Ei pitkän matkaa Kapin eteläpuolella puski kova kuumuus meidän
kimppuumme, leppymättömänä, pääsemättömänä. Tuuli kovasti, mutta
niinkuin paistinuunista. Meri tanssi kerallamme muka nuorekkaan
raikkaana, mutta olikin jopa 30 astetta kuumaa. Jäätelöä tarjoiltiin
päivät päästään, ja "lemon squash" huljui läpi satojen olkipillien
ja ihohuokosemme olivat kuin suihkulähteet ja paitamme -- ei muuta
tekemistä kuin mennä alinomaa alas, muuttaa ja tulla takaisin.
Joka hytissä on sähköllä käypä ilmanleyhyttäjä, ja onpa leikkikaluna
käytellen suvereenista panna se väsyneellä, suurten piirien arvoisella
ilmeellä kokoviritykseen. Juhlallista on myöskin nähdä ruokasalin
kahdeksantoista kattoväkkärää yhtaikaa hyrräämässä. Mutta sangen
lapsellista, olisi odottaa näistä kummastakaan pyörimisestä mitään
positiivista tulosta. Se on vain silmänvirvoitusta.
Meillä on laivassa uima-allas, ja siinä asuvat monet. Se ei ole
tietystikään mikään jättiläishalli à la Vaterland, mutta se on
kekseliäästi ja hauskasti järjestetty. Melkoisen suuri kansiala
pääluukun vieressä ylähangan puolella ympäröitiin eräänä päivänä,
kravunkääntöpiirin kohdalla, korkealla telineellä, joka oli
tehty paaluista ja lankuista. Tuo noin 60 kuutiometriä sisältävä
laatikko, joka täten syntyi, verhottiin sisältä yksinkertaisella
purjekangas-kerroksella. Sitten pumputtiin siihen noin 50 tonnia
merivettä, ja kun kangas oli läpilionnut, niin se piti. Tämä
vedenpaljous uudistetaan kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa ja
sitäpaitsi jatkuvasti letkusta keskeymättä juoksevalla vedellä ja
päästämällä samalla aikaa vettä ulos parista sen pinnan tasalla
olevasta aukosta. Tässä Atlantin filiaalissa on oivallisen hyvä uida
ja sen kohdalle ylhäälle levitetty aurinkokatos suojaa kaikilta
heliotismeilta. Ainoa vika on, ettei vesi voi vapautua liioista
kahdestatoista asteestaan.
Kuitenkin tarjoaa laitos jonkinlaisen pakopaikan tropiikin kiusaamalle
sielulle. On eri kylpyajat herroja ja naisia varten. Mutta, niinkuin
usein muuallakin, käyvät naisten kellot väärin. Sen vuoksi saattaakin
nähdä esim. laivalääkärin, telegraafipäällikkö M. Pichonin ja kolmen
neljän primadonnan yhtaikaa tritoonisesti pulskimassa, välttäen
suurmaailmallisella taidolla kaikkia, loukkaavia yhteentörmäyksiä ja
antaen luontevalla sulolla pienemmät anteeksi. Altaan ilmasto, kymmenen
kuutiometriä, kaikuu pelkkiä rukouksia ja anteeksiantoja.
Eräs donnoista ui etupäässä seljällään. Sattuman syy on, että
hän esiintyy siten parhaiten edukseen. Toinen heistä oleksii
vähemmän vedessä kuin altaan leveällä reunamalla, jossa hän uneksii
sfinksi-asennossa, hämyinen katse suunnattuna pohjolaa kohti. Sattuma
jälleen on, että juuri hänellä on se oikea selkäviiva.
Myöskin matkailija Oxybenz oli eilen perhekylvyssä. Kun hän tuli ylös,
lausui joku:
"Na na, Hr. Oxybenz, das hätte Ihre Frau sehen müssen."
"Aber bitte", huudahti hän rehellisesti närkästyneenä, "bei dieser
Temperatur ist doch jede Liebe ausgeschlossen."
