Kello kuuden aikaan eilisaamuna, kun päivä sarasti harmaana ja
epävarmana merellä, näkyi idässä maa. Minä olin istunut kannella kauan
ja pitänyt sitä kaukoputkella silmällä, kartta ja taskulamppu kädessä,
olin nähnyt kuun laskevan ja etelän-ristin kalpenevan ja säpsähtänyt
ensimäisen majakan tuikahduksen huomatessani. Afrikan valoja -- --
Hiljalleen soljuimme edelleen ja verkkaan kohosi ranta. Tunsin
joutuneeni juhlatunnelmaan niin suureen kuin ei koskaan ennen. Tällä
tavalla sitä on kohdattava uutta, suurta maailmaa -- merellisenä
aamutuokiona, keula kohti neitseellistä, asumatonta rantaa. Sillä
täällä ei ketään asusta, täällä kohoavat ainoastaan hiekkakivipengermät
ja niitten takana vuorijonon graniittiharjanteet sellaisina, joina
aurinko ne tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt. Täällä ei sytytellä
tulia, ei lauota pyssyjä, ei riistetä kalaa vedestä. Sillä täällä ei
ketään asusta.
Omituista ja totta. Bahia da Lobito on pieni luonnonsatama, jota
suojaa merelle päin pitkä, kynnenmuotoinen hiekkasärkkä. Kapea
sisäänpääsy-väylä aukeaa pohjoista kohti. Mannerranta on alastonta
vuorierämaata, jonka ulommaisesta, jyrkästä rinteestä Atlantti on
aikojen kuluessa kuluttanut kaistaleen pois, joten koko reunus on
sen näköinen kuin olisi Herramme luomisen jälkeen käytellyt siellä
suurta veistä, pystysuorasti viiltäen. Leikkauspinta on keltainen ja
siinä huomaa vaakasuoria kerrostumia. Yläpinta harmaanruskea ja, kuten
geoloogit sanovat, moutonneerattu, uurteinen, kuivuneita puron-uomia
harjanteitten välissä. Riutan juurella tulee kuvaan lisää vielä
vihreää: matalaa pensaskasvullisuutta. Ja kaidalla hietikko-kaarella,
aivan kuin toisessa maailmassa, on rivi taloja: Lobiton satama.
Se on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta
vuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla.
Sen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli
bengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka,
jossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren
puolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.
Maa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan
piiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki.
Minkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan
lyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin
postikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja
itse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: "Correio e
Telegrapho" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna
idyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.
Tällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset
satamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan
länsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä
Saksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa -- paitsi keskustassa
olevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin
taloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy
ennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen
salaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta
tehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että
Moçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola
viimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle
Lounais-Afrikalleen.
Nämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa
portugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan
uskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät
aavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa
suurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa
rajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden
valtioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen
on alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä
vuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista
Bahia da Lobitoa.
Vuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat
sopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan
käytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan
Itä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa
suostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi
käyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että
Mossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden
hyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset
vierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua
sekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden
vakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä
Namib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m.
korkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi
näkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö
vaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat
haettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa
hiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa
lepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne
jälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.
Sellainen on Lobito.
En suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli
ympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni
pilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä
jäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen
sitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa
se lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.
Koska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä
päämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, -- luukun edessä seisovat
puoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, -- tein
kävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin.
Lobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina
Catumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä
junaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja
kolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva.
Vaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk.,
ilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn,
näiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö
Restaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta -- kalliimpaa, huonompaa
ja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa
tynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.
Hupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista
kaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa
loppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan
heidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa,
vaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla
enää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä
näkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset
luonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.
Minä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut
käymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina
suurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta
salaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen
tavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille
ja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on
"conquistadorien" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain,
joitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.
Ainoallakaan mustaihoisella ei ole kotia hiekkasärkällä, eikä
ylimalkaan lähiseuduillakaan. He oleksivat täällä ainoastaan satama-
ja rautatietyöläisinä, asuvat ahtaalle sullottuina uurrepellistä
valmistetuissa kojuissaan ja elävät köyhää vetojuhdan elämää,
mulattien ja nimivalkeain käskettävinä. Melkein kaikilla heillä
huomasin tuon hyvän ja kummastuneen lapsenkatseen, joka on ominainen
turmeltumattomalle neekerille. Ja miten vähän maailman hyörinä koski
heitä, huomasi heidän täydellisestä tungettelun puutteestaan. Kukaan
ei huutanut kaupaksi mitään tavaraa, kukaan ei tyrkyttänyt itseään
oppaaksi tai tulkiksi, ainoakaan lapsista ei kerjännyt.
