VII

Troijaan lähteneistä sankareista palasi Odysseus viimeisenä kotiin.

Hänen vaimonsa odotteli häntä turhaan, ja hänen nuori poikansa

Telemakhos, joka näki perheen omaisuuden kutistuvan kokoon, aprikoi

mielessään oliko hän kenties itse perheen päämies ja pitäisikö hänen

ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin. Kosijat ahdistivat Penelopea menemään

naimisiin heidän kanssaan. He olettivat, että Odysseus oli kuollut tai

että hänen ainakin pitäisi olla kuollut, ja he antoivat kosinnalleen

tukea saattamalla Penelopen taloudelliseen ahdinkoon, sillä he elivät

hänen kustannuksellaan, kunnes hän valitsisi jonkun heistä. Helenalla

oli kosijoita elämänsä alkupuolella, Penelopella loppupuolella,

jolloin hän ei enää ollut kaunis, eikä oikeastaan ollut koskaan ollut

muuten kuin ehkä Odysseuksen mielestä. Tämä seikka on saanut muutamat

viisaat miehet otaksumaan, että Penelopen tarina, sellaisena kuin me

sen tunnemme, on jonkin erehdyksen vuoksi kerrottu takaperin. Kuinka

sen asian laita lieneekin, on yhä vielä selittämättä miksi kosijat

tahtoivat mennä naimisiin hänen kanssaan. Telemakhos otaksui sen

johtuvan äitinsä omaisuudesta, sillä hänen kokemattomissa silmissään

he olivat suunnattoman rikkaita. Mutta Ithaka oli kallioista ja karua

seutua. Ensimmäisen kerran matkustettuaan pois kotiseudulta alkoi hän

katsella asioita oikeammassa valaistuksessa. Mutta olisihan noiden

kiusallisten kosijain pitänyt ymmärtää asiat paremmin, koska he tulivat

kaukaa. Voimme vain arvata mitä heidän mielessään liikkui, mutta siitä

ei ole epäilystäkään, että he ahdistivat Penelope parkaa, sillä kun

Odysseus vihdoin palasi, jännitti hän jousensa ja surmasi heidät kaikki.

Eräässä vaiheessa Telemakhoksen ja hänen kaukana olevan isänsä tarina

sivuaa Helenan tarinaa ja valaisee aika lailla hänen kotoista elämäänsä.

Juuri ennen Odysseuksen dramaattista kotiinpaluuta oli Telemakhos

menettänyt lopullisesti kärsivällisyytensä. Hän päätti pujahtaa yöllä

pois pienellä veneellä muutamain luotettavain miesten kanssa ja lähteä

Pylokseen, jossa Nestor asui, ja sieltä mahdollisesti vielä Spartaan

Menelaoksen kotiin. Jos jompikumpi hänen isänsä ystävä ei voisi antaa

lohdullisia tietoja kadoksissa olevasta, lähtisi hän takaisin kotiinsa

ja odottaisi vielä vuoden. Mutta jos he antaisivat hänelle pätevän

syyn ajatella, että Odysseus oli kuollut, esiintyisi hän Ithakaan

palattuaan karskinnäköisenä miehenä, juhlisi isänsä muistoa, naittaisi

äitinsä jollekin kosijalle, yhdentekevää kenelle, ajaisi toiset kosijat

tiehensä ja ottaisi talon haltuunsa.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut poissa isänsä saarelta. Hänen

tullessaan Pylokseen oli Nestor juuri istuutunut juhlapöydän ääreen

koko talonväkineen. Telemakhoksen teki mieli lähteä kotiin. Hänellä

ei ollut isänsä kaunopuheisuuden lahjaa, ja häntä ujostutti kävellä

Nestorin luokse ja ilmoittaa asiansa kaikkien katsellessa häntä.

Mutta hän palautti mieleensä minkä tärkeän asian vuoksi oli tullut,

ja onneksi Nestor vaati häntä välttämättä syömään ennen kuin puhuisi.

Aterian jälkeen pani vanhempi mies itse keskustelun alulle. Hän

kuului samaan karkeatapaiseen entiseen aikaan kuin Eteoneuskin. Hän

kysyi nuorukaiselta oliko tämä lähtenyt liikkeelle kunniallisissa

kauppa-asioissa vai liikuskeliko hän merirosvona. Telemakhos pelästyi

vähän tästä kysymyksestä, mutta hän käytti esitettyä ajatusta hyväkseen

ja antoi Nestorin jäädä siihen uskoon, että merirosvoileminen oli hänen

mieliurheiluaan tai ainakin olisi sitten, kun hän ennättäisi harjaantua

siihen kunnolla.

