l. HAIHTUVA AJATUS AVARUUDESSA.
Osota minulle. Jumala, mihin voisin Sinua paeta.
2. MUNKKI.
Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.
3. KIERIVÄ KULMAKIVI.
Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.
4. NOIDAN LAULU.
Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuliokaita.
5. HIIDEN MYLLY.
Elämä on kaunista tarantellaa... se on tulikuumilla
neulankärillä tanssimista.
6. KULLANTEMPPELISSÄ.
Elämä on tulikuuma kultavuode.
7. HÄÄPÄIVÄ.
Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena.
8. SYNTYMÄPÄIVILLÄ.
Elämä on Jumalan kiirastuli.
9. HORNAN LUOLA.
Elämä on työtä ja vaivaa.
10. KUN TYTTÖ TULI LEIVÄN HAUSTA.
Elämän on katkeraa savua.
11. KUN SEPPÄ VIRITTI VIULUT PAJASSA.
Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta.
12. VÄKI TANSSI, KUN VIULUT OLIVAT VIRITETYT.
Elämä on tulikuuma kukka.
13. KUN POMMI PANTIIN PERUSKIVEKSI.
Elämä on sappikatkeraa viinaa.
14. SAARNA VIIDESTÄKYMMENESTÄ YHDESTÄ JA PERUSKIVESTÄ.
Elämä on suuri musta käärme.
15. TSAARIEN HAUDOILLA.
Elämä on rakkaatta, joka polttaa ihmisen poroksi.
16. MUTTA KOTIPORTILTA KÄÄNTYI POLKU.
Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?...
17. PÄIVÄLLÄ NIIDENPÄÄSSÄ, ILLALLA VALKEASSA TALOSSA.
Elämä on purppurapukuinen kolera.
18. RIITOJA, SYKSYISIÄ HARPUNSÄVELIÄ JA TALVISIA AISTIPUNAKUKKIA.
Elämä on tulinen synninhiillos.
19. KAKSI AATELIA.
Elämä on Jumalan jauhinkivi.
20. KUN SUORTUVA KATKESI ORJIEN KAHLEISTA.
Elämä on pettävää sumua... se on ainaista suurta humua.
21. TYÖN AATELIA OPPIMASSA.
Elämä on kova koulu.
22. VIPUSEN VALKELLA KURJUUTTA KUMARTAMASSA.
Elämä on kovaa kivimäkeä.
23. ELÄMÄN UUDEN AATTOILLAN UNELMA.
Elämä on petollinen unelma.
24. ELÄMÄN VIRVATULIA.
Elämä on Jumalan antamaa kuritusta.
25. HISTORIAN LANKOJA JA NYKYISYYTTÄ.
Elämä on tuskaa ja vaivaa.
26. KUN MIES KUMARSI JALKAPUUTA.
Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta
on haavat ainoana voittona.
27. MUSTIA KUKKIA JA UKKOSILMOJA.
Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa
kuin tulitutkain.
28. RITVAN LAULU.
Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä.
29. SYYSÖISIÄ ELÄMÄNVALOJA.
Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa
kiehtovaa Juudaksensuudelmaa.
30. LAULU, JOKA LAULETTIIN RUNON LOMASSA.
Elämä on poroksi polttavaa vihaa.
31. KYMMENEN RUPLAA.
Elämä on häpeän kultaraha.
32. HYVÄN JA PAHANTIEDONPUUN JUURELLA.
Elämä on tuliomenoista hohtava hyvän ja pahan tiedonpuu.
33. ELÄMÄNKUKKIA.
Elämä on suuri erehdys.
34. VARJOA JA KOTI-IKÄVÄÄ.
Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä...
Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme.
Haihtuva ajatus avaruudessa.
Osota minulle, Jumala,
mihin voisin Sinua paeta!
Jumalan henki liikkuu rannattomassa avaruudessa, ikuinen valo
ainaisessa synkeässä pimeydessä.
Pohjattoman syvyyden varaan luo Hän maailmoita, eikä Hänen
peruskivensä petä. Kun Hän käskee, niin tyhjyys on vankka, kuin
harmaa vuori. Se kestää maailmoiden painon ja Hänen tahtoansa
totellen pitää pohjattomuus vetten paljouden, eikä koskaan vuoda.
Käsittämättömät ja lujat ovat Jumalan peruskivet.
* * * * *
Olematonkin Hänen edessänsä vapisee; kaikki Häntä tottelee. Hänen
vihjauksestansa synnyttää tyhjä aineen ja sumupaljoudet alkavat
kieriä maailmoiden synnytystuskissa. Kuut ja tähdet syöksyvät niiden
kierinnöistä tuhansina tulikerinä. Kuin hirmun käsistä päässeinä
suoriutuvat ne radoillensa hurjaan sfeerilentoon.
Ihmeen suuri on Hänen luomistyönsä. Tyhjästä Hän luo aineen. Tuli
synnyttää veden, kun Hän vihjaa, pimeys valon, kun Hän niin säätää,
ja maa nostaa Hänen käskyänsä totellen vuoret povestansa.
* * * * *
Halki rannattoman avaruuden karkaavat Hänen kättensä työt teitänsä
etsien. Vinhoina kuin kauhun lyömät pauhaavat ne toistensa lomitse
pimeässä tyhjyydessä. Yhtäällä kirmaavat ne rataansa tulikerinä,
toisaalla kohisevat vetten paljouksina. Eikä yksikään tunne matkansa
määrää, eikä tiedä tarkotustansa ja syntynsä syitä.
Salatut ovat Hänen ihmeensä syyt ja synnyt, tutkimattomat Hänen
aivoituksensa.
* * * * *
Tuolla lyövät tähdet yhteen ja syttyvät kuin taula iskun kuumuudesta.
Pian sammuva lieska valaisee ijäistä pimeyttä. Sen ainaisessa
äänettömyydessä kuuluu pauhu. Pimeys vapisee, tyhjyys on tulena.
Hetken kauhu kiertelee sanansaattajana sisarmaailmoissa. Se on ainoa,
haihtuva muisto murskautuneista... Uutena tulipaljoutena alkavat ne
uudelleen raivota vinhaa lentoansa. Vavisten etsivät ne rataansa
avaruuden ihmeiden lomitse.
Suuri ja voimallinen on Hän, jonka edessä tähdet tanssivat
tomuhituina ja auringot säkeninä sinkoavat. Kuolema ja syntyminen
tottelevat Häntä, kuin orja ruoskaa. Joka hetki Hän luo ja murskaa
maailmoita. Hänen voimallansa ei ole rajoja, Hänen viisaudellansa ei
mittaa.
