Juhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota "Lisboaa", joka on
koonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä
ja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen
äärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan,
jonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten
tulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.
Melkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi,
muodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa
vasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä.
Tämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen.
Sillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat
veden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii
höyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion
ulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on
nousuveden aikana aivan luukkujen alla.
Mutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on
pohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra,
muinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin
kalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun
Atlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä
siunatulla seudulla.
Sitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä
muuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä
sisärantaa ei näy -- niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu
vaikutelma kokoon.
Sillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä,
talo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan
ikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin
meressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä
ennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on
pelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, -- jossa
da Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja
maineikkaiden herrain joukossa, -- on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja
sehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.
Maanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella
rakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia
mahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen.
Akropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät
tuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja
pitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa
vaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä
historian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan
surullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin
rakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole
edes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja
ummehtuneena.
Jos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi
kuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.
Mutta todellisuus on eläin, jota on pakko kursailematta käydä kiinni
sarviin. Siis ostin minä, meluisan yön laiturissa vietettyäni,
laivakonttorista hiukan portugalilaista rahaa, vyötin kupeeni profeetan
miekalla -- s.o. pistin suurimman säiliökynän revolveritaskuuni -- ja
menin maihin. Suuri osa kanssamatkustajia oli kahtena ryhmänä uskonut
itsensä kielentaitavain oppaiden haltuun -- kaikilla heillä oli suuri
kauhu paikallista kieltä vastaan, -- ja ainoastaan kolme, neljä meistä
piti vapautta arvokkaampana kuin tietämättömyyden kaikkia vaaroja.
Kalaa siellä oli. Jonoissa he tulivat, maan naiset, vanhat ja nuoret,
pitkin kaikkia katuja ja kaiken päivää, suuria, matalia koreja päänsä
päällä kantaen. Lähinnä päälakea oli heillä musta huopahattu, jonka
laidat oli käännetty ylös. Hatun päällä oli pieni, kiekon muotoinen
alustyyny, ja sitten kori, tavallisesti täynnä pitkiä, välkkyviä,
moninaulaisia venkaleita, joiden kuonot ja pyrstöevät pistivät
näkyviin vihreän peitevaatteen alta. Niin he kulkivat, keinutellen,
pää takakenossa ja taakka otsan puolta painaen, hanhenmarssia,
pitkin katukäytävää, usein laulaen, usein riidellen ja joskus juosta
hölkyttäen toistensa ohitse. Sangen usein olivat he vankkoja,
vanhahtavia matameja, edeltäjinään pötsi ja leivisköittäin rintoja.
Kalaa, kalaa, kaikilla kaduilla. Ja auringon paahteessa pullahteli
avonaisilla paikoilla noista suurista vasuista kalan haju oikein
tulvana.
Mutta kannettiinpa siellä hienompiakin kuormia, varsinkin ylempänä
kaupungilla. Eräällä oli korin pohjalla aika määrä pieniä
ruukkuja, joissa oli sananjalkoja, toiset toivat oransinhohtavia
langust-esikoisia (hienoin krapusesonki oli näet parhaillaan), toiset
taas äyriäisiä, simpukoita, suuria hedelmiä ja marjoja. Kaikista noista
kuormista olisikin voinut kuoria itselleen melkoisen hyvinvoinnin
kerman, ellei olisi antanut korin-alaisen olennon häiritä mielihalujaan.
Sillä he eivät olleet kauniita, ne Lissabonin naiset. Ja jos näki
jonkun oikeankin rotunaisen vaunuissaan, oli hänellä taas niin paljon
vihreää hipiässään, niin paljon vihreää ja öljyllä hangattua, että
iho oli kuin emaljeerattua pistashia. Rukoilen Jumalan Äidiltä tätä
anteeksi, mutta minä en kohdannut muita.
Mutta eikös Waldemar Seierin Berengaria aikoinaan tullut Portugalista?
Onko siis ainoastaan halparotuisella ja sammuneella kauneudella enää
tyyssijaa ja ilmaa Tejon rannalla? Olisihan se mahdotonta. Mutta,
Madonna, miksi pistävät ne kaikki itsensä piiloon silloin, kun
juhlatuulelle viritettyjä pohjoismaalaisia kuljeksii kaupungissa,
oikeanpuolimmaisessa takataskussa monta kuutiosentimetriä
Waterman-mustetta ja valmiina ylistämään ja riutumaan?