»Mutta nyt olen tullut kysymään oletko kuullut mitään isästäni. Me

emme ole kotona kuulleet mitään vuosikausiin ja olemme nyt tulleet

sille asteelle, jolloin huonotkin uutiset ovat parempia kuin tällainen

pahaenteinen hiljaisuus. Tiedämme sen, että Menelaos on jälleen

turvallisesti kotonaan; samoin Agamemnon saapui kotiin, joskaan ei

turvallisesti. Sen olemme myös kuulleet, että Aias on kuollut, ja isän

muistakin ystävistä tiedämme joitakin seikkoja, mutta sanaakaan emme

ole kuulleet isästä, vaikka hän oli kuuluisa mies, joka kyllä osasi

antaa puheenaihetta itsestään. Jos hänet olisi surmattu, niin luulisin

jonkun kertoneen siitä meille. Missä ihmeessä hän on? Kertoisitko

minulle millaisena ja koska näit hänet viimeksi ja kaikki, mitä olet

hänestä sittemmin kuullut? Jos uutisesi ovat huonot, niin älä koeta

lievennellä niitä. Minä rakastan totuutta.»

Nestor antautui muistojensa valtaan. Odysseus oli hänen paras

ystävänsä. Hän ei väsyisi koskaan palauttamasta mieleensä heidän

yhteisiä urotöitään Troijan kentillä. Telemakhos pelkäsi, ettei hän

osaisi laisinkaan lopettaa.

»Mutta sitten kun oli palattava», sanoi Nestor, »ei kukaan meistä

ollut järkevä. Se alkoi kaupungin kukistumisen jälkeisenä päivänä.

Kuinka me juhlimmekaan tuota tapausta! Sitten, huomaappa tarkoin,

Agamemnon kutsui sotajoukon koolle uhraamaan! Totta puhuen olimme

enimmäkseen aika lailla päihdyksissä. Sitten Menelaos ilmoitti

lähtevänsä heti kotiin — koska sota oli lopussa eikä enää ollut mitään

syytä pitkittää Troijassa oleskelua. Agamemnon vaati välttämättä

uhrausta jatkettavaksi, jotta Athene leppyisi. Se täytyy sanoa, että

se oli jokseenkin ajattelematonta, sillä jos jumalatar on vihainen, on

hän vihainen, ja uhraaminen on ajanhukkaa muun muassa. He puhelivat

yhdessä, mutta en voinut kuulla mitä he sanoivat. Heidän väitellessään

kiihdyimme me toisetkin, ja niin syntyi aikamoinen rähinä, jonka

vertaisesta ei usein kuulekaan. Me jakaannuimme kahteen melkein yhtä

suureen ryhmään — toiset tahtoivat purjehtia pois, toiset jatkaa

uhraamista. Minä olin Menelaoksen kannalla, ja kun seuraavana päivänä

lähdimme rannasta, oli meitä oikea laivasto. Mutta aamuilma haihdutti

humalan taas päästämme, ja purjehtiessamme loitommaksi merelle heräsi

mielessämme monenlaisia mietteitä. Se oli varmaankin vastavaikutusta.

