta Angra Pequenaan. Eräät seikat viittaavat, että
hän oli jo päässyt erämaan timanttisalaisuuden perille, joka nyt on
koko Lounaan merkkiasia. Mutta se salaisuus katosi hänen kanssaan,
ja 22 vuotta saivat sitten nuo "valaisevat kivet" kiiltää yksinään
auringonpaisteessa, ilman noukkijoita, kuten vuosisatoja sitä ennen,
kunnes 1908 muuan kafferi otti kourallisen niitä, näytti roskan eräälle
saksalaiselle ratamestarille ja saattoi siten käyntiin liikkeen, joka
viime vuonna tuotti 50 miljoonaa nettoa ja on nyt kaikkineen ainakin
miljaardin arvoinen, pelkästään sen mukaan, mitä nykyään voidaan
päättää.
Huhtikuun 24 p:nä 1884 sähkötti Bismarck Saksan konsulille Kapin
kaupunkiin, että valtio ottaa kauppias Lüderitzin kauppapaikan
suojelukseensa. Siten perustettiin Saksan Lounais-Afrika.
Mitä uskomattomia vaikeuksia Saksa ja siirtolaiset ovat sitten saaneet
kestää luodakseen jotakin tästä kauhistavasta erämaasta, jonka meren
puolella on Namib ja itäpuolella Kalahari, täytyy jättää tässä
kuvailematta.
Tulo Svakopmundiin on saksalaisen länsilinjan suurin merkkitapaus.
Torviorkesteri soittaa germaanilaisia lauluja jo ennenkuin aurinko on
noussut lätäköstä. Isänmaalliset liput läiskivät mastoissa ja kapteeni
esiintyy valkeissa, kultanappisissa liiveissä.
Vieraskuntalaisestakin tuntui hetki merkittävältä. Näin joukon
matkatovereitani seisovan käsilaukut kädessä ja hienot hatut päässä
valmiina siirtymään maihin.
Mére triplestä tuli peli. Puoli tuntia ennen laivasta lähtöä pälkähti
nimittäin muorin päähän, että maa on ikävän näköinen, että laivassa on
hyvä olla ja että hän saattaa matkustaa yhtä hyvin Ceyloniin, jossa
myöskin Häckel on oleskellut ja jossa kuului olevan niin kaunista,
vaikka siellä on tiikereitä; joten hän päätti jäädä Taboraan muutamiksi
viikoiksi lisää. Hän seisoi ylimmällä kannella, ja joka kerta, kun joku
herra lähestyi, pisti hän keppinsä poikkiteloin hänen vatsansa eteen ja
pakotti hänet lausumaan mielipiteensä asiasta. "Menenkö maihin täällä
vai matkustanko Ceyloniin?"
Kapteeni tuli. "Minä neuvoisin kenraalitarta matkustamaan Ceyloniin, se
on varmaan miellyttävämpää."
Ylistewardi tuli. "Tottahan, tietysti kenraalitar lähtee maihin täällä,
tämähän on Saksan maata."
Mister Levinson tuli. "Minä neuvoisin rouva von G:tä menemään
makaamaan."
Minä nousin paikaltani, tein kierroksen kannella ja sain vuorostani
kepin poikittain eteeni. "Hyvä kenraalska, Ceylon on kyllä kaunista,
mutta se on niin pieni. Minä teidän sijassanne valitsisin Mada--"
Silloin keskeytti Mére triple huudolla minut. "Herra Jumala, tuollahan
menevät jo tavarani."
Aivan niin. Suuressa proomussa hinattiin paraikaa kaikkien
Svakopmundiin jäävien tavaroita maihin, ja niiden joukossa olivat
merimamman kaikki matkalaukut.
Kiertokyselystä tuli pikainen loppu, ja kenraalitar lylleröi vaiti,
aivan kuin suulleen saaneena, välikannelle, josta matkustajat
laskettiin alas. Ainaisten kuohu-aaltojen vuoksi ei Svakopmundin
edustalla milloinkaan pääse suoraan portaita pitkin kuljetuspurteen,
joka nousee ja laskee alinomaa nopeasti, parin metrin korkeudelta.
Täytyy käyttää vintturia. 4-6 henkeä asettuu jonkinlaiseen "karoskaan",
joka muistuttaa lähinnä perhekeinua ja jossa on kaksi penkkiä ja seinät
ympärillä. Laitos hissataan ilmaan laivan kannesta, keikautetaan
kaiteen yli ja lasketaan toiseen laivaan tai hinattavaan proomuun,
missä avuliaat kädet rientävät hätään ja matkustajat pääsevät
onnellisesti kopista. Oli dramaattista nähdä Mére tripleä, kuinka
hämmästyneenä hän kuvastui taivaanrantaa vastaan ja vaipui sitten
hiljaa alas proomuun, ainakin 15 kertaa keppiään huiskauttaen.
He menivät, ja heissä toisen ja kolmannen luokan melkein
miellyttävimmät ihmiset. Seuraavalla hinauksella lähti myöskin "les
beaux restes" maihin, näkemään seutua kasvoista kasvoihin. Minun täytyy
tunnustaa, ettei puhtaampaa ja siistimpää pientä erämaankaupunkia
voi kuvitellakaan. Tosin huomautti joku noista 41:stä baarista, mikä
määrä tuntuu runsaanlaiselta 1800:n valko-ihoisen virkistykseksi,
mutta järjestys lienee mallikelpoinen. Kaupoissa on tarjolla melkein
kaikkea, mitä Berlinin puodeista saa, jalokivistä ja turkiksista
kärpäspapereihin ja postikorttialbumeihin saakka, ainoastaan kalliimpaa
kuin Europassa. Kaduilla on hupaisat puukäytävät, niiden välillä näkyy
erämaa puhtaassa pohjavärissään.