Nyt joudumme auttamattomasti tuohon toiseen kohtaan, joka kalan
jälkeen seurasi. Lissabonissa on sähköraitiotiet. Samoilla kiskoilla
vetävät myöskin muuliaasit omnibusseja. Nämä eläimet eivät ole,
vakuuttavat asiantuntijat, siitokseen soveltuvia. Mutta erään toisen
elämäntoiminnan, ruuansulatuksen, suorittavat ne sensijaan runsaasti.
Se juuri antaa tuon puolimiljoona-kaupungin ajoteille leimansa.
Paraillaan kun kulkee kovalla, astuukin pehmeään. Jokapaikassa. Eikä
järjestysvalta tahdo ryöstää seudun jalankulkijoitten väsyneiltä
anturoilta tätä sulostusta.
Sopusoinnussa tämän seikan kanssa on kaikki muukin. Varmimpia
suurten kaupunkien siisteyden mittapuita on keskuspostikonttori.
Se on Lissabonissa hyvin hienolla paikalla, Praça de Commercion
vierellä, joka on kaupungin ainoa tosiaan komea tori, ja kaunistavat
sitä pilarikäytävät ja kilvet neljällä kielellä. Mutta se on
vasta loukko! Ensinnäkin pitkin porttikäytävää häkkirattaita
muulivaljakoineen. Ne ovat postivaunuja. Ja sitten sellaista
yleisöä ja kaupustamista ja kääpystämistä, ettei tiedä, onko
markkinoilla vai konkurssi-loppuunmyynnissä. Kysyin oikealta ja
vasemmalta, moitteettoman puhtaasti kieltä lausuen, mistä saisi
ostaa "ishtangpiljashia" -- postimerkkejä, -- mutta sitä ei kukaan
tiennyt. Sensijaan tarjosi eräs mummo minulle tomaatteja, muuan
ukko kävelykeppejä ja kaksi poikaa arpajaislippuja sekä kuvitettua
Decameronea, uutta painosta. Viimeinkin näin savun ja pölyn keskeltä
parin komeita viiksiä, jotka heiluivat erään ristikko-ikkunan takana,
ja puskin nyt niitä kohti.
Perille päästyäni sain kuulla, että viikset olivat postihallituksen,
mutta että voin saada tuolta vastapäätä, mitä halusin. Myyjä puhui
onneksi ranskaa, mikä on välttämätön apukieli kaikille täällä
matkustaville, ja sillä tavoin saatiinkin koko miellyttävä kauppa
käyntiin.
Varomatonta kyllä aloin minä kuitenkin katsella, olisiko missään
nurkassa eräänlaista läkkipeltilaatikkoa. Odotteleva postiherra seurasi
harhailevia katseitani.
"Vous voulez?"
"Uma caixa para cuspir", vastasin minä uljaasti. Caixa merkitsee
laatikkoa ja cuspir sellaista, jota tekemästä ilmoitus kieltää
Portugalinkin raitiovaunuissa.
"Aaah", huudahti silloin tuo kohtelias herra hymyillen, kohotti kätensä
anteeksipyytävällä eleellä ja lisäsi:
"Oh monsieur, tout le monde est un crachoir." [Oo, herra, koko tämä
maailma on sylkylaatikko.]
Moisia voi sanoa kuolemattomiksi sanoiksi. Minä kohotin nöyrän
kunnioittavasti hattuani ja vaelsin ulos torille.
Lopuksi tulee se kolmas kohta, nuo kuolleet kuninkaat. Ne antavat
tasavallalle ja kaupungille oman värityksensä. Torilla, jossa äsken
olin, nousee ylpeänä päivää kohti José I:n muistopatsas. Kun kulkee
riemukaaren alitse ja ylös pitkin Rua Aureaa, aukeaa eteen Praça
Rocio ja sen keskeltä kohottaa korinttolainen pylväs ilmoihin suuren
Pedro IV:nnen hahmoa. Pienenä ja vähänpuhuvana ylennäikse sitten
suunnattomasta "Avenida da Liberdadesta" vapauden sankarien yhteinen
muistopilari, omistuksella: "Aos restauradores" ja koristettuna maan
1600:luvun historian kertauskurssilla.
