(Opettajan kertomus.)
Lauantaina lokakuun 29 p:nä.
Meidän opettajallamme on tapana kertoa meille kuukausittain jokin
pieni kertomus, jonka sitten saamme kirjoittaa. Tänään hän kertoi
meille pienestä padovalaisesta isänmaanystävästä, jonka tässä nyt
koetan esittää.
Ranskalainen laiva lähti Barcelonasta, eräästä Espanjan kaupungista,
Genovaan. Laivassa oli ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia
ja sveitsiläisiä. Paitsi muita matkustajia oli siellä myös eräs
italialainen yksitoistavuotias poika huonoissa vaatteissa, aivan
yksinään. Hän pysyi kaikista muista erillään kuin pieni villieläin
silmäillen heitä vain silloin tällöin hyvin vihaisesti. Mutta eipä
hän syyttä niin julmistuneelta näyttänyt. Kaksi vuotta sitten hänen
isänsä ja äitinsä, jotka olivat padovalaisia talonpoikia, olivat
myyneet hänet eräälle kuljeksivalle näyttelijäseurueelle. Kun nämä
olivat opettaneet hänelle temppujaan antaen runsaasti ruoskaa ja
niukalta ruokaa, he veivät hänet mukanaan Ranskaan ja Espanjaan.
Barcelonaan saavuttuaan hän ei enää kestänyt tuota alituista
rääkkäämistä ja nälkää, vaan pakeni hyvin surkeassa tilassa Italian
konsulin luo turvaa etsimään. Tämä oli säälistä hankkinut hänelle
paikan laivassa ja antanut hänelle kirjeen vietäväksi Genovan
poliisimestarille, jonka piti lähettää hänet takaisin vanhemmille,
näille sydämettömille vanhemmille, jotka olivat hänet myyneet.
Poika parka oli repaleissa ja sairas. Hänelle oli luovutettu
toisen luokan hytti laivassa. Kaikki katselivat häntä ja muutamat
puhuttelivatkin, mutta hän ei virkkanut mitään. Näytti siltä,
kuin kova kohtelu ja alituinen ruoskiminen olisi hänet niin
katkeroittanut, että hän vihasi ja halveksi kaikkia. Oli kuitenkin
kolme matkustajaa, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, ennenkuin
saivat hänet puhumaan. Hän kertoi silloin kaikki vaiheensa sekoittaen
puheeseensa ranskaa, espanjaa ja italiaa. Nämä matkustajat eivät
olleet italialaisia, mutta he ymmärsivät häntä kuitenkin ja osaksi
säälistä, osaksi siksi, että olivat juoneet eivätkä olleet oikein
selväpäisiä, he antoivat hänelle jonkin soldon, laskivat leikkiä
hänen kanssaan ja koettivat houkutella häntä kertomaan vielä
enemmän. Samassa eräs naishenkilö astui saliin, ja ylvästelläkseen
miehet antoivat pojalle vielä enemmän rahaa huutaen: "Otapa vielä
tämäkin, kas tässä saat." Poika pisti kaikki taskuihin ja kiitti
äreällä tavallaan aivan hiljaa, mutta hänen katseensa oli ensi
kerran hymyilevä ja ystävällinen. Sitten hän kiipesi makuusijalleen,
veti uutimet eteen ja rupesi miettimään elämänsä vaiheita. Näillä
rahoilla hän saisi laivassa ollessaan monta hyvää suupalaa nähtyään
nälkää nyt jo pari vuotta, ja astuttuaan maalle Genovassa hän voisi
ostaa itselleen uuden takin käytyään repaleissa. Hänen osakseen
tulisi kotona kenties inhimillisempi kohtelu, kun hän saapuu sinne
rahaa taskussaan. Tämä raha oli hänestä koko rikkaus. Näitä hän
mietiskeli uutimensa takana sillä aikaa kuin miehet istuivat pöydän
ääressä toisen luokan salissa. He joivat ja juttelivat matkoistaan
ja maista, joita olivat nähneet, ja tulivat puhuneeksi Italiastakin.
Toinen moitti majataloja, toinen rautateitä, ja pian he kilvan
parjailivat kaikkea italialaista. Erään mielestä oli Lapissakin
parempi matkustaa, toinen ei sanonut Italiassa tavanneensa muita
kuin pettureita ja renttuja. Kolmas väitti, etteivät italialaiset
virkamiehet osanneet lukea. --
"Se on valistumatonta kansaa", aloitti ensimmäinen taas uudestaan.
-- "Likaista", lisäsi toinen. -- "Var...", huusi kolmas ja oli
sanoa "varkaita", mutta ei ehtinyt, sillä samassa sateli soldoja
ja puolia liiroja heidän päihinsä ja hartioillensa, josta sitten
pyörivät lattialle ja pöydälle. Kaikki kolme nousivat raivostuneina
paikoiltaan ja katsoivat ylöspäin, mutta saivat vielä aika
soldokuuron.
"Ottakaa soldonne takaisin!" huusi poika raivostuneena tullen esille
uutimen takaa. "Sellaisilta ihmisiltä, jotka parjaavat minun maatani,
minä en ota almua."