KANARIAN SAARTEN ETELÄPUOLELLA.

Ihmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun

läksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta.

Viimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä,

viimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia

vaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti

kylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno

moottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla

hetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää

kohti.

Se toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa

kaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman

alkua ja loppua, -- pelkkää taivasta, merta ja laivaa.

Minä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama

tunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan,

jolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen,

toiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka

olisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin

päästäkseen perille -- Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin -- ja

nämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.

Tenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet

verhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen

ylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja

lumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on

kaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän,

kuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana

kolmiona, yksinäisenä "Jumalan silmänä".

Pehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin

alla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina

vuoteelleni saakka.

Minä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui

kuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman

kaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: "Saat napsauttaa,

poikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa." Ja minä tunsin sen

napsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin

yksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee

odotti klo 7.

Mutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja

vaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että

olisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon,

purkaakseni jollakin tavoin tunteitani.

Silloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan

alahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä

kokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa,

on meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin

kerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää,

katoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu

siihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä,

hypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä

pikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa

näkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.

Katoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla

kokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun

arvonsa suunnattomana akvaariona, joka on "nykyajan kaikista parhaiten

varustettu".

Lentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä.

Niistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta,

ellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä

vatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa,

pienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin,

joka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen

metriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita,

parabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin

matalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella

uusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat

voileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä,

jotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.

Myöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan,

malttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi

kannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä

kuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka

on erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja,

mitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni

kolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut

kodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa.

Sitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni

kävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota

jysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p--ru, mutta väärin.

Neljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta

se joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa

retushia.

Vastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen

kalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi

maailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa

tuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin

viiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin

kukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi

kovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka

päättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen

tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi

eteenpäin.

Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä

kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat

pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven

poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä

kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta

meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken

päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.

Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot

aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät

lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti

levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa

lentävät ne taas merelle."

Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan

piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan

reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa

pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun

siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti

antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän

kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean

whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän

ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten

pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään,

kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.

Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla

ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis

tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni

toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä

asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia

kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta

aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri

paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.

Tällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna

tähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli

viiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin,

matalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin

aaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap

Blancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme

sitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä

ensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.

Suuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget

haukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki

ohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna

kaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.

Pääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka

olevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne

rasian ja sanoi: "Monsieur, hiukan hampunsiemeniä."

Suomen mies meni Zanzibariin · 第 15 / 44 题