"Onko teillä rauhallista huonetta?" kysyin Hotel Bellevuen portierilta
Hampurissa.
"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie
herra ylös numeroon 35!"
Minä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin
signaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.
"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?" huusin minä niin kovasti kuin
voin.
Viinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville.
Kolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti
virkkaa pari sanaa:
"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone."
Vastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten:
sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää
keskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta.
Mutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli
rauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja
sitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta
tuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.
Ja palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa "Stieg"
kokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet.
Alsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja
talot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin
kirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät
lehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat
ja hienot vaunut vierivät.
Kun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän
kaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä
että ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka
_elää_ selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole
yön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet.
Jos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että
Hampuri _lontoolaistuu_. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta
ja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen
työjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden
olemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä "time is money". Ja jos
kulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet "Standard Bank
of South Afrika Ltd", "Tehuantepec Route", "East India House", niin
kohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän
Lontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset
sanat: "Uuden Zeelandin hallitus".
Sitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta
vierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu
tuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman
matka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään
Brüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina
St. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden
metrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.
Oikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri
pohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet
hakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa
jo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri
olisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi,
näkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa
merkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.
Miellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa
vanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa
päivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki.
"Alas satamaanko?" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden
Elbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna
1911 syksyllä.
Tunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka
työskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri
mitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa
kävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni
päästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta
sensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni,
kuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran
kulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä
on kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja
joihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.
Kuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. "Hevonen pelkää!" Luulenpa,
että eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf.,
ja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen
jälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno
sanoi "Oh Gott", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti
upottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin
etuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki,
lamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.
Nyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni,
viittasi piiskallaan kattoa ja lausui: "Tässä on se kumma, että laivat
kulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse."
Toisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan
täytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja
kotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa.
Eno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä
ja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä
katuja.
Asiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia,
jonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit
yhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat
kokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan
kataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit
avattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!
Tämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin
ainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on
paviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi
temppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin "coram
publico" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla
varustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella
elegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla.
Monilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä
illan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia,
valkeita lintuja.
Kuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun
täytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun
päivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen
valmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan
Afrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä
eriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja
maapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita
tarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua
aalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva
liian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen
vakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.
Matka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia
mukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche
Ost-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa
sen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja
saapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken
jälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä-
tai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa,
ja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa
noiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka
on kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus
merkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa
pelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti
yhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin
tulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?
Vaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat
henkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin
keskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan
matkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä
yksinäni sarakkeesen "Rund um Afrika".
Ei ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää
valita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa
tapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri
syystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin
hätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa
tai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi
kiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö
tällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin
vihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa
aina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita "laivaan
vangittuja". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on
hauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei
tarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.
Mitä sitten tulee itseensä "Tabora"-laivaan, joka on tämän kesää
minua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena
valtamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa "Vaterlandin"
kantavuudesta! Sisarlaivainsa "Generalin" ja "Kigoman" kanssa muodostaa
Tabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun
laivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän
huomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan
siellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen
ryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.
Nimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen
kuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin
metsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään
erään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään
pääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla.
Kuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista,
mikä kohdistaa ajatuksen johonkin "aliquid olim feminini" [johonkin
muinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban
kuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta...
Laivalla on mainiot kokoontumishuoneet -- ruokasali, kahvihalli,
musiikkihuone, tupakkasalonki --, niin suuret ja ryhmittäin kalustetut,
että siellä voi huomaamatta pistäytyä johonkin sopukkaan ja saa
kumminkin olla mukana. Nurkissa olevat kirjoituspaikat kutsuvat
vastustamattomasti luokseen, varsinkin illalla, jolloin ne hohtavat
uudessa marmori-valaistuksessaan: vaakasuora, läpikuultava levy, jonka
takana on kätkössä pari hehkulamppua, niin, että koko levy valaa
leppoisaa ja laajaa hohdetta yli pöydän.
Hytit eivät sitä vastoin ole pitkää merimatkaa varten tehdyt. Tosin
antoi ylistewardi salliman neuvosta minulle yksityisasunnoksi kahden
hengen hytin. Mutta vaatekaapit olivat kapeita ja syväpohjaisia kuin
syrjittäin pystyyn nostetut sikarilaatikot, à 50 kappaletta, -- vertaus
jotakuinkin oikeissa suhteissa. Mitä hyllyihin tulee, tein tänään
kirjastoni kanssa sopimuksen, että se asuu aamusta iltaan sängyssä,
mutta sijoitetaan yöksi matolle. Pelastusvyön muutin minä katosta
toiselle alaslaskettavalle pesupöydälle ja järjestin sen renkaan sisään
kotiapteekkini. Tämä näytti olevan siellä ylhäällä vahvassa tallessa,
mutta jos se romahtaisi alas, niin se romahtaisi voimalla.
Jää hyvästi, ranta!
Petersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia,
lippuja, kyyneleitä -- --
Meitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun
kapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli
hän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä "kleine Cohn", -- pitkulaisessa
laivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna
tuprusi itsekseen.
Aurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin
levolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin
nukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on
onnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin,
ettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä
vastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta
kuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.
Mitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna,
vaikka seisomme tässä tuokion paikallamme -- olemmehan jo poissa.
Kaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja:
yksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen
läppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja
meriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan
olemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei
ollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.
Pikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme
ulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla,
niinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.
Näin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen.
Pohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.