* * * * *
Mykkänä tottelee Häntä kaikki: tähdet rientävät ratojansa. Vinhemmin
kuin aatos kiertävät ne toistensa ympäri. Eikä yksikään väsy, ei
yksikään kysy: miksi? Kaikki syöksyy suoraan eteenpäin, eikä mikään
saavuta tienpäätä, ei mikään kysy: mihin? Ei ole tienviittaa, mutta
ei yksikään eksy; ei ole ajan ilmottajaa, mutta ei yksikään myöhästy.
Ei mikään pysähdy, ei mikään häviä, ei mikään joudu hukkaan.
Suuri on Hän, suuri ja rajaton. Kaikki putoaa Hänestä, kaikki putoaa
Häneen. Ijankaikkisuus on Hänen päivänsä aamu ja avaruus on kupla
Hänen kädessänsä.
* * * * *
Mutta tomuhituna kulkee maassa mullanlapsi avaruuden ihmeiden
keskellä. Haihtuva ajatus on ihminen Jumalan edessä. Hänen elämänsä
on tuskan tuikahdus, hänen tarunsa vihlova hätähuuto.
Hänen rauhansa on kuluttavaa tulta, hänen onnensa polttavaa syöpää ja
hänen ilonsa on katkeraa savua.
Hän on luoduista kurjin, sillä hän on vapaa: hänen vapautensa saartaa
häntä, kuin terävä tutkain ja piirittää kuin tulikuuma rauta. Hänen
valittavanansa on hauta, tai -- hauta.
Hän on olevista ainoa onneton, sillä hän yksin voi tuskansa tajuta ja
onnettomuuden onnesta erottaa. Povessansa hän kantaa maailmantuskan.
Hän on kärsimyksien ahjo ja kipujen liesi.
Hän on viheliäisistä viheliäisin, sillä hän on suurin. Taistelu käy
siksi hänen hengestänsä. Miekka tunkee alati hänen sydämensä läpi ja
hänen sieluansa raatelee tulinen säilä.
Hehkuva rauta on hän Jumalan pihdeissä, pian palava kuin virvatuli.
Armotta luo hänestä suurta luomustansa Jumala. Avaruus on Hänen
työpajansa, sen ihmeet ja elämä Hänen moukarinsa, turma ja kuolema
Hänen pihtinsä ja kärsimykset Hänen ahjonsa tuli.
Suuret ovat Jumalan työaseet. Haiven tulessa on ihminen Hänen
pitimissänsä.
Ihmispolonen! Astu nöyränä Hänen pihteihinsä takeeksi Hänen
alasimellensa!
Munkki.
Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.
Munkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa.
Jumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta
kohtaa:
"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu:
Jeesuksen Kristuksen."
Pau--uu--uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen
kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan
eteen ja rukoili hartaasti:
-- "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan
munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä
itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa
minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes
yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan
vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka
kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa
ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä
sammua Sinuun!"
Pau--uu--uu! Pau--uu--uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni
tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja
alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:
-- "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja
suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat!
Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet
alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa
synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset."
Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten
kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan
suuruutta:
"Suuri olet Sinä, Jumala.
Sinun käskyjäsi kaikki tottelee.
Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa."
Munkki jatkoi teostansa:
-- "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi
radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen
hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi
radalta poiketa."
Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu
erakon asunnolle:
"Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa.
Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat.
Sun edessäsi kaikki vapisee.
Herra armahda! armahda, armahda!"
Munkki jatkoi:
-- "Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien
kuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan
linnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat
ja kastelet nurmen kukkaa."
Taas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni:
"Suuri on Sinun armosi.
Sinä korjaat kurjat,
Sinä hoidat rammat,
Sinä kuivaat kyyneleet.
Et hylkää Sinä ketään,
et ketään.
Ei kuivu Sinun armosi.
Herra armahda!
Herra armahda! armahda!"
Munkki:
-- "Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii
paetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun
syliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt.
Kaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen
tarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti;
kaikki muu vie harhaan."
Rukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina
lauluna, tuskallisena kuin palava rukous:
"Me tunnustamme Sinun voimasi,
Sinun viisautesi ja armosi.
Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä,
Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä.
Et päästä Sinä harhaan ketään,
et ketään, et ketään.
Herra armahda! Herra armahda!"
Ja kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla
maahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja
rukoilivat Häneltä armoa:
"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!"
* * * * *
Miehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin
munkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa,
kulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat
hänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä
oli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla
ne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli
jotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella
verhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä
epäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu.
Tämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta
kohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki
Pietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä
äänellä:
-- "Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit"?
-- "Kiitos, isä Pietari!" vastasi tulija. -- "Tulin itse ilmottamaan
Teille kihlauksestani Magdan kanssa."
-- "Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon
kihlaustasi!"
-- "Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen
saatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni
muodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta
on minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle
tarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut.
Minä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota
varten maksaa vaivan elää", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari
kuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut:
-- "Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?"
Se oli elämänjuonen langanpää... Kohtalonrihma alkoi purkautua
kerältä...
-- "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" -- vastasi Harhama huolettomasti
naurahtaen.
-- "Silloin ei sinulla ole vielä mitään -- elämälläsi ei ole vielä
mitään tarkotusta", -- lausui munkki Pietari lempeästi, mutta
vakuuttavasti.
-- "Kuinka niin?" -- kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta
sanomaa...
-- "Siksi", -- vastasi Pietari entistä jyrkemmin, -- "että
kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä
ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli,
joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta
oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö
olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?"
Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti
ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli
huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen
vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli
Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa
häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan
ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa
kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja
puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään
vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä
Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain
vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista,
voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin
puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:
-- "Minä en ymmärrä... miten tuuli veisi hiedan, joka on _minun_
käsissäni?"
-- "Mutta _myrskyn_ ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi",
-- keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. -- "Myrsky
nousee _Jumalan_ käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja
vie kullan tomuna luotasi."
Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat
hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle.
Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla,
mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi
hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana
aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen
tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys.
Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä
kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä,
valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva
rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:
-- "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän
minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen
majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta
kukkii peruna majan akkunan alla... kaskesta nousee leipä ja kaivolta
lehmisavu."