Kolme naista kulki hiljaisina syrjässä, hedelmäkorit pään päällä,
ottaen ne ujon-arasti alas, kun joku seisahtui ostamaan. Kaupat tehtiin
siten, että ostaja itse otti, mitä halusi, ja neekerinainen nosti
yhden, kaksi tai useampia sormiaan, mikä merkitsi 10, 20 j.n.e. reissiä.
Kun kamerunilainen ystäväni antoi 100 reissiä (puoli frangia) 80
asemasta ja huiskautti kieltävästi kättään, ettei hän noita 20 takaisin
tarjottua ota, seikka, jota tällaisessa tapauksessa tuskin pitää
tehdä, ei nainen hymyillyt kiitollisena, vaan alkoi seurata meitä,
pitkän matkaa. Kun me pysähdyimme, tuli hän luokse ja ojensi hiljaa
kuparilanttiaan. Minä otin sen. Hän katsoi minuun kummastuneena,
tarkasteli meitä molempia ja viittasi sitten oikeaan omistajaan. "Se on
tuon." Mutta kun Kameralla ei vieläkään huolinut, otti nainen, pitäen
asiaa itsestään selvänä, rahan pois minun kädestäni, arveli hetkisen,
veti sitten koristaan 4 banaania ja ojensi ne Kamerullalle. Koska tässä
heräsi mielenkiinto nähdä, mitä nyt seuraisi, kieltäytyi hän uudestaan
ottamasta takaisin omaansa. Silloin kumartui nainen maahan, asetti nuo
neljä banaania varovasti hiekalle, veti etusormellaan niiden ympärille
piirin, nousi ja meni pois.
Pieni luonnonoikeuden luento. Oli miten oli, neekerinainen jäi
voitonpuolelle, ja valko-ihoiset reistailijat katselivat noloina maassa
olevia banaaneja, arvellen, merkitsiköhän tuo piiri "tabu" vai kuitattu.
Jonkun tunnin kuluttua kuljimme saman paikan ohitse, jossa sillävälin
oli liikkunut kymmenittäin ihmisiä. Banaanit olivat paikallaan. Piiri
merkitsi siis: tabu, näillä hedelmillä on jo omistaja, niihin ei kukaan
saa koskea.
Se oli, niinkuin väitin, harvinainen ja neitseellinen seutu. Vuoden
tai parin päästä ei siitä ole paljoa jäljellä. Ehkäpä näimme täällä jo
viimeisen hiekkaan vedetyn piirin.
Lobito vaipui meren taakse. Taustan vuoret ylenivät, mutta hälvenivät
pian taivaaseen sulautuen Meri sulki meidät jälleen tarhaansa, jossa
ei ole aitoja ei katto-ortten eikä seinäin nitinää, ei vanhan keinun
kitinää kesäiltana.
Seuraavana päivänä jouduimme keskelle suurta valaslaumaa, joka keikaili
ylä- ja alahangan puolella n. 50-1000 metrin päässä laivasta. Me
olimme jo muutamia päiviä nähneet merkkejä valaista ja myöskin eräitä
ammattipyytäjiä tähystelemässä. Mutta nyt ui niitä siellä sakeanaan,
melkein joka kymmenes minutti suihkuttivat ne vietteleviä geysirejään
mikä mihinkin ilmansuuntaan. Lihavia selkiä kohosi kuin mitäkin
vedenalaisia veneitä aalloista, ja välistä keikahti joku sangen vilkas
yksilö melkein suulleen pystyyn läiskien valtavalla, kaksihaaraisella
purstollaan ilmaa, aivan kuin oikeissa vanhanaikaisissa
valaanpyynti-kuvissa.
Se oli melkoisen komea näky, ja me toivoimme enää ainoastaan saada
katsella itse jännittävää pyyntiä Sitä ei kuitenkaan näytty meille
sallittavan, sillä pian tuli pimeä ja huomenna olisimme kai jo kaukana
leikistä. Kohtasimme kuitenkin erään valaslaivan joka hinasi tuollaista
kuollutta jättiläistä, ei kuitenkaan irtaallaan perässä, vaan
kupeellaan pitkin alahankaa Eläimen pää pysyi koholla vedestä, ja siitä
saattoi suunnilleen päättää, miten iso ruumis oli. Se yksimastoinen,
pieni höyrylaiva kulki kyllä mukavan kiikarimatkan päässä, mutta ei
silti tarpeeksi lähellä, että siitä olisi voinut ottaa selvän valokuvan.