Mutta vielä jotakin! Samalla Praça de Commerciolla, jossa olin,
murhattiin neljä vuotta sitten kuningas Carlos ja hänen poikansa
Luiz. He lepäävät nyt formaliinissa säilytettyinä Sao Vicenten
kirkon maaholvissa, jossa tosin en käynyt. Mutta luuleeko kukaan,
että tasavalta, joka syntyi tämän parimurhan avulla, koettaa salata
uhrejaan? Päinvastoin. He makaavat arkuissaan _lasikannen_ alla,
makaavat harmaanvihreinä ja sienisinä, ja heitä näytetään juomarahasta
kaikille. Mutta ei siinä kyllin: halukkaat saavat lasikannen läpi
katsella myöskin muita hienoja ruumiita, esim. Brasilian viimeistä
keisaria, Dom Pedro II:ta, tuota viisasta vanhusta, joka oli elänyt
pelkästään maansa hyväksi ja lähetettiin siitä palkaksi Atlantin yli
laivalla, joka oli valmistettu niin, että sen piti matkalla upota.
Se pääsi kuitenkin perille, ja Amerikan viimeinen Braganza sai vielä
jonkun aikaa elää. Häntäkin näytetään nyt kokovartalo-kuvana, niinkuin
muitakin. Kaksikymmentäviisi "centavos" aikuisilta, ja kymmenen
lapsilta. Jaloa kulttia!
Tietysti olisi verinen vääryys sanoa "voila tout", sillä kävinhän
myöskin Belemissä, Jeronymuksen kirkossa, jossa on Vasco da Gaman
sarkofaagi ja ihania taideteoksia, ja kävinhän Jeesuksen sydämen
luostarissa. Ja katselinhan tykistömuseon, joka tarjoaa paljon enemmän
nähtävyyksiä kuin sen nimi ilmaisee. Se on, niinkuin oppaassa sanotaan,
"a maior invocaçao do nosso passado glorioso" -- suurin kunniakkaan
menneisyyden muistiin palauttaminen. Se perustettiin vasta vuonna
1842, mutta se on kasvanut kenraalien Eduardo Ernesto de Castelbrancon
ja Pedro de Alcantara Gomesin ansiosta, jotka ovat sitä vuodesta
1876 saakka hallinneet, suureksi ja pyhäksi paikaksi, jossa luulee
kuulevansa hindujen huudot kristilipun ympärillä Goa-rannalla ja
monsuunin viuhinan huojuvain kauppalaivain köysissä. Päiviä ja viikkoja
menisi ennenkuin tästä kaikesta voisi saada kuvan.
Mutta onko se nykyisyyttä? Ja onko se tulevaisuutta? Nangu, vastaavat
äänet asesaleista ja munkkiholveista. Nangu, nangu -- -- eivät, eivät.
Näitä aikoja minä jo valaisin muukalaisen lyhdyllä ja niiden väri on
pelkästään: rappeutumisen, välinpitämättömyyden ja kultuurinkuonan.
Jossakin kirjassa näin seuraavat kaksi riviä, jäähyväiset kauniille
praçalle Teion varrella:
Adeus, Terreiro do Paço.
Adeus, memoria real!
Siihen on sullottuna kaikki, mitä tahtoo sanoa, kun laivaporras jälleen
vedetään laivaan ja Lissabon väistyy.
Adeus!
Me luulimme, kaikki ne, jotka emme olleet asiaan vihityt, että
lähtöaika -- "täsmälleen kello 7 Lissabonista" -- tosiaan olisi
merkinnyt samaa, jota sillä ymmärretään. Neljännestuntia ennen
seitsemää ammuikin pilli niin, että kaikki, missä henki oli, kiemurteli
jätkäin reunustamalla Doca de Alfándegalla ja muulit viuhkivat korviaan
pitkin koko rantakatua. Kymmenen minuttia ennen seitsemän ajoi
gong-gong pois kaikki portugalilaiset tirkistelijät, jotka kiertelivät
nuuskimassa vartioimattomia kaukoputkia ja kameroita. Viittä vailla
seitsemän ajettiin viimeinen maisemakortti-ukko ja kengännauha-akka
etukannelta maihin. Kahta vailla seitsemän vedettiin porras pois ja
päästettiin köydet. Yksi ennen seitsemää vinkaisi pari hinaajapurtta,
merellä ylähangan puolella, ja täsmälleen kello 7 lähti Tabora
laiturista. Tämä pöytäkirja on tärkeä, sillä jos olisimme viipyneet
puoli minuttia kauemmin, olisi pitänyt suorittaa suuri satamamaksu
satamakonttoriin.