-- "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos
se päivä tulisi, jona onni ei paista?" -- kysyi munkki Pietari
rauhallisesti.
Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi.
Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden
raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja... ensin leikillä, sitten
tosissa... Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli
pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas
katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle
Jumala noidan vaipassa -- noita Jumalan haahmossa...
Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä
tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli
kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt... On
yö... ei tuikahda tähti... Mutta kuutamo kisailee ulapalla... Siellä
vyöryy vaahto valkeana... ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat...
Mutta hän ei ole enää yksin... Hänellä on vaimo... Se näkee unta
tyttöaikansa kukista... pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta... Se
muistaa isän kotia... Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti
lasta... Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa.
Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky
lauluna, yökylmä unena...
Jo hirnuvat kohtalon hevoset... Elämä levittelee ulapoitansa...
kuutamo kiehtoo sieltä... mutta hänellä on vaimo taakkana...
Harhaman sielussa värähti _jokin_. Hän mietti: Minun vallassani
on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko
vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä
miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa.
Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman
vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:
-- "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo
vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus
odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko
varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?"
Harhama vaikeni edelleen... "Todellakin" -- mietti hän -- "jos
tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"... Se ajatuskin jo
loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin... Munkki
jatkoi:
-- "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä
hän kieppuu, _voi_ kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua
tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta
hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös _liha_. Jos
siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut
elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan
ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa
lopulta siipensä sinussa... etsii toista... Vaimo heittää sinut
silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on
ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella."
Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus
irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut
sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti
silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen
pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi:
-- "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?"
-- "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", --
vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli
hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli
vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti
Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan
kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta
sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: _epäilyn_...
Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa.
Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin
rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa
elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän
kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta
vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta
Harhamalle.
Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku
levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän
ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli
täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:
-- "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten
kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa
korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa
linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?"
-- "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta",
-- vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä
rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää _eläimelle_
vaan ei _ihmiselle_. Se on _porton_, vaan ei _vaimon_ rakkautta.
Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta
alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen
vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä
päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää
porttolassa, vaan ei _kodissa_."
Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää.
Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin
tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus
hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät
ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo.
Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin
sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:
-- "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen _rakkaus_ ei riitä, onhan
jälellä vielä ihmisen _siveellinen voima_. Eikö mielestänne se riitä
silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä
kotiliesi puhtaana?"
-- "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen
vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden
vaatimukset?" -- kysyi munkki Pietari.
-- "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja
sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", --
vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa
oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat
alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja
puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita,
jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.
-- "Eikö sekään mielestänne riitä?" -- kysyi hän hitaasti munkki
Pietarilta.
Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:
-- "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin
suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa
tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin
kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai
puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan
siveys ihmis-elämän perustukseksi."
Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen
tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan.
Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:
-- "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja
inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" -- Munkki
Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:
-- "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois
omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi
ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden
viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi
raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt
sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot.
Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä
kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta,
pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät
ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" -- Ja osottaen Raamattua,
lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas
vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät,
pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus."
Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen
tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä
oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut
sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen
sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.
Aika oli kulunut... Tuskat yltyivät... Turhaan pyrki hän pois
verkostansa... Se kietoi häntä entistä lujemmin... sen verkon paulat
tavottelivat äärettömyyden rantoja... Ja hän itse _paloi_ siinä
verkossa... Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli...
Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä... vaiennut,
kuin hämähäkki... Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa.
Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella... epäilynsä
Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei
voinut koskaan kohota... Hän tiesi sen... Suuret, ruskeat silmänsä
olivat hänen ainaiset ilmiantajansa... Niissä kuvastui se sielun
hämähäkki... harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi
antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä... kuuli ivan
kellojen soivan... Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi -- kostaaksensa
niille...
Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili.
Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä... Se oli ajattelun
tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo
silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi...
Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen...
Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä
lenteli kuoleman mustasiipi perhonen...
Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta,
jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa
kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli
punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen
Jumalaksi... Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä...
Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen... Hän kiemurteli pelon
kynsissä... kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon
luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä... se laski
munansa häneen... söi häntä, kuin tuli pärettä... Hän joudutti
työtänsä... loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa...
Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa... Joskus näytti työ
jo valmiilta... Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa
teoksensa julkaisun... Mutta silloin upposi hän aina epäilyn
pohjattomaan suohon... Jumalasta puuttui jotakin... välistä kaikki...
Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta...
selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa...
Päre paloi... siitä karisi karsta... vaan uusi Jumala ei syntynyt...
Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä,
unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä
unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä,
salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa
ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat,
sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea
maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä.
Salaisuus painoi häntä myllynkivenä... julkisuuden ajatuskin taas jo
soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten
kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki
olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä:
elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka
luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä,
ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä,
tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.
Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän
virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat
olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän
pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa... oli kyllästynyt siihen,
etsi uutta... Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta
keriltänsä... Oli vilkahtanut kodin tuli... Sen rauha tuulahti hänen
sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena
joudutti hän sen tuloa... Kaikki oli jo valmista... Koti odotti
morsiamen vaimoksi tuloa... Teoksen sadat sivut olivat valmiina
muistissa... Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja...
Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä... Jokainen
säe hohti jalokivenä... Jokainen ajatus oli ihana sävel... Se oli
viisitoistavuotisen salaisen työn tulos.
Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen
elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä.
Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja
taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus
salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa
Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat
ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana,
synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:
-- "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että
ihminen on voinut ja että sen _täytyy_ ottaa omasta povestansa
elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet
suurta..."
-- "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", -- keskeytti munkki
Pietari jyrkästi. -- "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä
tottelee _koko elämä_. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen
ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet
juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat
ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä.
Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki,
joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei... Se
pohjavirta kulettaa ihmistä _Häneen."_
-- "Siis vanha taru uusissa oloissa", -- yritti Harhama katkaista,
mutta munkki keskeytti hänet, lausuen:
-- "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee
maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan
hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen
elämän johtoa ja voimaa."
Harhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi
jo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä:
-- _"Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!"_
Se oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa
sammumaton tulikipinä.
-- _"Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä"_, -- vastasi munkki
Pietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi
hän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella.
Harhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka
katkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan
teostansa, sanellen:
-- "Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon.
Kaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman
meren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on
yön usvaa."
Kuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta,
jolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se,
joka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui
valkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän
viimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä.
