Näyttämö kuvaa Puijoa tornineen, kuusia sen ympärillä, pari rahia ja
kiviä.
(Kajava, rouva, Aura ja Pölckman tulevat torniin istumaan.)
KAJAVA: Voi turkanen kuink' on kuuma, ihan tällaisessa löylyssä ihminen
sulaa, huh, huh, huh!
PÖLCKMAN: Hirveästi on palava ja minusta tuntuu että koko tämä rakennus
heiluu ja huljuu (ottaa pelkääväisenä kiini kaidepuuhun) — Istu Anna
Kajava, istukaa neiti Aura; minä luulen että saamme tämän rustingin
paremmin seisahtumaan kun istumme rauhassa.
AURA: Voi mikä ihana näköala! Maksaapa vaivan kiivetä tänne; enpä
milloinkaan ole nähnyt tällaista näytöstä.
PÖLCKMAN (Koettaa silmäillä ympärilleen, mutta pelollisena pitää
kiinni kaiteesta). Onpa samettisoikoon kaunis näköala; tuoretta metsää
luullakseni voimakasta maata; siihen kohoaa yks kaks kelpo tukkimetsä.
Kyll' on kaunista; jos vaan ei olisi niin paljo tuota vettä; se minusta
tekee väliä ikäväksi koko tämän situatioonin. Minä en juuri pidä
paljosta vedestä, se on minusta enempi hyödytöntä ainetta, kun sitä
nimittäin on niin paljo kun sitä tässäkin näkee.
KAJAVA: Kyll' on hyvää vesi ja vettäpä tarvitsemme nytkin, sillä ihan
tässä muuten kuumuuteen läkähtyy. Tyttö hoi siellä alahalla! Tuopas
sieltä kaksi pulloa seltteriä ja kaksi pulloa limonaatia.
TYTTÖ (jota ei näy), Kyllä tuodaan paikalla.
KAJAVA: Hohoi! kuulehan vielä! Onkos teillä täällä konjakkia? Tuopas
sitäkin tilkkanen.
TYTTÖ: Kyllähän sitä on vähä konjakkiakin, mutta sitä ei täällä anneta
muulloin, kun illalla myöhään ja aamulla varhain.
KAJAVA: No, tuo sitte vesiäsi. Pannaanpas tupakaksi Aatami. (Tarjoaa
Pölckmanille sikaria).
ROUVA: Herr-jesta! Aura! Älä herran nimessä kurkistele niin rohkeasti
alas, eihän tässä tiedä yhtään, milloin täältä lennämme kuin vareksen
pojat tuulen kaatamasta kuusesta. Sanoihan Aatami, että koko tämä
hytyli huljuu; — ja minä kun vielä otin uuden hattuni.
(TYTTÖ tuo vesipullot.)
KAJAVA: Laske siihen penkille. Onkos teillä täällä minkäänlaista
kiikaria? Jos on niin tuopas tänne ylös! (tyttö lähtee; Kajava avaa
pulloja.) Ottakaas nyt tästä vähän virkistystä hyvät ystävät! (Kaikki
ottavat lasin, Pölckman hyvin pelollisena, pitää toisella kädellä
kaiteesta kiinni) No terveiks! Mutta ensiksi pieni puhe, sanotaan
tavallisesti. — Niin tuota, — — koska nyt tiedämme tarkoituksen,
minkätähden oikeastaan olemme täällä Kuopiossa yhtyneet, niin minä
esitän, että sinä Aatami juot nyt Auran kanssa sinä-maljan, sillä
eihän käy laatuun, että sulho ja morsian toistaan teitittelevät,
neitittelevät ja herrattelevat, siis skool! ja sitte pieni muisku
(juovat); sitä latua se ennen tapasi avioliiton alku käydä. No Aura,
mene suutelemaan sulhoasi!
AURA: En minä uskalla näin vaarallisessa paikassa; entä jos torni
kaatuu juuri silloin kun suutelemme, niin voin pian loukata herra
Pölckm, — hm — piti sanomani hampaat; — (syrjään) joita ei enää taida
ollakaan.
PÖLCKMAN: Aivan oikein; ei huolita ruveta muiskailemaan näin
vaarallisessa paikassa. Onhan meillä aikaa sitte kun päästään oikein
vakavalle mannermaalle ja tukeville perustuksille.