Taisi olla oikeassa. Tosiaan on niin, että laivan hienoissakin
piireissä jokainen rahtu flirttiä on kadonnut.
Perhesauna Taboralla.
Sellainen vaatii vastakohtia, vaatii sekä viileää että lämpenemistä.
Mutta tämä täällä on niin perinpohjainen uuninlämmin, että kaikki
inhimillinen unohdetaan ja hyvää jumalankuvaa laajennetaan ylen
kiltisti.
Eräs matkustaja teki taulukon pukumuodoista, joita hän näinä päivinä
oli eri leveysasteilla tuntenut tarvitsevansa:
14 astetta pohjoista: Valkea puku ilman liivejä,
12 " " alusvaatteet,
10 " " paita,
8 " " nahka,
6 " " vatsakalvo,
4 " " luuranko.
Koska laivatavat määräävät ensimäiseksi mainitun puvun ohuimmaksi, mitä
kannella sallitaan, ja kun fysiolooginen konvennansi ei edes ihmisen
yksinään ollessa salli kahta viimeistä pukua, niin ymmärtää lukija,
millaista olo täällä on.
"Tulee parempaa", sanoo kapteeni, "heti kun lakkaamme kiertämästä aivan
Saharan reunaa. Vähitellen oikaisemme ulapalle Guineanlahden poikki ja
sitten vaikuttaa meri." Hyvä tietää. Mutta se ei toistaiseksi vähennä
kauhua pukeutua joka päivälliseksi (klo 7) täyteen "evening dressiin"
ja kuulla tikahtuvan sielunsa kiljuvan kuumissaan.
"Tulee sade", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin
unta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa
vettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset
sentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan
nenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti
sadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä
hyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja
suorastaan tyrmistävää.
Minä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin
ylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä
olisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten
raiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan,
että sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni.
Nuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen
todellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.
Koko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea
ohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella
kuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n
aikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään,
ja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän
ruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun
kaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä
paljon muutosta kaipaavan.
Kaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin,
miten korjata makuupaikkaansa -- alahankalaisilla oli kuivaa -- ja
kauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.
Sitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan
Fahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.
Seikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on
vesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä,
sitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja
lukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme
moneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua.
Ainoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee
muitakin laivoja.
Tavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti,
lähetti tänään ilmoitustaululle raportin: "Windhuk kommt". Windhuk
on nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche
Ost-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui
suorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.
Me tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun
ylös hra Hauptin luo: "Milloinka Windhuk tulee?"
"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on".
Kesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se
kuului niin selvänä kuin toivoa voi:
"Kohtaamme Windhukin 4 t. 25 min. kuluttua. Kenraali Joubert ja
vapaaherra Nisco ovat matkustajain joukossa."
Kenraali Joubert, kaikille tuttu boerisodasta, -- se nyt oli melkeinpä
uutinen. Mitä osaa vapaaherra Nisco ihmiskunnan uusimmassa historiassa
näyttelee, ei kukaan voinut selittää. Uusi airut hra Hauptin luo:
"Olkaa hyvä ja kysykää Windhukista, mikä herra on vapaaherra Nisco."
Pian tuli vastaus, että hän on upporikas portugalilainen. Enempää
tuskin tarvitsimme tietää.
Noin 4 t. 10 min. kuluttua kohosi savua edestäpäin, pian nousi
näkyviin korkea laiva, ja 4 tuntia 27 minuttia siitä, jolloin hra
Haupt oli ilmoittanut kohtaamisesta, tervehtivät nuo sisarlaivat
toisiaan. Oli melkein liikuttavaa nähdä sitä valtavaa innostusta, jolla
sadat tapahtuman-nälkäiset valtameren kyntäjät noilla kummallakin
laivalla tervehtivät tätä harvinaista sivuutusta, huomioonottamatta
lippusukulaisuuden ja näiden kahden laivan kulkureittien yhteisyyden
vaikutusta sieluihin.
