Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia.
Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan
tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen,--
mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä
päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa,
silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat
puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita
vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot
rannalla heille kuiskaelivat.
Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat
korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi
mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden näkö oli uhkaava,
peloittava.
Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja
venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta
rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä
tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui
etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä,
ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana
istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla,
viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa.
Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän
jälessään. Se saavutti venheen,--löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli
toinen--kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen
ja--löi sen pirstaksi luotoon.
Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama
aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren
ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella
lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja
suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.
--Oi taivaan suuri Luoja, huokasi hän ahdistetulla sydämmellä, elä
salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen
kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!
Ja taivaan ovi aukeni,--äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan
istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset
silmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille.
* * * * *
Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta
vierinyt ajan hautaan, kun taas sama äiti ja sama poika kulkivat
Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä
ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen
sinervää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen
taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä
kalvossa.
Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla
ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin
koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat
muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset
leikkipuheet ja soiton säveleet kaikuivat loitolle ympäri.
Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari
ensimmäisen venheen keskellä. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä
nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan.
Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas,
lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!
--Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa
kättä, ole tervetullut sinä, mun sydämmeni rakastettu, uuteen kotiisi!
Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!
Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja
ujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan.
Morsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka
kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut
rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja
pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja
kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta
silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka
näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan
äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä
sydämmessä.
* * * * *
Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen
kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet,
eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa
hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään,
vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli
keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon
sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän
päätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä
poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun
mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen
sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä
ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.
--Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit
hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani
miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä
ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne,
maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala,
miksi olet niin kova ja armahtamaton!
Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta.
Kyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon
lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon
sylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta.
Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä
saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen
viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.
Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi
irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen
osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva
epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli
sijaan.
--Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle
muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat,--niin
siellä,--siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista
vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen
jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon
sinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan
perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo
isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti.
Kiittämätön vaivanen mikä olinkin!
Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla
äänellä:
--Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty
olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta
hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä
auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!
[1877. "Päijänne" 1878, n:o 37. Novelleja ja kertomuksia I.
Novelleja I. "Uusi Kuvalehti" 1891.]