Kun olimme päässeet Tenedokseen asti, pysähtyivät useimmat muutamiksi

tunneiksi uhraamaan varmuuden vuoksi, mutta Menelaos jatkoi matkaansa

tai oli muuten eksynyt laivueesta. Emme enää tavanneet häntä. Isäsi

piti meille oikean puheen. Hän väitti, että jos uhraaminen oli

tärkeintä tässä, ei hän kannattanut mitään puolittaisia toimenpiteitä,

ja niin hän kääntyi takaisin palatakseen Agamemnonin luokse. Silloin

näin hänet viimeisen kerran. Sen koommin en ole kuullut hänestä

sanaakaan. Toiset kaikki pääsivät enimmäkseen kotiin. Lesboksessa

minä taas pysähdyin uhraamaan ollakseni varma matkani onnistumisesta,

ja se minun on sanottava, että meillä oli voimakas myötätuuli aina

satamaan asti. Idomeneus — oletko koskaan kuullut hänestä? Hän oli se

Helenan kosija, joka sai ensimmäiseksi rukkaset — hänellä oli tasaisin

paluumatka, eikä hän menettänyt yhtäkään miestä ja on nyt jälleen

Kretassa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Aigisthospa

vasta teki ruman kepposen Agamemnonille! Olet tietysti kuullut, millä

tavoin Orestes kosti? Sellainen hyöty siitä on, kun miehellä on poika,

joka huolehtii siitä, että murhaaja saa ansaitun rangaistuksensa. Ja

ilokseni huomaan, että Odysseuskin on hyvin onnellinen, koska hänen

poikansa näyttää noin yritteliäältä. Hän palaa kotiin, ellei häntä

ole tapettu. Ja jos hänet on tapettu, lähdet sinä ajamaan takaa sitä

miestä, joka sen teki. Jollei se nimittäin ollut kohtalon työtä.»

Telemakhos tunsi pettymystä. Ei mitään uutisia isästä, eikä ilmeisesti

minkäänlaista mahdollisuuttakaan saada niitä edes Menelaokselta. Mutta

hänen uteliaisuutensa ulottui muihinkin asioihin, sillä hän oli nuori.

»Olemme kuulleet, mitä Aigisthos teki Agamemnonille, mutta vain aivan

ylimalkaisesti», sanoi hän. »Emme tiedä mitään yksityiskohdista.»

»Niin», sanoi Nestor, »se oli kerrassaan merkillinen tapaus,

kun muistaa millainen mies Agamemnon oli ja kuinka mitätön taas

Aigisthos oli. Minun ymmärtääkseni suunnitteli Aigisthos koko

jutun ja aikoi tappaa Menelaoksenkin, jos tämä olisi lähtenyt

Mykenaihin. Klytaimnestra ei ollut niin huono. Hän vastusti kauan

tuota ehdotusta, eikä Aigisthos olisi mitenkään saanut häntä

suostutetuksi, jollei olisi ensin toimittanut runolaulajaa pois

tieltään. Olethan kuullut siitä runolaulajasta? Agamemnon jätti

hänet vaimonsa nimenomaiseksi suojelijaksi. Lieneekö nyt sitten

johtunut hänen soittonsa vaikutuksesta — hän soitti ja lauloi joka

ilta — tai hänen henkevästä luonteestaan, mutta Aigisthos ei vain

saanut Klytaimnestraa taivutetuksi niin kauan kuin runolaulaja oli

talossa. Niinpä Aigisthos sitten pyysi hänet eräänä iltana mukaansa

kalastamaan, ja runolaulaja lähtikin pitääkseen häntä silmällä, ja

silloin Aigisthos laski hänet maihin sellaiselle kalliolle, joka

joutuu veden alle nousuveden aikana. Klytaimnestra antautui paikalla.

Syntiensä peloittamana turvautui Aigisthos uhraamiseen. Hän suoritti

näitä uskonnollisia toimituksia lakkaamatta, kunnes Klytaimnestra

alkoi valitella kotieläinten vähenemistä. Aigisthos oli parast'aikaa

uhraamassa, kun Orestes tapasi hänet. Menelaos pysyi kotona jumalten

opastamana ja pelastui sillä tavoin veljensä kohtalosta. Nyt hän on

Spartassa Helenan kanssa, niinkuin kai tiedätkin. Helena kuuluu nyt

olevan entistäkin kauniimpi.»

Telemakhos sanoi lähtevänsä nyt suoraa päätä Spartaan. Kenties Menelaos

tietäisi jotakin hänen isästään. Nestor epäili sitä, mutta eihän

siitä mitään haittaa ollut, vaikka kysyisikin. Niin jatkoi nuori mies

matkaansa toivoen saavansa uutisia eikä ollut suinkaan kylmäkiskoinen

ajatellessaan, että saisi nähdä Helenan, jota nyt väitettiin entistäkin

kauniimmaksi.

Kun hän saapui sille kuuluisalle portille, jolle Paris oli kerran

kolkuttanut, pidätti Eteoneus hänet jollakin vähäisellä tekosyyllä ja

riensi Menelaoksen luokse.

»Nyt on taas kaunis nuori mies portin takana», sanoi hän. »Päästämmekö

hänet sisään?»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »elämässäsi on ollut sellaisiakin vaiheita,

jolloin et ole toiminut hupsun tavoin. Soisinpa nytkin, että olisi

sellainen hetki. En ymmärrä sinun kysymystäsi. Tietysti me päästämme

hänet sisään! Kun minä entisaikaan matkustelin, otettiin minut aina

vieraanvaraisesti vastaan, ja varmasti on sinua kohdeltu samoin. Meidän

on vuorostamme meneteltävä samoin matkamiehen saapuessa.»