Aamu valkeni varhaisin torventoitauksin. Mies, joka puhaltaa meidät
valveille tavallisesti kello 1/2 8, soittaen kornetilla jonkin laulun
-- sangen miellyttävä herätystäpä -- saattaa olla hyvin häikäilemätön,
kun uusi satama nousee näkyviin. Silloin on hän saanut määräyksen
toitottaa matkustajat henkiin klo 7, 1/2 7, 6, jopa 1/2 6. Kun on
kunnolla päässyt kannelle, nauttii siellä riutuvan tähtisen yön
kauneudesta ja auringon nousun itäisestä kimmaltelussa.
Niin lähestyimme Mossamedestä, Angolan vanhaa eteläasemaa. Siellä ei
Tabora päässyt laituriin. Kaupunki on aivan avomeren partaalla ja kuohu
huuhtoo korkeana koko rannikkoa. Ankkuri laskettiin ja viranomaiset
lähestyivät laivaa valkeilla venheillä, joita kosteankiiltävät neekerit
soutivat. Eräitä hedelmäkauppiaita lähti myöskin venheillä liikkeelle
ja mandariinikeot heidän vasuissaan hohtivat kauas kuin punertava kulta.
Tuosta pikkukaupungista ei ole paljoa kerrottavaa. Nykyisessä asussaan
on se suunnilleen 75 vuotta vanha, mutta paikka mainitaan jo sangen
aikaisissa matkakirjoissa, ja täälläkin on orjakauppa kukoistanut,
tietojen mukaan vielä 1890-luvulla, mutta pikku olettamustemme mukaan
myöskin vuonna 1914. Kokonaisnäköala on: jono taloja aivan veden
rajalla, palmuja, köyhäin asumuksia hajallaan kaupungin laitamilla;
hiekkakivi-perustaan hakattu linnoitus, jossa on 2 pientä kanuunaa;
valtava laivanhylky, keltaisenruskea kirkko -- sekin esimerkki
mimikrystä [suojelevasta samannäköisyydestä. Suomentaja] -- ja
kehyksenä ja taustana jälleen Namib, tuo suuri erämaa.
Ylängöt sisämaassa päin, jotka myöhemmin päivällä tulivat
sini-autereisista uduista näkyviin, ovat taffelvuori-rakennetta,
mahtavain, muinaisten kerrostumain jäännöksiä, joissa on säilynyt katto
ja jyrkät kyljet. Yksi näistä reliikeistä on kaikilta puolilta niin
kulunut, että huipulle on jäänyt ainoastaan pienenpieni vaakasuora
tasava ja että keila näyttää yksinäiseltä tulivuori-kukkulalta,
kuolleena uneksivalta keskellä lentohiekka-tasankoa.
Loitommaksi kätketyllä sisämaalla on pieni kultuurihistoriallinen
silauskin, jos niin voisi sanoa. Alinomaa kiertävät boerit joutuivat
nimittäin aina tänne saakka säteettäisillä retkillään kantapaikastaan
Kapista ja perustivat tänne siirtolan nimeltä Humpata. Siitä on jo
vuosikymmeniä. He viihtyivät hyvin, perustivat farmeja ja toivat
seudulle onnea. Mutta portugalilaiset eivät ymmärtäneet parempaa
kuin pitää heitä verojuhtinaan, alkoivat rettelöidä järjettömästi
heidän kanssaan, ja kerran lähtivät sitten nuo raskaat härkävaunut
jälleen vierimään matkaansa, takaisin Kunenen kaalamojen poikki,
eivätkä palanneet enää koskaan. Leijonat tassuttelivat kummastuneina
hiljaisissa, lihattomissa taloissa.
Kaikkialla laivassa tuntui imelä mandariininkuoren haju, kun käänsimme
keulan takaisin merta kohti. Ja kun Tabora kiersi eteläisen niemen
ympäri, jonka kärjessä maininki huiski korkealle ilmaan viuhkoina
ja morsiusharsoina, solahti neiti Irene synnynnäisen sujuvasti
pianotuolille ja soitti "Frühlingsrauschenin".