-- "Isä Pietari!" -- lausui hän keskeyttäen. -- "Minä sittenkin uskon
inhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne
riittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden
reunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja _täytyy_ voida kaataa
ihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja
onni kannettava majaan."
-- "Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja
elämäsi harhaan!" -- vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi
pitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa.
Viimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi.
Munkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui
lempeällä, surullisella äänellä:
-- "Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et
pääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja
nostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat
hartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna
Hänen jalkoihinsa."
Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi,
kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon,
josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt
helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili
hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi.
Silmät olivat hänet taas pettäneet... Munkki heltyi... Hän siunasi
ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:
-- "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi
tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa
kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!"
-- "Kiitos, isä", -- lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi
lähtiessänsä: "Jumala onnena... niin Jumala. _Minä lähden avaimet
onnen omalla vyöllä._"
Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:
"Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala,
Sinun ruoskanasi on kuolema,
Sinun tutkaimenasi onnettomuus.
Kärsimys on Sinun pihtisi,
äärettömyys on Sinun kahleesi.
Ei kukaan niistä pääse pois;
ei kenkään Sua kiertää voi.
Herra armahda, Herra armahda!
Herra armahda meitä!"
* * * * *
Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki
Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:
-- "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on _tyytyväinen
maailmaan_... Hän ei _tarvitse_ nyt Jehovaa... silloin pysyy hän
minussa... Hän on luja, kuin vuoren juuret..."
Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran
palvelijan voimalla:
-- "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet
aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä."
Perkele jatkoi ivallisesti:
-- "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi
tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa... Hän ei voi hallita
sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen
olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös
minä... Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona,
tai ihmisten intohimojen kuohuna..." Ja mitä kovemmin Herrasi
voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa
vastakohtana... _Jos_, sanon _jos_, palvelijani Harhama lankeaisi
minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa.
Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden...
kunnian... hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle...
sytytän hänessä himon... kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan...
-- "Vaivasi on turhaa savua", -- keskeytti munkki Pietari. --
"_Syntikin on ase Jumalan kädessä_. Jumala näyttää ihmiselle
synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee
sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi
ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen
eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa."
-- "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti...
ja muuta en tarvitse... Palvelijani vartoo valmiina portilla ja
käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", -- lausui Perkele
ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:
-- "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä
ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen
kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille."
-- "Jossa hän taas tapaa minut", -- lisäsi Perkele ivaten.
Kammioon tulvasi taas munkkien laulu:
"Sun tahtoasi kaikki palvelee.
Sun edessäsi tähdet himmenevät
ja päivä kelmenee.
Johda meitä ja valaise!
Herra, armahda!
Herra, armahda meitä!"
Pau--uu--uu! -- kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi
sen sävelien mukana.
Kierivä kulmakivi.
Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.
Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat
niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei
ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.
Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta
täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä
käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui
hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat
varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja
kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies
jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma... onni helotti
helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja
luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli
ventovieras, suru tuntematon.
Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka
kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita... Elämän
pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan... Hän
söi... Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto
karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut
kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat
ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel
valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:
"Sinun viisautesi on suurempi avaruutta.
Sinun voimallasi ei ole vertaa.
Sinun paulanasi on kavaluus.
Se on suurempi äärettömyyttä.
Sinä murskaat Jehovan työt.
Sinä olet kaiken olevan hauta,
kaiken ansa ja paula.
Ei kukaan sua kiertää voi."
Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! -- kertasi salaperäinen kaiku
tuliluolan etäisistä holveista.
Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa
mietteissänsä:
-- "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: _me emme voi hävittää
toisiamme ja toistemme henkeä_. Siksi käy sota siitä, kumman henki
saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu..."
-- "Jossa sinä voitat... Noin! Nyt söi mieskin!" -- keskeytti Piru,
vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.
Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi
hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun
juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot
kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta
nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.
Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat
harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa.
Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.
-- "Korvennus!" -- huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja
osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. -- "Siinä
ilmenevät jo Jehovan juonet ja _vääristely_... Nyt lymyävät ne jo
viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan,
jota ihminen söi, sen uskon, että _paha_ on väärä ja _hyvä_ oikea."
-- "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän
sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" -- huudahtivat palvelijat
tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa,
kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:
-- "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan
eteen... Kas sitä!... Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani
Hah-hah-hah!" -- nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.
-- "Hah-hah-hah-haa!" -- nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.
-- "Siitä asti" -- jatkoi Perkele, -- "on miehen linnana ollut
_hame."_
-- "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", --
ivaili Hiisi.
Tuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen
mieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti
erämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele
osotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti:
-- "Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan
pillin mukaan, lähtee Hänen _ajamanansa_ pois Paratiisista muka
_syyllisenä_... Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että
Hänestä luopuminen olisi _lankeemus._"
-- "Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla...
Mutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi... Hän on sammuva sinun
kirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät", -- kohisi enkelikuoro.
-- "Ja", -- jatkoi Perkele kiivaasti, -- "siksi _katuu_, nyt mies.
Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo
hyvän _oikeaksi_ ja siitä _luopumisen_ lankeemukseksi... Ihminen
katuu _kääntymistänsä_", -- lopetti hän raivoissansa.
-- "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä
poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat
Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", -- vannoi vanha Lempo
tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.
-- "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen
paljastaminen. Meidän _täytyy_ saada harhaan johdetut käsittämään,
että paha on _oikeaa_ ja hyvä _väärää_. Meidän _täytyy_ se voida,
sanon minä", -- raivosi Perkele vihaa säkenöiden.
-- "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren
valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon... Sinä olet meri. Sinä olet
vaahdon syntymä kohtu ja hauta", -- todisti ihana enkelilaulu.
Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä
ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti
ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina... Miehen elämä oli
isän huolta, naisen päivät äidin tuskia... Kuoleman terävä viikate
kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava
tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli,
ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli
taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa
äidinkivuille.
Raskas on langenneitten elämä.
Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:
-- "Meidän _täytyy_ pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä... sen
rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi."
Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:
"Sun vihasi ja kiukkusi
kalliimpi aarre meille on,
kuin armo Jehovan.
Älä sysää meitä luotasi!
Älä hylkää meitä!
Suuri olet sinä, Perkele,
suuri ja voimallinen."
Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja
rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan
kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin
savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista... Kain muisti
ainutta sisarta... kodin kukkaa... Uhri oli hänestä pahan enne...