Mutta kumminkaan emme lähteneet. Me ainoastaan siirryimme ulommaksi
virralle, melkoisen kauas, ja ankkuri laskettiin. Mitäs nyt? Niin,
tämä on melkoisen möyheä juttu, joka ansaitsee lukemisen, vaikka se
koskeekin pelkästään lastia ja tullia. En usko monen olleen läsnä
sellaisessa huijauksessa.
Taboran tulopäivän iltapuolella oli sen viereen meren puolelle
asettunut puolentusinaa proomuja ja vintturit alkaneet jyristä.
Suuri osa lastiamme purettiin proomuihin ja oltiin ankarassa työssä
koko yö. Aamupuolella olivat proomut painuneet niin syvälle, että
kuohuaallot räiskyivät keskipalkalta sisään. Minä tarkastelin kauan
lossausta ja näin, että enin siirretystä oli alkohoolia laatikoissa ja
tynnyreissä. Toisissa näki kirjoituksen "Likor", toisissa "Nectar",
monissa ei ollut mitään tavarannimitystä, mutta eräät muut merkit
ilmaisivat, mitä ne sisälsivät. Kaikki nämä tavarat, jotka me siis
olimme tuoneet tänne Hampurista, olivat aiotut Beiraan, Portugalin
Itä-Afrikaan. Mekin olimme nyt kulkevat Beiran kautta, mutta koska
matka Lissabon-Suez-Beira on jonkun verran lyhyempi kuin meidän
matkamme Lissabon-Kap-Beira, niin maksoi nähtävästi vaivan siirtää
tavarat toiseen, suorempaa tietä kulkevaan laivaan, joka ei luultavasti
ollut vielä saapunut.
Mutta kummakseni jäivätkin nuo kuusi proomua koko siksi päiväksi
laivamme ulkosivulle, ja nyt, jolloin meidät hinattiin ulos virralle,
seurasivat ne mukanamme. Ja silloin ryhdyttiin vielä paljon
merkillisempään hommaan. Tuskin oli ankkuri laskettu, niin kaarilamput
pääluukun ja etuluukun kohdalla sytytettiin, luukut avattiin, vintturit
pantiin käyntiin ja koko lasti, jonka olimme proomuihin purkaneet,
_nostettiin jälleen takaisin meidän laivaamme_. Jokainen kolli,
jokainen "Likor" ja "Nectar", jok'ainoa nimetön tynnyri.
Moinen päätön järjettömyys sai tietysti ensin ajattelemaan suunnatonta
erehdystä tahi odottamatonta peruutusmääräystä. Mutta niin ei asian
laita ollut. Tämä tehtiin täydellä harkinnalla.
Tavaroilla Hampurista Beiraan on korkea ulkomaantulli. Tavaroilla
Lissabonista Beiraan ainoastaan kotimaantulli ja ero on n. 20
prosenttia. Jos nyt lasti viedään todistettavasti portugalilaisista
proomuista Lissabonin satamassa Taboraan, on sen hampurilainen kotiperä
poispyyhkäisty ja tavaran laivaanottopaikka on Lissabon. Lyhyesti
sanoen, se kulkee silloin pienemmällä tullilla.
Mutta tuontitulli sitten? kysyy lukija. Eikö tavarasta, joka tuodaan
Hampurista ja lossataan Lissabonissa, ole maksettava tullia? Eikö tämä
tulli nouse yhtä suureksi kuin mainittu alennus?
Tässä päähuijaus onkin. Tavaraa ei pidetä _laisinkaan Lissaboniin
saapuneena_. Se ei ole ollut tavaralaiturilla, ei Portugalin
mantereella. Mitä kapteeni kaatelee laivan ulkokupeilla huvikseen
venheisiin, se ei kuulu laiturin puolella kehenkään.
Parilla sanalla: Hampurin liköörit eivät ole milloinkaan saapuneet
Lissaboniin, mutta kuitenkin lähtevät ne sieltä aivan kuin suoraan
ylätuvan ukon käsistä noihin mitään aavistamattomiin proomuihin
pudonneina.
Miten tällainen humbuugi saattaa käydä päinsä, -- se on muuten aivan
tavallista ja tunnettua, -- en tiedä, ja minne voitto lopulta joutuu,
tietköön _se_ ja hänen joukkionsa.
Tämän ainoalaatuisen vehkeilyn todistajina saimme nyt olla, ja meteliä
kesti koko yön. Hyvällä syyllä harmitti se meitä, mutta me koetimme
nauttia siitä minkä voimme.
