Ihmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun
läksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta.
Viimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä,
viimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia
vaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti
kylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno
moottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla
hetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää
kohti.
Se toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa
kaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman
alkua ja loppua, -- pelkkää taivasta, merta ja laivaa.
Minä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama
tunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan,
jolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen,
toiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka
olisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin
päästäkseen perille -- Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin -- ja
nämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.
Tenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet
verhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen
ylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja
lumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on
kaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän,
kuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana
kolmiona, yksinäisenä "Jumalan silmänä".
Pehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin
alla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina
vuoteelleni saakka.
Minä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui
kuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman
kaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: "Saat napsauttaa,
poikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa." Ja minä tunsin sen
napsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin
yksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee
odotti klo 7.
Mutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja
vaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että
olisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon,
purkaakseni jollakin tavoin tunteitani.
Silloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan
alahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä
kokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa,
on meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin
kerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää,
katoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu
siihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä,
hypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä
pikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa
näkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.
Katoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla
kokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun
arvonsa suunnattomana akvaariona, joka on "nykyajan kaikista parhaiten
varustettu".
Lentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä.
Niistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta,
ellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä
vatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa,
pienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin,
joka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen
metriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita,
parabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin
matalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella
uusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat
voileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä,
jotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.
Myöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan,
malttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi
kannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä
kuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka
on erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja,
mitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni
kolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut
kodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa.
Sitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni
kävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota
jysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p--ru, mutta väärin.
Neljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta
se joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa
retushia.
Vastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen
kalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi
maailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa
tuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin
viiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin
kukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi
kovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka
päättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen
tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi
eteenpäin.
Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä
kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat
pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven
poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä
kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta
meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken
päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.
Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot
aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät
lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti
levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa
lentävät ne taas merelle."
Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan
piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan
reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa
pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun
siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti
antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän
kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean
whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän
ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten
pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään,
kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.
Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla
ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis
tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni
toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä
asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia
kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta
aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri
paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.
Tällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna
tähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli
viiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin,
matalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin
aaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap
Blancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme
sitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä
ensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.
Suuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget
haukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki
ohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna
kaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.
Pääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka
olevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne
rasian ja sanoi: "Monsieur, hiukan hampunsiemeniä."