Jo nosti Kain aseensa... Mutta valoviima kävi avaruuden läpi...
Iskuun nostettu käsi laskeusi alas.
-- "Äts!" -- kiljasi Perkele kiukustuneena.
-- "Jehovan juonia", -- huudahtivat palvelijat.
Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto
koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta...
maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon
suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.
Taivas helotti, luonto kukki... Jo puhkesi luonnon kaunein kukka...
alkoi soida sen ihanin laulu -- nainen: Sisar saapui kedolle, povi
puhtaana, kohtu kypsänä... Huuli ei tiennyt huulen makua, neito
miestä... Kukkanen oli vielä nuppuna... sisar tuli tyttönä.
Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi... Kukka kuherteli, suuteli,
siitti... Emi huokui hempeä... hede jakoi lempensä antimia... Nyt oli
_sisaren_ ensi aika. Tyttö kukki _vaimon_ rajalla... Sisar vaihtoi
tunteitansa... siskon tunteita vaimon tunteeseen... Hän vaihtoi
veljeä mieheen, sen suuteloita _miehen_ suudelmaan.
Mutta hän oli ainoa sisar... Veljiä oli kaksi... Toinen oli jäävä
veljeksi, toinen tuleva mieheksi...
Hän valitsi lempeämmän... Toinen oli jäävä ijäksi ilman... Uhri oli
oikein ennustanut.
Jo sull sisar morsiamena... veli iloitsi sulhon onnesta... Käsi
puristi jo kättä... silmä puheli silmän kanssa... Kain oli synkempi
yösydäntä... Ainut sisar oli menossa... Edessä oli erämaa... Ei ollut
kukkaa hänen miehuudellensa... ei sen perhostulta.
Kului hetki... Jo odotti povi povea... huuli tapaili huulta... Kukka
helotti onnensa terältä... Kain seisoi mustissa sukissa... Menossa
oli miehuus, miehen _kaikki_... Kain nousi sen puolesta... Hän nousi,
kuin peto pentuansa pelastamaan...
Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet... Musta käärme oli
naisena matanut veljesrakkauden pesään... Riemastuneena osotti
Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon
lakattua, ylpeänä:
-- "Se oli _minun_ iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan
kasvoja... Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää...
Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta... Niin! Hän ei ryömi
viikunalehtien alle. Katsokaa... Se mies ei kadu, eikä uudestaan
lankea Jehovan viettelykseen... Hän _lähtee pois Jehovan luotakin_...
Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan
_parannus_... Kain on pelastettu... Mutta _vaimo_ oli taas minun
kätenäni... Ja vaimo on Jehovan työtä."
Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen
ylistystä.
"Suuri on sinun armosi:
Sinä pelastat langenneet.
Sinä katkot Jehovan paulat.
Et hylkää sinä ketään.
Et väsy sinä koskaan."
Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:
-- "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen
Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan
_erehtyminen_ siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin
uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain _ei ole palannut
Jehovan luo_... Hän lähti _itsetietoisena_. Ja juuri semmoisilla
on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta
minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan
_itsetietoista_ Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?"
-- "Sinun asiasi on meille selvä", -- vastasi Horna, ja palvelijain
lauma veisasi taas:
"Pimeiden sumujenkin halki
sinun asiasi, sinun tahtosi
kirkkaana tulena vaikenevat.
Sun suuret tarkotuksesi
se meille kirkastaa."
Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden
seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin
tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä.
Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas:
-- "Yksi niistä itsetietoisista on _Harhama_. Pienestä lapsesta on
hän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti
Jehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän
luopuu Hänestä _tietoisena_ ja _ainiaaksi_... Mutta Jehova virittelee
hänen tiellensä satimia... Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta,
väsymättä..."
-- "Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen,
me emme väsyisi", -- vannoi enkelikuoro.
-- "Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa
ihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä...
Siksipä: missä on Harhama, siellä olkoon _nainen_ omenana; missä
nainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon
ase valmiina!" -- neuvoi Perkele viisailla eleillä.
-- "Sinun tahtosi on meidän elämämme. _Harhama on lähtevä Jehovan
kasvojen edestä_" -- vannoivat palvelijat.
-- "Se ei riitä", -- lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa
painostaen: -- "Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota.
Hänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: _Hänen täytyy nousta Jehovaa
vastaan_."
Tulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen
lukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa.
Jehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? --
kierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä
rohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana:
-- "Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta,
jossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä.
Hän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava
siihen varmuuteen. Hänen _täytyy_ kirjoittaa se teoksensa. Sillä
panee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon...
Paluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita
laumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava _aikaa_ ja _aihetta_
ajatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen
edessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon
Jehova lempeämmin katsoo'."
-- "Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein
ilomme ja ainoa lepomme", -- humisi laulu rajumyrskynä. Perkele
mietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat
silloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten:
-- "Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on
_maailmanjärjestys_. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy
kaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy
meidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen.
Älkää siis väsykö!"
-- "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on
Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", -- pauhasi enkelien vastaus.
Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat
tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti... Tie
oli tuli-okaista... Taivaalla hohti punainen pilvi... Tulihituset
laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade... Kahleet polttivat käsiä,
tulihituset ihoa... Portot vaikeroivat... Heidän sieluistansa tippui
lika tulena... Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla
kauhun ilme.
Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.
Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin
antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi...
Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta
lihasta.
-- "Armoa, armoa, armoa!" -- sekaantui vihlovana valituksena jälestä
tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!"
Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla,
ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui
hän, kavala ilme kasvoilla:
-- "Nykyään on syntynyt uusi, _joukkoihminen_. Kokonaiset laumat
ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan
jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun
vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin
tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!"
-- "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!"
-- yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:
-- "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja
ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden
valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset
Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa
kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" -- Perkele
löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. -- "Isku vaan... tehdas tai pankki
on nurin ja tuhannet leivättä... Ymmärrättekö?"
Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa
ivanauruun ja selitteli:
-- "Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan
katsonut leppyisästi heihin vaan toisiin... Koko joukko lähtee
silloin semmoisen herran luota Kainina... Se helpottaa meidän
työtämme. Voidaan niin _laumoittain_ lyödä Kaineja... Tarvitaan vaan
valita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle...
Osottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja... minun henkeni
_oikeaa_..."
-- "Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama.
Hän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta", -- riemuitsivat
enkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta:
-- "Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää
Jehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat
oiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata
ne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki
yhdellä ja yhden kaikilla... jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa.
Rimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle;
kaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on _minun_ voimani."
Perkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti.
Enkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa:
"Sinä olet kaiken johto,
kaiken herra ja perustus,
merten kuohun pohjavirta,
ohjas kaiken ihmiselon.
Armahda meitä, armahda!"
-- "Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä", -- ivaili Perkele, -- "ja
siksi on suuri taistelu tulossa."
-- "Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua", -- tarttui
puheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele
oikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi:
-- "Minun _täytyy_ voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa
ihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa
niistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan
taivasta... sydämellään jyväsäkkiä..."
-- "Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin", -- lisäsi Piru.
Koko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden
valituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi
kavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen:
-- "Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja
toisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia:
vaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi.
Toinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille
yhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien
töitä..." -- lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat
ihastuksesta.
-- "Hän on punonut paulan itsellensä... ymmärrättekö?" -- virkkoi
Perkele häijyin elein.
-- "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin
päivä. Se on maailman peruskivi", -- todistivat palvelijat.
Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat
kulkueessa... Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän
verensä on tulisakoa... Äitejä seuraa mukana... He ovat murhanneet
lapsensa... Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on
muuttunut raudansulaksi... Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se
polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala... Lasten kuolinhuuto
kuuluu sisälmyksistä... Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä
hiirinä... Avaruus on pauhuna... pilvestä sataa salamoita... Tie
hehkuu tutkaimista.
Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti
palvelijoista Jumalan viisaus... Mutta Perkele itse puheli
ajatuksissansa:
-- "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän
astuu Jehovaa _vastaan_ lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä...
Korvennus!" -- raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan
ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: -- "Hänen
epäilyksellensä ei tule loppua!"
-- "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei
ole kieltämykseen, kuin askel", -- huomautti Piru.
-- "Niin, askel... Mutta siitä on _minunkin_ kieltämykseeni
ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka...
Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja
minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä
alkuun..." -- raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken
ja jatkoi sitten:
-- "Mutta olkoon!... Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän
_ei_ pääse. Minä itse vartioin häntä... Epäilköön! Se karkaisee vaan
hänet sitä lujemmaksi minulle..." -- ja nostaen sormensa, jatkoi
hän ilkeästi: -- "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata.
Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä
_maksan käteisellä_... Harhama on johdettava niihin liikkeisiin.
Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen
osana... Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat... Lopuksi
vielä hänelle: kielletty hedelmä... _sisar_... Aabel... johon
Jehova lempeämmin katsoo... Ivatkoot minua Harhamat... naurakoot
omenalleni... He ottavat _minulta_ eukon kädestä vielä karvaan
omenan..."
-- "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", -- ivaili Horna.
-- "Se sulo on Jehovan työtä... Ukko on punonut kaulaansa kauniin
paulan", -- lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui
ylpeänä, kuin palava rovio:
-- "Rimpuilkoot ihmiset... ivatkoot! He rimpuilevat _turhaan_, kuin
pedot paulassa: minun paulassani... Ihmiselämä on..."
-- _"Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista"_--
keskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona:
-- "Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet
maailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi
meistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia
maailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä
maailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa
muutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa _asiani_
oikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat
teidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!"
Enkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa:
"Suuret ovat sinun palkintosi.
Niitä odotellen
me sua palvelemme
halk' ijankaikkisuuden.
Jos maailmatkin
radoillaan väsyisivät,
me emme väsy.
Sinun voimasi meit' aina virkistää."
Yhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi
uskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi.
Rankkana valui siitä tulisade... Vaimot vaelsivat käärmeillä
rikoskumppaleihinsa sidottuina... Molempien hengitys on haureuden
ilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä
ruumis... Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja.
-- "Eevan hame on taas tulessa", -- riemuitsi Perkele, osottaen
kiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut
vaikeroivat.
Tuomituiden joukot lähestyvät kuilua... Lieska roihuaa sen
syvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä... Onnettomat ratkeavat
hätähuutoon... Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun
kamala ele.
Vielä ponnistavat he voimiansa... Ei pelastusta... Synti painaa heitä
kuiluun, kuin vuoksi... Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona... Käärmeet
puristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot
syöksyvät alas yhtä aikaa... Nousee ilkkuva ilohuuto... Perkele
hymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä:
"Suuri olet sinä, Perkele.
Sinä säret Jehovan vallan,
lyöt Hänet kuin meren vaahdon.
Sinä korjaat ihmislapset.
Sinun helvetissäsi,
sinun porttiesi takana
on turvassa ihmishenki."
-- "Ei vielä turvassa", -- lausui Perkele hitaasti, käveli
ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:
-- "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä",
-- hän osotti helvettiä -- "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä
vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo _astui alas
helvettiin..._"
-- "Se röyhkeä!"--huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä
Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena,
ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja
lopetti puheensa:
-- "Mutta hänen valtansa _täytyy_ loppua. Minä olen uuden olevaisen
_kulmakivi!_ Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas...
Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi
kiertää..."
Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua
Perkeleen voiman ylistykseksi:
"Ei kenkään voi sua kiertää.
Ei mikään ilman sua olla voi.
Sä murskaat Jehovan vallan.
Sä olet kaiken olemus,
kaiken herra ja Jumala.
Sinä kierit kaikkialla
_kierivänä kulmakivenä_.
Armahda sinä meitä!
Armahda, armahda, armahda!"
Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa
alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.
Noidan laulu.
Elämä on ihana orjantappura...
täynnä tuli-okaita...
On talvi-ilta.
Lähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen
vallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa.
Katujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa
taivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää
viluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää,
kuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa:
Huh!
Kamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli
pitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä,
valaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan
mustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui
nelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa
nuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen,
morsiamen soiton säestyksellä:
"Mun mustasilmäinen tyttö kulta,
kun vielä häissäsi viulu soi,
sä itse itket jo katkerasti
ja kalmanliinoiksi puhtahiksi
häävuotees valkeat liinat jää."
Soiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän
säpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut
taloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan
hänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti
nyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: "Ennen kun päivä on
puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun
häävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois". Munkki
Pietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin
laine, herkkänä kaikelle.
Hän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui
ja tyttö lauloi edelleen:
"Soi viulunkielet, ja neidot norjat,
kuin noidat, tanssivat valkeissaan.