Lüderitzbucht, jonne seuraavana päivänä ankkuroimme, näyttää
kummallisine vuorineen ja lelujen tapaan sinne tänne siroitettuine
taloineen joltakin kaupunginkuvalta 1600-luvulta. Jos Svakopmundissa
oli istutuksiakin, niin täällä ovat ne sen sijaan niin olemattomia,
että on tapana sanoa: "Kun jonkun lüderitziläisen päähän pälkähtää
nähdä jotain viheriäistä menee hän hotelliin ja tilaa kurkun."
Täällä jätti minut hyvä ystäväni Kamerulla. Minä napautin hänestä
kannella naamakuvan. Kun sitten pyysin vielä profiilikuvaa, vastasi
hän, tuo tavallinen voittamaton vakavuus kasvoillaan: "Ahaa, vai niin
ja sitten tahdotte painetut sormen jäljet?" Minä seurasin tuota kelpo
rikollista maihin ja kunnioitin hymyä, millä hän pikaisesti silmäili
tätä kamalaa loukkoa jossa hänen nyt on kolme vuotta oteltava.
"Jaha, vai tämä se nyt on se uusi olinpaikkani. Kamerunissa oli palmuja
ja leipäpuita ja kukkia ja elefantteja ja suuria käärmeitä ja sadetta.
Täällä näkyy olevan hiekkaa. Jaha, jaha. Kirjoittakaa nyt kuten
lupasitte isäukolleni Colmariin ja kertokaa että minä saavuin hyvin
perille ja voin hyvästi, ja muistakaa se, herra tohtori, että kirje
Helsingistä on jonkun kerran vuodessa tarpeen, jonakin kauniina päivänä
saatte korvaukseksi laatikon harvinaisia mineraaleja Lounais-Afrikasta.
Hyvästi nyt."
Ja me löimme kättä, emmekä enää kai näe toisiamme.
Minä maleksin yksinäni uurrepelti-barakkien ja betonitalojen välissä
ja löysin roskaisen kahvilan ja monien kamapuotien keskeltä aivan
odottamatta ison kirjakaupan. Se oli tosiaan merkillistä. Siellä oli
hyllyllä kaikkea, mitä kohtuudella vaatia voi, Goethestä ja Byronista
Lagerlöfiin ja Wolzogeniin asti, pöydillä olivat Simplicissimus, Woche
ja kaikki. Jos pilkisti ulos ikkunasta, näki takkuisen muuliaasin
hankaavan pakaraansa uurrepelti-seinään ja hiekkapyörteen lakaisevan
käytävätöntä katua.
Minä pyysin paikkakunnan lehden viimeistä numeroa, Lüderitzbuchter
Zeitungia, silmäilin sitä, näin johtavassa muutamia voimasanoja
Svakopmundin virkaveljelle ja sanoin hymyillen tiskin takana
olevalle herralle: "Olisi huvittavaa tutustua tällaisen lehden herra
toimittajaan."
"Se käy kyllä päinsä", vastasi hän hiukan kumartaen, "toimittaja olen
minä".
Puksis, sanotaan.
No, ei tässä surku auta, ja pian läksimme katselemaan kirjapainoa,
joka oleksi saman talon toisessa päässä. Lounaassa julkaistaan
kaikkiaan viittä lehteä. Kaksi lehdistä, jotka ilmestyvät Windhukissa
(pääkaupunki sisämaassa), käyvät keskenään kiivasta väittelyä ja
edustavat kumpikin eri agraariryhmäänsä. Muut pippuroivat toisiaan
ainoastaan ammatin vuoksi.
Lüderitzbuchtin kaupunginvaltuustolla oli ollut äskettäin tärkeä
kokous ja ostamaani numeroa seurasi kokonaisuudessaan painettu
keskustelupöytäkirja. Mitä eräässä europalaisessa kaupungissa tästä
arvellaan? Milloin on meidän korpiviisautemme tarpeeksi syventynyt
esimerkkiä seuratakseen?
Tuo itseään hankaava muuliaasi alkoi minusta tuntua suoraan sanoen
inhimilliseltä. Minä huomasin järjestelmää sen liikkeissä. Ne olivat
sitäpaitsi julkisia, ja se herätti luottamusta.
Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jälleen takaisin laivaan, vihdoinkin.
Kun on asustanut 4 viikkoa hyvin varustetussa valtamerilaivassa, on
kotoisuudentunne sitä kohtaan lujasti kasvanut.
Hyvästi, Lounas! Hyvästi, te näkemättömät timantit! Minä kävin kummun
harjalla, jenka juurella eräs läntisistä löytö-alangoista oli aivan
lähellä. Mutta sinne ei saanut laskeutua ilman kuvernöörin passia eikä
30 Rmk:n pääsylippua, seisomapaikka. Minun täytyi alistua.
Hyvästi sinäkin, ylpeä Diazin kallio, vuosisataisten muistojen
verhoama, ilta-aaltojen vaahdon huuhtoma! Ulapalle jälleen, kohti
tummenevaa merta.
Nyt on matka suoraan Kapiin. Sieluni on kuin sampanja-malja, josta
odotuksen helmiä yhtämittaa poreilee.
Ainoastaan kuun-ukko kärsii eteläpuolen vaivoja: hän on ylösalaisin.