Mutta sitten löi herra Haupt vielä uuden valtin: viisi minuttia
kohtauksen jälkeen riippui Taboran taululla koneellakirjoitettu,
täydellinen luettelo Windhukin matkustajista. Laivassa oli paljon
tuttuja, sanoi eräs Lounais-Afrikaan menevä matkustajamme. "Vai niin,
nyt matkustavat Mayerit taas Europaan, ne sitten eivät saa rauhaa
missään". "Ja kas neiti Sterneä, kun menee takaisin." Tuo toinen
laiva sai tietysti meidän luettelomme, sitä katsellakseen ja siitä
juorutakseen.
Joku tunti myöhemmin lähetin Turkuun n.s. valtameri-kirjeen, 30
sanaa pitkän. Tämä miellyttävä postimuoto on sellainen, että teksti
lennätetään johonkin vastaiseen suuntaan kulkevaan laivaan, tässä
tapauksessa jo tuohon kadonneesen Windhukiin, joka ensimäisestä
satamastaan (Lissabonista, Southamptonista, Hampurista) toimittaa
viestin edelleen, kirjoihinmerkittynä kirjeenä. Sellainen lähetys,
joita saksalaiset ja englantilaiset laivat ottavat perille
toimittaakseen, maksaa 5,50 Rmk., mitä hintaa ei voida pitää
kalliina, huomioon ottaen, että se saapuu vastaanottajan käsiin monta
viikkoa aikaisemmin kuin tavallinen säännöllinen kirjepostimme (Kap
kaupungista). Saattaisi kyllä lähettää myöskin maa-asemien kautta
-- olemme nyt sattumalta puheluissa Guineanlahden kaupunkien kanssa
-- Suomeen oikeankin sähkösanoman, joka saapuisi perille jo samana
päivänä, mutta niin tärkeitä asioita minulla ei ole kerrottavana. Hinta
olisi noin 5 Rmk. sanalta. Kaikessa tapauksessa on hupaisaa tietää,
että tällaisenkin päättömän avaruuden takaa voi huutaa kuultavan
"haloon", joka tunkeutuu kotimaassa erään tutun eteisen ovesta sisälle
joitakuita tunteja sen jälkeen, kun on sen laskenut lentoon.
"Maailma niin suuri on" lauloi aikoinaan tunnettu nimimerkki Z. T.
Se on yhä vieläkin totta. Mutta valitettavasti tarkoitti kirjailija
ainoastaan maapalloa. Ja se on, rakas setä, tullut koomillisen pieneksi.
Kapteenit eivät ole koskaan väärässä. Siksi tuo lemmetön temperatuuri
muuttuikin, noin 4:nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä. Ilma tuli
miellyttäväksi ja yöllä sai unta. Katoavan mantereen paahde loppui.
Suuntasimme nyt matkan suoraan Benguellaan, ja ne lukijoista, jotka
tuntevat maapallon luomusta, tietävät, että tämä merkitsee saaretonta
maapallon paikkaa, joka ulottuu päiväntasaajan yli St. Helenan
pohjoispuolella. Tuon suuren viivan poikkikulku on aina juhlallinen
hetki. Olopaikkamme klo 12 päivällä on kuten tavallisesti merkitty
seinäkarttaan pienillä neulalipuilla, jotka toinen upseeri pistää
paikalleen. Samalla aikaa ilmoittaa purjehduskortti todellisen asemamme
mainitulla kellonlyömällä, edellisellä vuorokaudella tehdyn matkan
pituuden ja keskinopeuden tuolla matkalla. Näiden aikamääräysten avulla
saatoimme päällystöä häiritsemättä arvioida ajan, jolloin olimme
kulkeneet ekvaattorin ylitse. Sen piti kesäkuun 27 päivänä tapahtua klo
8 tienoissa illalla.