»Kas vain, mitähän tuo merkitsee!» sanoi Eteoneus, mutta ei aivan

ääneen.

Telemakhos ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. Katto oli

korkealla, ja jollakin tavoin pääsi savu ulos ja valo sisään. Olisi

voinut kuvitella siellä sisällä auringon ja kuun paistavan. Nuorukainen

joutui aivan ymmälleen nähdessään kuinka suurta ja varakasta kaikki

oli. Hän palautti mieleensä, että hänen isällään oli paremmat aivot,

mutta se ajatus ei tuottanut hänelle minkäänlaista vaivattomuuden

tunnetta. Hänet opastettiin marmoriseen kylpyhuoneeseen, jossa

hän joutui yhä enemmän ymmälleen, kun palvelijat hankasivat häntä

perinpohjin, voitelivat hänen tukkansa ja pukivat hänet parempiin

vaatteisiin kuin mihin hän oli tottunut. Menelaos tuli lausumaan hänet

tervetulleeksi. Hän oli kookas mies, jonka kauniit, mustat ja pitkät

suortuvat eivät laisinkaan kaivanneet voidetta kiiltääkseen. Hän ei

tehnyt niin tehokasta vaikutusta kuin hänen talonsa. Telemakhos tuli

ajatelleeksi, että Menelaoksen pyylevästä ulkomuodosta huomasi hänen

viettävän paljon mukavampaa elämää kuin niinä aikoina, jolloin hän

joutui suorittamaan jokapäiväisiä ruumiinharjoituksia Troijassa. Sillä

juhla-aterialla, jonka Menelaos järjesti vieraansa kunniaksi, osoitti

hän, ettei hänen ruokahalunsa ollut huonontunut, vaikka ulkonaiset

ponnistelut olivatkin vähentyneet.

»En ole koskaan nähnyt tällaista taloa», sanoi Telemakhos; »vaikka en

olekaan matkustellut kaukana, epäilen, ettei koko maailmassa ole toista

tällaista. Näin paljon pronssia ja kultaa ja hajupihkaa, puhumattakaan

mitään hopeasta ja norsunluusta! Zeuksen asunto Olympoksella on

varmasti tällainen — se ei voi olla paljon kauniimpi.»

Menelaos koetti näyttää tyyneltä ja sanoi, ettei kenenkään pitäisi

verrata itseään jumaliin, mutta että tämä talo oli tosiaankin täysin

tyydyttävä. Nimittäin rakennus.

»Mutta minä antaisin aika paljon omaisuudestani», sanoi hän, »jos

saisin takaisin ne vuodet, jotka vietin poissa tästä talosta, ja ne

ystäväni, jotka kuolivat Troijassa tai menehtyivät paluumatkalla.

Onhan meidän kaikkien tosin kerran kuoltava, ja varmasti moni heistä,

näin paljoa myöhemmin, lepäisi jo haudassaan, vaikka ei Troijaa olisi

ollutkaan. Mutta erikoisesti erään ystävän vuoksi olen pahoillani —

nimittäin Odysseuksen. Olet varmaankin kuullut hänen nimensä. Hän teki

minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu, ja täällä minä nyt olen taas

kotonani eikä kukaan tiedä missä hän on tai elääkö hän laisinkaan.

Varmasti hänen vanha isänsä on aivan surun murtama ja hänen vaimonsa ja

hänen pikku poikansa, joka kai alkaa jo olla täysikasvuinen.»

Kuullessaan isänsä nimeä mainittavan alkoi Telemakhos tuntea äkillistä

tuskaa — äkillistä siksi, että hän oli tähän asti ajatellut vain

Menelaoksen komeaa taloa. Hän aikoi juuri ilmaista nimensä ja asiansa,

kun Helena tuli sisään kaarikattoisesta huoneestaan. Olikohan se

mahdollista? Mutta sehän ei voinut olla kukaan muu! Telemakhoksen äiti

oli ollut niin huolehtiva, että oli ilmoittanut pojalleen kuinka vanha

Helena oli, ja sitäpaitsi tiesi Telemakhos mitä kaikkea tuo nainen

oli kokenut. Hän oli odottanut tapaavansa Aphroditen, monenlaisia

seikkailuja kokeneen jumalattaren, joka olisi houkutteleva kuin synti.