Peräkannella puuhasi vintturimies, aivan ruumanluukulla seisoi
toinen antaen hänelle määräyksiä, kaiteen luona hommasi kolmas,
alhaalla proomussa piti johtoa neljäs. He eivät huutaneet, nämä
mestarit, niin paljoa kuin lossaus- ja lastausmestarien yleensä on
tapana, mutta viittoivat sitä enemmän. Vasenta rannettaan osasivat
he kaikki kiemuroittaa niinkuin Schneevoigt korkean inspiratsioonin
hetkillä, ja kun työ sujui hyvin ja nippu nektarilaatikoita huiskahti
yhtämittaisessa kaaressa Portugalista Saksaan, heiluttivat he yhtaikaa
kaikkia jäseniään rytmillisesti, niinkuin niissä olisivat olleet
johtorihmat, joita joku puominnokalla istuva käytteli.
Mutta lastaus muuttui melkoisen tukalaksi, kun musiikki alkoi. Sillä
laivaorkesterimme antoi kävelykannella tavallisen iltakonserttinsa ja
sitä oli pyydetty soittamaan valsseja ja one-stepejä, että ikävyytemme
haihtuisi pyörinässä. Mutta kun ensimäinen stepin tahti kajahti, meni
työ hajalle. Proomumiehet alkoivat tanssia. Kaikki yksikseen, kädet
ylhäällä. Myöskin reunimmaisen proomun tynnyrikasoilla tanssittiin. Ja
siitä merelle päin olevassa proomussa, jonka kohdalla kaarilampun valo
heikkeni ja hälveni lyijynmustaan varjoon, tanssi neekeripoika koiran
kanssa. Mitä kauempana olevissa laivoissa tehtiin, ei voinut eroittaa.
Mutta koska meillä oli soittimien joukossa sekä vetopasuuna että
kontrabasso, niin varmaa on, että one-step kulki tuulen mukana yli koko
Tejon.
Lastiruumasta kohosi kiihtyneitä huutoja, mestarit noituivat kaiteen
yli alas proomulaisille ja järjestysmies siellä alhaalla ryntäili
liköörien joukossa ja tyrkki nyrkeillään jokaista lurjusta, kenen
kimppuun pääsi. Sävelten mahti masennettiin ja työ jatkui, kun taasen
meidän vähälukuiset missimme ja kavaljeerimme alkoivat siivosti pyöriä
erään Gilbert-valssin säestyksellä.
Vähitellen väsyttiin siihenkin ja mentiin ylähangan puolelle. Siellä
oli hyvä olla, sinne kävi tuuli pitkinä lauhkeina henkäyksinä, ja sinne
loistivat Lissabonin kaikki valot. Nyt olivat kivirykelmät kadonneet,
nyt kiilsivät ainoastaan lyhdyt ja ikkunat, ja niiden ympärille saattoi
rakentaa mielikuvissaan kaupungin sellaisen kuin Jumala aikonut oli.
Kukkuloilla kohosivat yksinäisistä luukuista tuikkavain pikkulamppujen
valot aina tähtien tasalle, eikä voinut huomata, missä taivas
oikeastaan alkoi.
Lastauksen ratina, soitto ja ihmisten sekavat äänet raukaisivat minut
uneen ja vähällä olin pudota kansisohvalta alas, ellei hra Oxybenz
olisi ilmestynyt.
Herra Oxybenz on saksalainen matkustaja, keski-ikäinen mies, joka on
saanut mainitun nimen syystä, mikä ehkä ilmenee sitten kun tunnen
itseni kypsyneeksi kanssa-afrikalaisiani esittelemään. Toistaiseksi
kutsukaamme häntä vain tuolla nimellä, ja tyytykäämme varmuuteen, että
hän on ystävällinen ihminen, jolla on perhe Magdeburgissa.
Hän lähestyi minua, pysähtyi, tuijotti ja sanoi: "Aha, Hr Doktor, ich
darf wohl sitzen?"
Kyllä toki. Hra Oxybenz istuutui ja puuskutti. Ja sitten alkoi hän
yksinpuhelun, jonka minä lukijan luvalla julkaisen kokonaisuudessaan
alkutekstinä, sillä muuten menettää se 50 prosenttia arvostaan. Voihan
sen yli hypätäkin:
"Ach du lieber Gott. Gut dass man wieder los ist. Die verdammten
Portugiesen. So ein Sauvolk. So'ne Schweinewirtschaft. Nicht wahr?