Iltapuolella tunnelma nousi huomattavasti. Klo 8 kokoontui laivan
orkesteri kävelysillalle. Klo 8,10 vieritettiin tummanväristä tynnyriä
takakannelle. Klo 8,20 asetettiin kolme matruusia, eräänlaiset
peltikauhat kädessä, alahangan kaiteen viereen, kukin eri korkeudelle.
Se oli vastustamattoman jännittävää.
Klo 8,24 annettiin komentosillalta kellosignaali. Orkesteri alkoi
soittaa, -- klo 8.24.30 vihelsi pilli, jysähti kanuunanlaukaus -- ja
"Suomen ratsuväen marssin" kaikuessa kulki Tabora poikki päiväntasaajan!
Huima hurraa pitkin laivaa. Samassa tuokiossa sytyttivät nuo kolme
matruusia tuleen kauhainsa sisällön ja bengaalinen trikoloori leimahti
palamaan: Itä-Afrikan linjan signaalivärit. Ja nyt laskettiin mereen
se salaperäinen tynnyrikin, tuleen sytytettynä: kelluva tervasoihtu,
joka jäi pian yksin, ilotulittamaan kappaleen ekvaattoria, edeten yhä
kauemmaksi luoteesen.
Hyvästi, sinä kulunut pohjoinen pallonpuolikas, sinä monien kehnouksien
näyttämö ja lukemattomien ent. kanssalurjusten paksu kalotti, hyvästi!
Taivas kaartui avoimena ja kimmaltelevana yli kartanomme.
Seljällään kellottava uusikuu kiilsi lännessä. Vielä saattoi nähdä
punaisenhohtavan linjavahtimme keinuvan tuolla aalloilla, ajelehtien
pasaadituulen mukana hiljaa pohjoista kohti.
Seuraava päivä oli pyhitetty päiväntasaajan kasteelle. Toimitus on jo
hiukan vanhanaikaistunut ja lienee yhä enemmän katoamassa. Kuitenkin
oli yleisö taipuvainen tällä kertaa oikeaan kastejuhlaan, tiettävästi
kaikkien linja-esikoisten iloksi. Osanotto oli kuitenkin vapaaehtoista,
ja koska minä tunsin tuon jotensakin karkean toimituksen omituisuudet,
niin päätin, samoinkuin parikymmentä muutakin matkustajaa, jäädä
nollaviivan eteläpuolella pakanaksi. Se ei ollut ylpeyttä, vaan
vähäistä varovaisuutta ja terveyden huomioonottoa.
Klo 2 lähti kiertämään juhlasaatto. Ensin kulki orkesteri, jäsenet
kyökkipiioiksi puettuina. Sitten seurasi Neptunuksen hovijoukko ja itse
ukko kahden puolisonsa kanssa. Ja sen jälkeen koko kastelasten jono,
joita oli yli sata, naiset juhlapuvussa, miehet päinvastoin.
Hovi kokoontui lavalle uima-altaan viereen. Neptunus nousi ylös ja
piti juhlapuheen kapteenille, lopettaen sanoilla: "Ja muuten voin
tuoda terveisiä virkaveli Wilhelmiltä." Kun oli mukana teatteriseurue,
toimitti hänen majesteettinsa ja osa arvohenkilöitäkin tehtävänsä
mestarillisesti, ja meripiispan saarna oli suurenmoinen.
Nyt huudettiin naiset esille. Ensin Mére triple, joka astui
kastepenkin ääreen maailmannaisen koko varmuudella. Hovilääkäri tutki
stetoskoopillaan, selitti, että madamia vaivaa kroonillinen amoliittis
ja antoi hänelle heti jättiläismäisen suklaapillerin. Sen jälkeen
huusi piispa kuuluville hänen uuden nimensä, pilvi eau-de-Colognea
puhallettiin Mèren iloisille silmille, ja hänet oli kastettu. Samalla
pikkuhauskalla tavalla suoriuduttiin muistakin naisista.