AURA: Onhan meillä aikaa, vaikkapa säästäisimme siksi kun makaamme maan
alla, — (itsekseen) — parasta taitaa ollakin, että siksi säästämme,
(toisille), Mutta minä olen jo kylläkseni silmäillyt näkö-alaa, menen
tuonne alas kuusikkoon vähä kävelemään. (Lähtee).
ROUVA (katsoo kiikarilla) Onko tuo kirkko, tuo harmaa-kattoinen iso
rakennus tuolla torin partaalla?
PÖLCKMAN: Ei, se on Kuopiolaisten uusi raastupa, eli mikä hollitupa hän
lienee. Minä luulen, että moni Kuopiolaisista saa hikoilla ennenkun
se rakennus on maksettuna. Hullutusta, suurta hullutusta, ruveta
rakentamaan noin kallista hotellia, köyhät kaupunkilaiset. — Minä
luulen — näin meidän kesken puhuen —, ettei koko kaupungissa ole monta,
jolla olisi edes niin paljo varallisuutta, kun mulla; hih, hih, hih,
vaik'eihän tuota mullakaan suuresti ole, eipä sillä.
ROUVA: Mikäs tuo iso, monimutkainen puurakennus on tuolla ulompana
kaupungin syrjällä, tuolla lehdikossa?
KAJAVA: Se on teaatteri eli näytelmähuone ja tuo rakennus sen takana,
jonka piipusta savu pötkähtelee niin kuin mun sikaristani, se on
kylpyhuone. Siellähän sinäkin Aatami käyt kylpyjä ottamassa?
PÖLCKMAN: Siellä, siellä, ja voi taivaan talikynttilät missä muokassa
ne siellä miestä pitävät. Kuumaa kylpyä, niin että ruumis tulee kuin
keitetty krapu, kylmää kylpyä niin että hieno jääkuori vetäytyy sydämen
ympärille, vettä niskaan niin että aivot tärisee ja sitte ne ämmät,
kuinka ne muokkaavat, repivät ja hakkaavat, yksin jalkapohjiinkin
antavat he aika moksahduksia.
ROUVA: Jesta! Kupataanko täällä Kuopiossa jalkapohjiinkin, vai mitä
moksahduksia?
KAJAVA: Ei, ei eukkoseni kupata, vaan muuten ne kylpymuijat käsillään
jalkapohjia läimyyttelevät.
PÖLCKMAN: Mutta kyllä se hyvää tekee ihmiselle; terveluontoinen minä
muutenkin olen, mutta nyt tunnen itseni vielä viittä virkeämmäksi ja
reippaammaksi (koettaa päästää kaiteista irti, mutta ei uskalla).
Luulenpa että Aurasta ja minusta tulee kerrassaan uljas ja reipas pari.
ROUVA: Syntyypä kyllä, sillä eipä ole Aurakaan mikään lakeisen tukko.
PÖLCKMAN: Mutta yhden asian minä tahtoisin teille esitellä. Me kun
olemme melkein saman ikäisiä ja vanhastaan tuttavia, niin olen minä
sanonut teitä kumpastakin sinuksi, mutta nyt kun asiamme muuttuvat
niin, että minä tulen niinkuin vävypojaksi ja te minulle niinkuin
apeksi ja anopiksi, niin eikö käy laatuun, että minä kutsun teitä
niinkuin farbroriksi ja mosteriksi, taikka muuta sellaista.
ROUVA: Kyllä minunkin mielestäni asia niin olisi menevä, ei sen
puolesta, että me sinulta tuota kunnioitusta vaatisimme, mutta minä
pelkään että Aura siitä loukkaantuu, kun hän nyt sanoo sinua sinuksi ja
sinä taas meitä, onhan se vähän ristiriitaista.
KAJAVA: Minusta saman tekevä, sano minua vaikka pispaksi tahi paaviksi;
vanhat tuttavathan me olemme ja melkein yhden ikäisetkin. \
PÖLCKMAN: Mutta Aura näyttää minusta vähä surulliselta, taikka kuinka
ma sanoisin — kylmältä, jos oikein ymmärrän.
ROUVA: Eikö mitä, hän vaan vähä ujostelee; kyllä hänestä hyvä tulee,
kun hän vähä tutustuu ja kun hän näkee sinun tavarasi ja kun hän oikein
tulee huomaamaan, kuinka suuren avun hän tällä meille tekee.