Ne neidot laulavat noidan laulun
ja häihin loihtivat noidan haamun,
mi sulhon noituvi sulta pois."
Harhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti
taas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään
vanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus
juohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku,
ja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen,
taikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän
ovelle.
-- "Ah!" -- helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli
ehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa
vastaan.
-- "Tervetuloa!" -- huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna
kätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin.
-- "Kiitos!" -- lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä
nyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan,
jatkoi hän:
-- "Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä":
Hän suuteli ruusua veitikkamaisesti.
Magda -- se oli mustasilmäisen morsiamen nimi -- oli varakkaan
isän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti.
Vieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa,
ja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat.
Äiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa.
Nyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden,
soitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua
hänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti.
He astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään
ylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen
pohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä.
Niissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan
laulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana
taikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi,
kuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen
tyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen
ennustavan onnettomuuden tuloa.
Vihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen:
-- "Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?"
-- "No?" -- kysyi Harhama.
-- "Sanalla: 'Vihdoinkin!'... Mutta..."
-- "Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa", keskeytti
Harhama.
Magda katsahti Harhamaan kysyvästi.
-- "Poisläksiäisiksi", -- lopetti Harhama.
-- "Hyy-i!" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi
anteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville
mielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa:
-- "Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava
ja työteliäs... Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat
pettymykset pienemmät... Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki
itsestään", -- lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken
päästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä:
-- "Eikö totta: _Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuli-okaita?_"
-- "Niin... ehkä... Orjantappura... Kuinka niin?" -- vastasi Harhama
hajanaisena, hämillänsä.
-- "Noo, niin...! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli,
josta ei tiedä, milloin se sammuu... Mitä sitten se paha ja ruma..."
-- vastasi Magda ajatuksissansa.
Se oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt
soimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä
alati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä,
kysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt
hänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen.
Se mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä
värähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas
äänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan
avonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli
levottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna,
miettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen
siihen.
-- "Oli vähän ikävä tänä iltana", -- keskeytti Magda äänettömyyden.
-- "On kuin olisi jotain tulossa."
Taas säpsähti Harhama. Hän näki Magdansa noissa toistuvan enteen
jostain tulevasta onnettomuudesta, joka koputti ovelle rumana ja
ilkeänä, kuin kuoleman niittomies. Hän mietti ja sovitteli Noidan
lauluun vanhaa ennustusta, jonka hän oli miltei kokonaan unohtanut,
vaan joka nyt tuikahti hänessä, kuin iltatähti, tai valo lapsuuden
kodin akkunasta. Eräs pohjalainen noita oli hänelle ennustanut muun
muassa:
-- "Sinun häävuoteesi lakanat jäävät puhtaiksi, kuin ruumiin
käärinliinat, ja mustatukkainen, arpirintainen nainen tuottaa sinulle
onnettomuutta. Pakene häntä silloin, kuin kuusi kirveettä kaatuu,
sillä luoma hänen rinnassansa on pirunpurema."
Kaikki muut tämän noidan ennustukset olivat toteutuneet, paitsi tämä
ja eräs toinen, jonka Harhama joskus sovitti teostansa tarkottamaan
ja joka kuului:
"Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät
ympäri maailman ja palaavat takaisin seppeleet nokassa."
Tämä ennustus oli tapahtunut juuri seuraavana päivänä sen jälkeen,
kun hänessä oli herännyt ajatus kirjoittaa teos Jumalaa vastaan. Nyt
huomasi hän ensi kerran, että ennustus sopi Magdaankin ja Noidan
lauluun. Miksi pitikin Magdalla olla musta tukka ja mustat silmät!
Äänettömyys jatkuu, levottomuus yltyy... Talon huonetonttu, vanha,
lempeä hämärä hiiviskeli nurkissa ja huonekalujen varjoissa
salaperäisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Ei sitä tietä... ei sitä
tietä... jos toteutuukin. Tyttönen hyräili edelleenkin Noidan
laulua, keinuen kutrit hajalla pimeässä huoneessa, nuorakeinussa.
Taas katkaisi Magda tukahduttavan hiljaisuuden puhuen ikäänkuin
ajatuksistansa havahtuen:
-- "Mitä minun pitikään sanoa?... Ah, niin!... Odotin sinua, että
kirjoittaisit kanssani osotteita hääkutsumuskirjeisiin... Tahdoin
kirjoittaa ne sinun kanssasi."
Pöydällä oli paksu pino erikielisiä painettuja kutsukortteja. Magda
ja Harhama alkoivat työnsä.
Mutta työhön päästyä rauhottui mieli, ikävä haihtui ja ennustukset
unhottuivat. Huoneessa syntyi uusi, näkymätön elämä: Aika kului ja
iloiset valot karkeloivat varjojen kanssa työn tahdissa. Huonetonttu,
lempeä hämärä, hymyili, ripsehti nurkissa ja kuiskaili: Ne laittavat
häitä.
Häitä, häitä! -- kuherteli häkkiin sulettu lintupari.
Ilta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän... kymmenen...
yksitoista... Tyttö heltyy, poski hehkuu... Vanha hämärä hymyilee,
kuin isoäiti leikkiville lapsille... Kello lähestyy kahtatoista...
Morsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu
ainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee
jo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois
lakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha...
Hän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä
ja vartioi sen puhtautta... Jo kokoontuu perhe lieden ympärille.
Kaikki ovat kirkkopuvuissaan... Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla.
Mies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä;
hän hoitaa valkeata... Silloin kuuluu kehtolaulu... Jo lepertelee
lapsi äidin sylissä... Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa,
syleilee vaimoansa... Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä,
puhtaampana... Jo leikkii lapsi lattialla... Jo kuuluu lasten iloinen
puheen sorina... Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee
vakavana, lapset hartaina... Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa;
hän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä.
Hän rukoilee lasten ja miehen puolesta... Mies lepää työstänsä. Hän
valvoo lapsen vuoteen vieressä...
Aika kuluu; kesä joutuu... Jo palaavat lapset marjasta, täydet
tuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa... Jo kulkevat
he koulussa... jo käyvät he kalastamassa... jo tekevät he työtä
isän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu
juhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää
rakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika
tukee äitiä... Hän ottaa kirjan ja lukee: "Kiitetty ole sinä,
kaikkien vuodenaikojen Jumala!"
Kuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan
sunnuntairauhaa...
Kello löi kaksitoista... Tyttö havahtui, unelma loppui...
Mustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa
nuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua:
"Kun vielä häissäsi viulut soivat,
jo lähtee sulhosi toisen luo.
Ja musta multa sen muistot peittää.
Hän kalman kullaksi sinut heittää;
ei palaa luoksesi milloinkaan."
Se avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon...
Levottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä.
Hänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin
pehmeällä, upealla matolla... Hän koki salata levottomuuttansa,
haihduttaa sitä... Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti
sitä purkaa...
Tyttö keinui... ennustus irvisteli laulusta...
Magda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten
päätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka
valahtanut hartioille... Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa
korkeammalle ja jatkoi Noidan laulua:
"Vaan nainen valkea, mustatukka
se turman teille sulhosi vie:
käs'raudat raa'at sormuksi tuopi
ja häpeänmaljan ilkkuen juopi.
Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!
Jo kulkee sulhosi harhan soilla,
jo kohta häpeänviulut soi.
Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu;
ei lakkaa soimasta pilkanhuilu.
Niin noidan tanssia tanssitaan."
Laulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin...
Jotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut... Harhaman olemuksessa
avautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon
kylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka
pohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita
salaperäisissä kattiloissa... Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän
nähdä niiden nokisten patojen sisältöä... Hän kurotti lähteeseen...
Sen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni,
nauraen hänen uteliaisuudellensa... Pinnan alla päilyi hänen oma
kuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta...
Mutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen
metsänkukka päivänpälvessä... Tyttö uneksi nuorakeinussa... morsian
pehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti... Hän laski laskelmiansa,
kurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa... Hän oli
näkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt
tanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle...
tyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi:
"Häät toiset joutuvat. Neidot norjat
jo lähti kukkia poimimaan.
Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu
ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu;
ja kalmat tanssivat valkeissaan."
Harhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista
pohjista. "Hullutuksia!" -- ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti.
Mutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia
aaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista... Talon vanha
huonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka
hymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä...
Harhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta,
Noidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta...
Huoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli
hiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun
lehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä
elämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien
surullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa... Magda otti
kitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili
kitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen.
Uninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa
korkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa,
Magdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi:
"Ja kalmankukkia neidot toivat
ja niistä seppele solmitaan.
Jo kalmanliinoiksi neidot loivat
häävuotees' entiset liinat oivat;
hääviuluna kuoleman kantele soi."
Samassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön
ensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt
odottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen
laskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä,
pehmeä lumisade... Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen
nojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista
ja kukista ja vieraista... Magda istui kitarra polvilla, haaveillen
sen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta... Hänen sielustansa oli
puhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut... Pirtti oli puhdas, puut
pilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle... lattialle
siroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja... Hän odotti vaan, milloin
kello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen...
Tornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua... Alkoi elämän
iltarukouksen hetki... Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön
iltaruskoisille huulille... Hääyön armaat unet alkoivat pulputa
kätköistänsä... Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian
rukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta,
ja tyttönen nukkui nuorakeinussa.
Jo oli laannut soimasta puoli-yhden toinen lyönti. Harhama suuteli
Magdan kättä ja lähti...
* * * * *
Ulkona kylvi kuu kylmiä säteitänsä jäiselle kadulle. Harhama oli
niissä kuulevinansa Noidan laulun säveleen hyppelevän säteestä
säteeseen, kuin näppäykset kanteleen kieleltä toiselle. Hän katsahti
levottomana taaksensa. Magdan huoneessa oli akkunaverho vedetty
syrjään ja raosta näkyivät Magdan mustat silmät. Ne näyttivät nyt
surullisilta. Mustilla silmäripsillä kimaltelivat kuun kirkkaat
säteet. "Ne ovat kyynelten edellä kävijöitä", ajatteli Harhama
raskaasti huoaten. "Joutavia!" -- mutisi hän vihdoin ja kohotti
hartioitansa, ikään kuin pudistaaksensa niiltä aaveet. Reippaana
heilautti hän lakkiansa. Magda nyökkäsi uutimen raosta ja Harhama
katosi kuun kelmeään sädesateeseen...
* * * * *
Kello löi yksi, kun Harhama saapui kotiinsa. Palvelija avasi oven,
tyytymättömänä siitä, että hänet oli herätetty yön parhaasta unesta.
-- "Kirje tuotiin juuri tohtori Kirchneriltä... Siellä on pöydällä",
-- lausui palvelija, lisäten poistuessaan:
-- "Kuuluu olevan hyvin kiireellinen."
Harhama astui huoneeseensa. Lamppu valaisi sitä himmeästi. Hän oli
tuonut sielussansa äskeiset mielikuvat, uskon ennustuksiin. Hän oli
näkevinänsä huoneessansa niiden jatkon. Seinillä ja nurkissa häilyvät
varjot näyttivät hänestä mustatukkaisilta noidilta, jotka olivat
kokoutuneet tanssimaan öistä noidantanssia. Kirjoitustelineellä oli
kirje, jolle lampun valo laskeusi väkisten, vapisten, kuin lepattava
perhonen, joka arkaillen laskeutuu kukkaan, juuri kuin olisi pelännyt
siihen koskea. Harhama oli äärimäisyyteen asti hermostunut päivän
tapauksista, taloudellisesta onnettomuudesta, Noidan laulusta ja
vanhan ennustuksen uusiutumisesta. Salaman nopeana sovitti hän sen jo
Kirchnerin kirjeeseen. Hän muisti, että tämä vanha tohtori oli Magdan
kodin perhelääkäri. Hänellä itsellänsä taas ei ollut Kirchnerin
kanssa mitään asioita, jotka olisivat olleet niin kiireellisiä, että
palvelija olisi pitänyt lähettää kirjettä tuomaan myöhään yöllä.
Hermostuneena repäsi hän kirjeen auki ja luki:
"Rakas herra Harhama!
Matkani johdosta sain vasta tänään tiedon kihlauksestanne Magdan
kanssa. Ystävänänne ja Magdan ystävänä pidän velvollisuutenani
ilmottaa, että Magda _ei voi_ tulla vaimoksenne, eikä lastenne
äidiksi, sillä hän ei ole naisena normaali. Hän itse ei ole siitä
tietoinen, eikä isänsäkään. Sen tiedän ainoastaan minä, joka olen
häntä hoitanut lapsuudestansa asti. Lähemmät tiedot saatte, kun
poikkeatte luokseni.