Mutta sitten seurasi miesten lauma, ja siitä syntyi melkoisen
hurja kansanhuvi. Kastepenkki vietiin pois ja kysymyksessä oleva
mies sai istuutua altaan laidalle. Ensin toimitettiin jälleen tuo
lääketieteellinen tutkimus ja potilas pakotettiin tyhjentämään puoli
juomalasia mikstuuraa, joka oli valmistettu aamulla erään laivassa
olevan kemistin avustuksella. Se oli laadittu vaarainmehusta,
merivedestä, pickles-kastista, risiiniöljystä, pulveriksi jauhetusta
gorgonzola-juustosta, kiniinikeitteestä, suolasta ja sinapista. Se oli
kauniin punaisenharmaan-keltaista, ei varsin kirkasta nestettä. Jos
ken kieltäytyi sitä nielemästä, kutsui Neptunus murjaaninsa ja heidän
puumiekkainsa ahkerasti töykkiessä meni rohto kulauksittain vatsaan.
Sen jälkeen astui paikalle hoviparturi apulaisineen. Valtavaan,
purjekankaasta tehtyyn striigeliin, jonka toinen pää oli pujotettu
uhrin niskaan ja toista päätä tempoi apulainen säännöllisessä
tahdissa, hioi Figaro metriä pitkää partaveistään, joka oli sekin
puuta. Apulainen saippuoi miehen köysiluudalla, joka oli kastettu
suopa-ämpäriin, ja sitten veteli partaveitsi tarmokkaasti pitkin korvia
ja nenää ja kaikkea, mikä eteen sattui. Luulipa melkein kuulevansa
särkyväin rustojen ritinää. Ja yhtäkkiä, ilman varsinaista johdantoa,
tarttuivat parturi ja hänen apulaisensa kiinni uhrin nilkkoihin ja
väänsivät hänet takaperin alas vesialtaaseen, jossa virkapukuun puettu
merikonstaapeli painoi häntä vielä kolme kertaa veden alle.
Tätä toistettiin pikkutoisinnoilla pitkin koko riviä. "Esineet"
käyttäytyivät eri tavalla, mutta osoittivat kaikkea toivottavaa
urhoollisuutta, vaikka niillä, jotka eivät osanneet uida, oli hyvinkin
vaikeaa.
Kun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain
aivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja,
kumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä
häneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen
toiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen
veteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja
riemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun
tuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja
piippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän
oli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha
Nürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä
ei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu
suur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän
nololta.
Kuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti
toimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen
raivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori
Wolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi.
Sitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen
vilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan
raivoisasti tohtorin viatonta niskaa.
Proletariaatti -- kaikki nämä kiusatut -- oli saanut sappea sisäänsä
ja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa
uittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä
puheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni
kirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja
orkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen
pesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän
takanaan.
Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi
hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin
pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin
oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi
joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva
nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä
nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin
pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin
etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi
suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti
parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin
juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.
Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty
pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo
ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko
kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää
altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt
ekvaattorikaste lopullisesti.
Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen
malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin
kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12
mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä
lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille
riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.
Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset,
kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod,
säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä.
Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan
laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni
Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa
kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti
paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero
sai harvinaisen akustisen taustan -- meren pauhinan, joka vyöryi
sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina
kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana,
aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti
huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta
pimeydestä.
Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina
viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy
matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä
varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen
taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa
on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan,
näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille,
Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus
Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan
hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin
köyhää vaihtelusta.
Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello
yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät
minut kaksi tuntia myöhemmin.
"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos."
Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin
lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:
"Hra Marting, teidän _täytyy_ ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra
O-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja
minä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan,
hra Ma-Ma-Marting?"
Syntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös
ja rauha palasi käytävään.
Seuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä.
Rouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: "Mies löi häntä
viime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen."
Onni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä
painostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön
painajainen.
Erämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.