KAJAVA: Jaa, minä en mene arenteeraamaan, — sanotaan muutamassa
näytelmässä — onko hän kylmä tahi kuuma. Kukapas tyttöjen mielet nyt
nykyaikana tietää; he kun lukevat Noria ja nuoria, Ibseniä ja rouva
Canthia, ja nuo uuden-aikaiset aatteet ja puuhat kääntävät heidän
päänsä milloin sinne, milloin tänne; milloin tahdotaan housuja,
milloin taas niitä halveksitaan. — — Mutta asiaan palatakseni: Minun
täytyy tunnustaa, etten ole ollut oikein hyvällä omallatunnolla siitä,
saakka, kun tätä kauppaa ruvettiin hieromaan. Tuntuu niin peijakkaasti
vastenmieliseltä pakottaa...
ROUVA (Hätäisesti). Ukko, ukko! Oletko hurja! Mikä tuntuu
vastenmieliseltä? Sanonko sen sulle? Tuntuupa tosiaankin
vastenmieliseltä vanhoilla päivillään joutua keppikerjäläiseksi,
jollaiseksi nyt joudumme, jos emme saa niitä kymmentä tuhatta markkaa,
jotka Aatami on luvannut meille toimittaa, taikka suoraan sanoen,
antaa. Olisin toki luullut sinusta haihtuneen nuo hentomieliset
haaveksimiset, joihin sinulla nuoruudessa oli niin paljo taipumusta;
kumma, ettei elämän kova koulu jo ole niitä päästäsi haihduttanut.
PÖLCKMAN: Mosterin puheessa on paljo perää. Kymmenen tuhatta markkaa
nykyaikana ei ole juuri leikkikalu; kovat ajat, kovat ajat; ei nyt auta
haaveksiminen, heh, heh, hee. — Mutta mitä taas siihen tulee, niin
pitäisi minunmoiseni miehen muutenkin teille vävyksi kelpaaman; minä
olen aina käynyt sivistyneestä miehestä, ja siksi toiseksi luulen,
ettei niitä tule Aurallekaan tarjoksi kreiviä eikä parooneita, vaikka
hän kyllä onkin kaunis ja nuori.
ROUVA: Vieläkös mitä; sitä ei ole kukaan ajatellutkaan, ei enempää Aura
kuin mekään. Ja niinkuin jo sanoin, minä olen aivan varma siitä, että
Aura on hyvin tyytyväinen sinuun, Aatami, kunhan hän vaan ennättää
oikein tottua ja perehtyä niihin uusiin oloihin ja menoihin, joihin hän
tulee muutetuksi. Meidän ei pidä liijoin kummastella, jos nuori tyttö
ajatteleekin sitä ja tätä, ottaissaan niin tärkeän askeleen elämänsä
tiellä.
PÖLCKMAN: No se nyt ei ole ensinkään ihme. Tunnustanpa samettisoikoon,
että paljo arvelemista ja ajattelemista on minullekin tämä askel
antanut, ja minä olen kuitenkin tottunut kauppoihin. Vähemmällä aivojen
jauhamisella minä olen monta kertaa päättänyt kauppoja, joissa on
ollut kymmeniä tuhansia kysymyksessä, markkoja tarkoitan ja suuria
tukkimetsiä. Mutta toista laatua tämä tuntuu olevan. Kovasti se rakkaus
tuntuu kouristelevan, kun se kerran saa miehen pauloihinsa. — Uskotteko
mosteri, että minä tässä eräänä yönä kun ajattelin Auraa, niin ettei
unikaan tullut, niin minä — minä —
ROUVA: No mitä, mitä Aatami?
PÖLCKMAN: Niin, — en minä sentähden kehtaakaan sanoa.
ROUVA: Mitä sinä joutavia, sano pois vaan, kolmen keskenhän tässä
olemme.
PÖLCKMAN: No niin, mutta älkää vaan hiiskuko kenellekään muille tästä
mitään (Kuiskaten rouvalle:) Minun aivoissani syntyi pieni, sievä runo.
ROUVA: Runo! No voi sinua onnenpoika; lue hyvä Aatami tuo runosi!
Muistatko sinä sen ulkoa?
PÖLCKMAN: Kyllähän minä sen ulkoakin muistan, mutta on minulla se
kirjoitettunakin. Minä näet olen aikonut antaa sen Auralle. Mutta en
minä sentähden kehtaa sitä nyt tässä lukea.