Wissen Sie was mir passirte? Ach so'ne Lumperei. Ich war da auf der
Praka da unten, und habe mich umgeschaut, und da kam so'ner Junge,
so'ner geriebener Strassenjunge und hat mir einige Bilder gezeigt,
Bilder wissen Sie, so was Pikantes, so für Herren, für reifere
Herren. Und ich hab mir die Bilder angeschaut, ach Gott, man ist ja
schliesslich doch nur ein Mensch, nicht wahr, und es waren famose
Sachen dabei. Und da hab ich gefragt: was kosten die Bilder, du?
Dreitausend hat er gesagt, dreitausend Reis pro das halbe Dutzend. Das
macht nun zwölf Mark und so sagte ich: sechs gebe ich. Fünftzehnhundert
Reis. Das ist nun allerdings ein bisschen viel, aber bei uns in
Magdeburg daheim gibts überhaupt keine Bilder, so was, se was Pikantes,
nicht wahr? Und man ist ja doch schliesslich nur ein Mensch. Und die
Frauen haben ja kein Verständnis dafür. Das sind ja aber nur Bilder,
das macht ja nichts. Nun da hat er mir also das blaue Couvert gegeben
und bekam das Geld und lief anderswohin. Und denken Sie mal, Hr
Doktor, was der getan hat, der Schweinemickel? Als ich an Bord kam
und in meiner Kabine da unten das Couvert öffnete um die Sachen näher
anzuschauen -- wissen Sie, wissen Sie was er mir gegeben hat? Sechs
_Ansichts_ karten, sechs _ganz gewöhnliche_ Karten, mit Kirchen darauf,
aber gar keines von dem was er mir gezeigt hat. Er hat die Couverts
vertauscht, der Malefizlümmel, und ich habe für sechs Ansichtskarten
sechs Mark bezahlt. So ein Volk wohnt hier in _diesem_ Lande, so ein
Lausvolk, so eine Pestilenz. Ach, du lieber, wenn ich alle diese
Portugiesen ins Feuer werfen könnte, diese ganze schmutzige Pestilenz.
Sechs Ansichtskarten, und der Lummel hat mir doch ganz famose Dinger
gezeigt. So ein Schuft, so eine Pestilenz."
[Joku "piguliini" tarvinnee kuitenkin jonkinlaisen suomennoksen. Tässä
se on:
"Ah, Herra Jumala. Hyvä, että taas pääsin heistä irti. Kirotut
portugalilaiset. Emä-sikoja. Sellaista sikamaista peliä. Eikö niin?
Tiedättekö, mitä minulle tapahtui? Ah, mokomaa viheliäisyyttä. Minä
olin tuolla Praçalla, siellä alhaalla, ja katselin ympärilleni, silloin
tuli sellainen poika, tuollainen ovela katupoika ja näytti minulle
eräitä kuvia, tiedättehän, tuollaisia pikantteja, noita herrasmiehille
sopivia, kypsyneemmille miehille. Ja minä niitä kuvia katselin, ah,
Jumala, ihminenhän sitä lopultakin on, eikö niin, ja niissä oli mainion
veikeitä muutamia. Ja minä kysyin: mitä kuvat, kuules, maksavat?
Kolmetuhatta, sanoi, kolmetuhatta reissiä puoli tusinaa. Sehän on
kaksitoista markkaa, ja niinpä sanoin: saat kuusi. Tuhatviisisataa
reissiä. Se nyt oli hiukan liikaa, mutta meillä kotona Magdeburgissa
ei ole yhtään mitään sellaisia kuvia, tuollaisia, niin pikantteja,
vai mitä? Ja ihminenhän sitä lopultakin on. Ja eihän naiset sellaista
ymmärrä. Mutta nehän ovat vain pelkkiä kuvia, eihän se mitään tee.
