Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä
talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan
ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen
kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.
Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeata lunta oli viimeisen sateen jälkeen
vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja
raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan
kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja
huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja
kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä
reenperässä, nahkaisten sisässä.
Muistelin ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella,
ja juohtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin
kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle
rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin
niiltä ajoilta, kuin hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan
apulaisena taloudessa ja lasten hoitajattarena.
Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä ei
suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai valvoa
lasten kanssa ja päivillä alituisesti olla varpaillaan emäntänsä
käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen, milloin hänet
pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan, huoneita
siivoomaan, tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti käsitöitä
loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon vaatetta.
Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan ei
vuorokauden kahdestakymmenestä neljästä tunnista ollut yhtä ainoata,
jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.
Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut kunnolleen
vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä moneen kertaan,
ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja tuumia, mikä
huokeinta, kannattiko ostaa, vai täytyisikö koettaa vielä ilman tulla
toimeen.
Mutta, kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtä kaikki ja hyvä
toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai
työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa
kengissä, eikä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin aikoihin,
lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien odotuksella.
--Mutt' antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin
kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.
--Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä kerran,
kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.
--En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy. Minä
en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada ihan
kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas sulhanen
on ainoa neuvo.
--Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vaan on rikas?
--Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas,
niin ottaisin sittenkin.
--Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?
--Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia turhuuksia
ottaa lukuun. Kun hän vaan auttaa minut paremmille päiville, niin olen
hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy rakkaudesta.
Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vaan
todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet,
joita ensi hetkensä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin
niin suurta sääliä häntä kohtaan.
--Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vaan
hyvin sävyisästi.
--Missä se olisi, ellei siinä, hän vastasi. Hyvänen aika, kun ihminen
saa, mitä ikänä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen
verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen,
mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä.
Minä hymyilin.
--No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi
tulisitte?
--Niin, minäkö?
Hänen silmänsä vilkastuivat.
--Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja
sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät
rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.
--No, senkö verran--
--Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin
itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia,
parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksellä, sitten
tohvelipalttoita ja jaquetteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja
kepsiä kesää varten--hattuja, jos jonkinlaisia--
--Jopa, jopa--! Entä sitten vielä!
--Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyysipäälliset huonekaluihin,
brysselimatot lattiaan--
--Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.
Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.
--Tallissa olisi aina hevonen minun varaltani, että saisin ajella,
milloin vaan päähäni pistäisi ja joka vuosi minä matkustelisin
ulkomailla.
Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän
lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli
onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen
käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.
Pari vuotta liene kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan
vanhempia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä
mukaan talouden hoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin
varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville... Mutta
sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän
käännettä kohti.
Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin
Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa
erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.
Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.
--Onkohan tuo kauppias »musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas»,
mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä
harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.
Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen,
pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä
miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa,
tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut
ja kosinut. Häät vietettäisiin Savonlinnassa kiireemmän takeen, eikä
Hilma tulisi enää Tuusniemellä käymäänkään.
Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle
lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja--
revonnahkaturkin.
Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat.
Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.
Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi
kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän liioin
kirjoittanut tuttavilleen Tuusniemellä.
No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhottaa orjuutensa
ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.
Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unehtua mielestäni pois. Kerran olin
vaan sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut
villankehruutehtaan Tampereella, mutta Hilmasta itsestään ei
silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä senvuoksi
moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla
hänen kotikaupunkiinsa.
Päätin kuin päätinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias
näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli
muodostunut rikkaassa naimisessaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut
kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli
seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin,
huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja
illanviettoja luonaan, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä
runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä.
Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljon toimia, etten ensi
päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutunut menemään Hilman luokse.
Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa
ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa
oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita
kasvia. Hienolta näytti kaikki uloskinpäin, sisässä varmaan oli yhä
komeampaa.
Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja
halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.
Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin
jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja
laittauduin aijotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei
sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla
kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin
saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.
Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset
olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa
joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikasi. Kookkaan
verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille
poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat
näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetultua.
Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi
minulle oven.
--Onko rouva kotona? kysyin.
Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.
--Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen
ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.
--Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä
päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että
vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti
ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, josko tuntee. Olisikohan
pitänyt lähettää visiittikorttini samalla--tai ilmoittaa tytölle
nimeni? Mitä vielä? Antaa Hilman olla utelias.
Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin
pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei
ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein!
Silkkiplyyssiähän ne olivat.
Ovet olivat auki vasempaan ja sieltäpäin kuului toisesta tai
kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä,
kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minun nähdessään.
Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi--ei, se ei ollutkaan Hilma,
joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.
Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.
--Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.
Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin
oli tullutkin.
Katselin taaskin ympärilleni.
Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään
lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet--?
Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi
ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut
kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.
--Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.
--Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei
siedä kylmää.
Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet--miksi ei hän
sitten näissä tarennut olla?
Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen.
Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän
vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.
--Ettehän vaan liene kylmä?
--En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki
päällä.
Hän avasi oven ja laski minut sisään.
Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut
niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun
teroitin silmäni sinne päin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin
tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saarlien ja
vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti ja nyt huomasin jo
kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.
Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.
--Tervetultua, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.
--Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän,
tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.
Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän
nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.
--Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vaan
luulettelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin
hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole
koko aikana ymmärtäneet.
--Joko tätä on kestänyt kauvankin?
--Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissa oloaikani. Se
alkoi heti--muutamien kuukausien perästä.
--Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?
--Ei paremmaksi--pahemmaksi vaan. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän
makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä
ja välinpitämättömyyttä.
--Jospa minä olen vaan rasitukseksi?
--Ei, istukaa nyt sentään vähän aikaa. Ellette ikävysty?
--En suinkaan.
Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää
muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään
entisistä tuttavistaan Tuusniemellä. En tosin ollut minäkään heitä
tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle
yhtä toista heidän elämän vaiheistaan.
Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut
paljon luuletteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen
ilma, tuo hautautuminen saarlien ja vilttien alle--eikö se kaikki häntä
juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinne päin. Mutta sitä minun
ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin että lensi
vallan punaiseksi.
--Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai
ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin
liikkua ja olla ylhäällä.
--Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen
parhaiten voitte päättää.
--Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun
vaan pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja
tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa
ensinkään.
--Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä
itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään
virkkanut.
Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa
toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää
jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan
apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä
olevaan seinään, eikä näyttänyt paljon välittävän minun läsnäolostani.
Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi,
ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen
mielentilansa?
Oloon alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen,
raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän
loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen
luonaan.
--Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo
väsynyt?
--Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtä mittaa
seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.
Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.
--Odottakaa vähän.
Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.
--Menkää saattamaan rouvaa.
Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon
ikävännäköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä
turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.
Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.
--En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat
korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän »seurustelua», täytyi minun
hymähtää itsekseni.
Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja
yltäkylläisyyttä ympärilläni.
Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän
kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi
yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui
terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?
Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun,
etten sitä hevillä unhottanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni
tuon tuostakin takaisin häneen ja minä näin hänet yhä uudelleen
edessäni, semmoisen kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä
komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.
* * * * *
Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdissä, että tehtailija
Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta,
velkoja lähes yhdeksänsataa.
Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko
hän viime aikoina kärsinyt suurempia vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta
siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kun hänen
luonaan kävin, tiennyt että asiat olivat olleet huonot, sillä ei hänen
ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään
vaan hänen oman sairautensa ympäri.
--Voi raukka, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla
täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämän
tavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi
oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun?
En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta
tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle ja silloin
päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.
Niin,--jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman
vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.
Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään
kaikin puolin, palvelijat olivat vaan muuttuneet. Satuin vielä
pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa,
tutunomaista vaikutusta.
Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni
tietoja Hilmasta.
--Jos rouva Grålund elää? Kyllä maar hän elää, selitti minulle tyttö
hämäläismurteellaan.
--Mitenkä he tulevat toimeen?
--Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita
hän pitää.
--Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?
--Eipä se kuulu terve olevan.
--Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?
--Mitäs, kun täytyy.
--Eikö miehellä ole mitään ansiota?
--Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.
--Ooho! Vai on hän kuollut!
»Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.» Tuo sananparsi
juohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä
Hilman luokse.
Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen
koskea se oli.
Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä,
vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin
tyyntyä, joku tuli poikki pihan puusylys käsivarrella. Sehän näytti
tutulta,--katsoin tarkempaan.
--Hyvänen aika! Hilma?
--Tervetultua! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin. Täältä
meidän täytyy mennä kyökin kautta.
Hän vei minut pieneen kammariin, kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari
puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua
vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.
--No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu,
hän hymyili.
--Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta,
huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.
Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harastuneet, kasvot
ryppyiset, liikkeet vaivaloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis,
päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta
loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan,
huolimatta jalkojensa kankeudesta.
--Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin
milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta
se on kaikki ollut hyväksi.
--Niin, mutta--?
Olin kuin elävä kysymysmerkki. Hän naurahti.
--Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että
ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta.
Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta eikä minua
moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan--
elämäni on nyt sittenkin vallan toista.
--Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä riittää voimia?
--No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla
täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattui olemaan ulkona
asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruuan laitan
aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla
ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta
en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia
päivällisen jälkeen.
--Eikö se kumminkin anna paljon huolta tänlainen toimi?
--Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy
antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät
maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään.
Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin,
ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa
silloin olin.
--Niin, te kun sairastitte--
--Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin sairastinhan minä semmoista
itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen
todenperään kipeä. Katsokaas näitä.
Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat
paksuina mukuloina.
--Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri,
että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan
muuta ajatellutkaan. Sitten kun täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua
työhön, olin niin arka etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti
minuun tarttui.
Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.
--Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan
äärestä, kun vaan sielu on terve.
--Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa
puhetta. Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin
raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi
kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?
--Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öisillä, niin
etten saa unta.
--Eikö se ole kumminkin vaikeata?
--Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella
kahviverstaat kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla--että
minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä
saa unta.
Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.
--Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. Niin oudolta
kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan
kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella
ijankaikkisuutta, ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle
rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.
--Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja
mielen rauha.
Hän nyökäytti päätään.
--Niin, öisillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi
elämää, tämä päivä-elämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se
ei ole kuin unen näköä, siihen ottaa osaa vaan tämä matoinen kuori
minusta itsestäni--noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti,
ohimenevästi, ei sen enempää.
Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi
hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme!
Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora,
yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista
villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut
valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä
kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä
ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus
meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli
ja mitä toinen.
Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon
turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut
helut nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen
aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä
opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.
Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä,
itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.
Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.
--Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.
--Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljon kovaa minun täytyi
kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ
muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?
["Nuori Suomi" 1895.]