ROUVA: Lue, lue, hyvä Aatami! Minä ihan pakahdun uteliaisuudesta.
Sinä saat uskoa, että tämä oli hyvä keksintö; runollisuus tekee syvän
vaikutuksen nuoriin tyttöihin. Lue vävyseni, lue Aatami-kulta runosi!
PÖLCKMAN: No, koska te niin tahdotte, niin olkoon menneeksi, (ottaa
taskustaan paperin ja lausuu:)
On vahva honka-puu,
Ja kirkas ompi kuu,
Kun se kasvaa kankahalla.
Niin mun sydämeni myös
On aina lemmen työs,
Kun se loistaa taivahalla.
KAJAVA: Niin sinunko sydämesi loistaa taivahalla?
ROTTANA: Hist, hist! Matti, älä häiritse Aatamia!
PÖLCKMAN: Heh, heh; kuu tietysti loistaa taivahalla, eikä sydän.
Farbrori ei ymmärräkään, näen mä, runoutta, vaikka hän on
haaveksivainen olevinaan. Mutta tässä toinen värssy:
Kuink' ihanaa on täällä,
Maan mustan mullan päällä,
Astuskella ruususilla,
Rakkauden säteen istuttamilla!
Ja kun kerran kuolonkello pauhaa,
Ja taivaan harppu laulaa,
Kuink' ihanaa on silloin
Ain' aamuin sekä illoin
Viettää suloisia häitä;
Ah, ajatelkaa näitä!
ROUVA: Voi kuinka ihmeen ihanaa! (Syleilee innossaan Pöckmania.)
Tämäpä vasta on suurta ja jaloa. Voi kuinka Aura ihastuu, kun hän saa
tuon runon. Milloinka sinä sen hänelle annat?
PÖLCKMAN: Milloinka mahtaisi olla sopivin aika?
ROUVA: Anna hääpäivänä, juuri kun vihille menette; — taikka ehkä sitte,
kun vihkimys on toimitettu.
KAJAVA: Mitähän jos minä, joka olen vähä nuottimiesten sukua,
sepittäisin tuohon sävelen, niin saataisiin sitä oikein laulaa
kajahuttaa. — Mutta totta puhuen, en minä olisi uskonut, että Aatamilta
lähtisi tuollaistakaan sepustusta. Tosin ei siinä, sen mukaan mitä
huomasin, taida kaikki jalat olla aivan yhtäpitkiä, mutta saahan se
tulinen lemmenruno nilkuttaakin; ei se mitään haittaa.
PÖLCKMAN: Tietysti siinä löytyy paljokin virheitä, jos sitä oikein
ankarasti arvostelemaan ruvetaan, mutta se onkin vaan puhjennut sydämen
kyllyydestä.
KAJAVA: Niinpä niin, kyllä ymmärrän. Eikös se ole ihme, että nuo
lemmen leyhkäykset saattavat kuivimmankin miehen vähä runolliselle
tuulelle. Minä annan vaikka pääni, jos sinä löydät miehen, joka ei
olisi koettanut jonkinlaista runoa sepustaa silloin kun hän on lemmen
puuhissa hommaillut; monelta tosin ei tuo kyhäys ole pääsnyt hammasten
ulkopuolelle, mutta se vaan on varma, että jokainen meistä ainakin
mietteissään on koettanut jonkinlaista värssyä varvata.
ROUVA: Niin, huomaatko nyt ukko, kuinka syvällisiä tunteita Aatamin
rinnassa liikkuu. (Kajavalle erittäin.) Ja muista meidän asemaamme, me
olemme hukassa, jos...
KAJAVA (Julkisesti). Enhän minä tahdo tässä asiassa sanoa sitä en tätä,
minun puolestani se saa mennä menojaan. — Mutta minä en ole muistanut
mainitakaan, että eilein tapasin herrassyötinki Lagvrengarin, joka
ilmoitti, että se kahdeksantuhannen asia on hovioikeudessa päättynyt
meidän hyväksemme.
ROUVA: Kuinka! Onko se mahdollista?
PÖLCKMAN: Jaa jaa, mutta vastapuolue voipi vielä vetoa senaattiin, ja
sitä ei tiedä, minkä käänteen asia siellä saapi.
KAJAVA: Eipä kyllä. Mutta mikä tuolla rappusilla tulla kähmii?