No niin, hän antoi minulle tuon sinisen kirjekuoren ja sai rahat ja
juoksi matkaansa. Mutta ajatelkaapas, herra tohtori, mitä hän teki,
se sikamikko? Kun minä tulin laivaan ja avasin tuolla hytissäni
alhaalla kirjekuoren, katsellakseni lähemmin noita kuvia -- ajatelkaas,
ajatelkaas, mitä hän antoi minulle? Kuusi _maisemapostikorttia_,
kuusi _aivan tavallista korttia_, joissa oli kirkkoja, mutta ei
mitään sellaista kuin hän minulle näytti. Hän vaihtoi kuoret
keskenään, vietävän lurjus, ja minä maksoin kuudesta maisemakortista
kuusi markkaa. Sellaista kansaa _tässä_ maassa asuu, sellaista
retkukansaa, sellaisia raatoja. Ah, Jumala, jos saisin paistaa kaikki
nämä portugalilaiset hiilillä, kaikki nämä likaiset raadot. Kuusi
maisemakorttia, ja se roistohan näytti minulle kerrassaan veikeitä
vehkeitä, sellainen lurjus, sellainen heittiö". Suomentaja.]
Hän puuskaisi, pyyhki otsaansa, ja minä lausuin vilpittömän
paheksumiseni.
Tapaus oli moraalisen systeemin kannalta katsoen koko mielenkiintoinen.
Täysi-ikäisen herran, joka aikoo syntisessä himossa käyttää väärin
silmiään ja puolustaa itseään sillä, ettei hän ole muuta kuin ihminen,
saattaa katupojan petos takaisin hyveen teille, niin että hän näkee
nymfien asemasta pelkkiä kirkkoja. Mitenkä tämä oikeastaan niihin
suuriin lopputilikirjoihin merkitään? Onko tämä portugalilainen
vekara taivaan lähettämä, lähetyssaarnaaja, joka houkuttelee ensin
Vanhan-Aatamin päivän valoon ja sitten työntääkin hänelle pyhiä kuvia
ja katumusta? Vai onko hänen jäätävä meidän mielestämme siksi täysin
oppineeksi yksityisraavaaksi, mikä hän selvästi on.
Sellaisissa mietelmissä kului lauhkea yö edelleen. Kello 2:n aikaan
laskeusin kuitenkin hiljaa alas, herra Oxybenzin seuraamana, joka vielä
alemmalla pohjalla palasi asiaan.
"Gute Nacht, mein Herr, Sie haben recht, die Portugiesen sollten sich
wirklich in Acht nehmen."
Aamun sarastaessa jätimme Europan. Keuhkot täyttyivät uudella ilmalla,
ja herra Oxybenz joi aamiaisella portteria.
Kääntöpiirin pohjoispuolella olevat viimeiset viisitoista leveysastetta
olivat miellyttävinä keulan edessä ja niiden piiriin mahtuivat
kauimpana myöskin Kanarian saaret, joita olimme käyvät tervehtimässä,
nimittäin Santa Cruz de Tenerifea siellä. Lauhkeista meripäivistä ja
keveästä karkelo-kulusta ohi Cadizin, Salmen ja Tangerin ei minulla ole
mitään kerrottavaa: merkki siitä, että ne olivat laiskuuden ja onnen
päiviä. Mutta kun varhain eräänä aamuna tarkastelin ventiilin kautta
tuota kuvaelmaa, niin ällistyin. Valtameri oli kadonnut, maiseman
taustana oli vuoristo, ja korkeina, ihanina kohosivat Tenerifen
euforbia-verhoiset laavahuiput aivan vieressä. Ohi kylpyhuoneen,
kahvisalongin ja kaikkien klo 8:n viettelysten kiipesin minä silloin
kannelle ja ojensin käteni rosoisia vuoria kohti.
Meillä ei ollut käytettävänä enempää kuin puoli päivää, mutta
nelivaljakolla ja korkeapyöräisellä "tartanalla" ja pienen, jo ennen
saadun seudun-tuntemuksen avulla tavoitimme kuitenkin muutamassa
tunnissa joukoittain kanaristen ilojen henkiä. Hyrräsimme aina
vuorikyliin saakka, valokuvasimme kameleja ja lapsia, palmuja ja
piinioita, joimme vettä yksinäisistä kaivoista, raastoimme hedelmiä
ihmisten puista ja söimme lunchin verannalla, jonne luojan aurinko
valtoinaan paistoi ja jossa ainoaa juomakelpoista oli _voi_. Kuin
kylläiset merirosvot palasimme sitten oikeaan aikaan laivaan ja
ilmoitimme kapteenille, ettei meidän puoleltamme ollut matkan esteitä.
"Se oli sangen ikävää", hymyili hän, "minä odotin juuri kutsua maihin,
pikarin ja jonkun tanssivan tyttölapsen luo". Paha-aikeiset huudot
ympäröivät hänet ja hänen oli lähdettävä pakoon.