Kun Helena tuli lähemmäksi, huomasi Telemakhos, että hän oli nuori

ja tyttömäinen, ja samalla nuorukainen ymmärsi millaiselta Artemis

varmasti näytti. Helenan seurassa oli palvelijatar, joka näytti

vanhemmalta, mutta ei luultavasti ollut. Häntä sanottiin Adrasteksi.

Tämä tyttö veti Helenalle esiin tuolin ja jakkaran ja toi hänelle

pyörillä lykättävässä kultaisessa vasussa villaa kehrättäväksi.

Telemakhos unohti isänsä, unohti äitinsä, unohti kosijat. Koko ikänsä

hän koetti surra sitä, että unohti tuon kaiken, mutta ei sittenkään

osannut surra.

Helena tervehti häntä, otti villaa käsiinsä ja alkoi keskustella

ikäänkuin Telemakhos olisi hyvin vanha ystävä tai ikäänkuin ei olisi

vielä oikein huomannutkaan häntä. Sitten Helena jäi istumaan kädet

helmassa.

»Menelaos, luultavasti ei meidän pitäisi kysyä vieraaltamme kuka hän on

ennenkuin hän itse haluaa sanoa sen, mutta jollei hänellä ole mitään

sitä vastaan, tekisi minun mieleni koettaa arvata hänen nimensä.»

Hän katseli suoraan Telemakhosta, joka oli niin onnellinen, että tunsi

itsensä hupsuksi.

»En tietänyt», sanoi hän, »että kaksi ihmistä voi olla niin toinen

toisensa näköiset. Totta kai sinäkin huomaat yhtäläisyyden, Menelaos?»

»En tosiaankaan», sanoi Menelaos.

»Mutta totta kai näit sen silloin heti kun hän astui sisään!»

»Ehkäpä minun olisi pitänyt, mutta en kuitenkaan huomannut», sanoi

Menelaos.

»Minun on siis sanottava se sinulle — hänhän on ilmetty Odysseus»,

sanoi Helena.

»Totta totisesti, nyt näen sen!» sanoi Menelaos. »Ja minä puhuin

hänelle hänen isästään juuri ennen kuin sinä tulit sisään. Huomasin

hänen tuntevan mielenkiintoa sanojani kohtaan. Kautta kunniani! Asia on

varmasti niin, eikö olekin?»

Menelaos katseli nuorukaista ja tämä Menelaosta, jolloin hän huomasi

vanhemman miehen kasvoilla sellaisen ilmeen, jota ei siinä ollut

näkynyt ennen kuin hänen vaimonsa tuli sisään. Se oli jonkinlaista

ylevää tyyneyttä tai ehkä tyytyväisyyttä. Telemakhoksen mielestä oli

Menelaos täysin tunteittensa herra, mutta hän itse ei oikein voinut

hillitä levottomuuttaan. He puhelivat tuntikausia tai täsmällisemmin

sanoen Menelaos puhui, ja koska hänen isäänsä ei mainittu sanallakaan,

kuunteli hän vain kohteliaasti ja katseli Helenaa ja hänen kehrääviä

käsiään, ja hänen sielunsa kohosi kuin yläilmoihin. Sitten Helena

sanoi, että nyt sopi lopettaa puhelu toistaiseksi. Menelaos näytti

vähän moittivalta, mutta tuntui kyllä tottuneen tällaiseen, ja kysyi

Helenalta tarjoiltaisiinko pian illallista.

Helena tuli nuorukaisen luokse kädessään viinipikari ja sanoi:

»Väitetään, että se, joka juo tätä viiniä, unohtaa ikipäiviksi

kaikki surunsa. Se on peräisin Egyptistä, jossa tunnetaan yrttien ja

rohdoksien ja loihtujen salaisuudet, ja tässä juomassa on taikavoima!»

Telemakhos otti sen häneltä. Hänen kätensä sipaisi Helenan kättä, ja

Helena hymyili hänelle. Kävi niinkuin hän oli väittänytkin: Telemakhos

unohti kaikki surunsa — niinkuin näytti, ikipäiviksi.

Mutta hän tiesi, ettei taikavoima ollut viinissä.

Menelaos puuhaili syöntihommissa pöydän toisessa päässä.